armeijassa ja sivarissa nyt noin muutenkin ollaan melko poikasia vielä. Mulla oli muuten yhdessä vaiheessa terveyskeskuslääkäri, joka suoritti siellä sivariaan. Siis lääkärinä. Vetosi minuun naisena, kyllä.
Itselleni sivaritausta on positiivinen asia, haluanhan samanielisen kumppanin kuin itse olen. Stereotyypitettynä koen sivarit humanisteiksi, en nynnyiksi.
Omituinen asetelma muutenkin että ''miehen pitää puolustaa perhettään''. Äidithän ne vasta perheenpuolustajia ovatkin, jos sille argumentaatiolinjalle lähdetään. Jos taas puhutaan jostain esim. ulkopuolisesta väkivallanuhasta, niin kuulostaa vähän kaukaahaetulta. Tai verrannolliselta vaikka palosammutimeen. KIva kun se on siinä, mutta toivottavasti ja todennäköisesti sitä ei koskaan tulla käyttämään.
Suurimmat ''uhat'' tulevatkin yleensä perheen sisältä. Itsestä tuntuu että on epätodennäköisempää tulla sivarimiehnsä hakkaamaksi kuin armeijan käyneen.
Mutta mistä kukakin nyt noin niinkuin suvunjatkamismielessä innostuu. On kyllä hyvä muistaa että omat tuntemukset ovat vain kolikon ysi puoli. On ihan turha lähteä mustamaalaamaan sitä toista puolta pönkittääkseen omia mieltymyksiään, kyse on kuitenkin makuasioista.
Oma mieheni on ollut sekä armeijassa että sivarissa. Hän vetoaa minuun kumppanina kuitenkin ihan toisista syistä, joista mainittakoon esim. älykkyys, humaanius, keskustelutaito, tunteistaan ja toiveistaan sujuvasti jutteleminen, kunnianhimo ja inohimo työtään kohtaan, kiltteys, oikeudenmukaisuus, suoraselkäisyys, ulkonäkö, kyky innostua uusista ihmisistä ja asioista, jakaa vastuuta, organisoida arkeamme siinä missä minäkin, samalla alalla työskenteleminen, ja se että innostamme toisiamme, sopivassa suhteessa seikkailunhalua ja vakiintumisen halua, jne.