Mies haluaa lapsen.. mä en välttämättä...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja ei vai joo
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
E

ei vai joo

Vieras
Niin meillä on kaksi lasta. esikoinen ei ole miehen biologinen lapsi. minusta tuntuu etten jaksa enää aloittaa uudestaan sitä vauva aikaa yms. Nuo kaks lasta kun on jo koululainen ja eskarilainen. Eli viime raskaudesta on kohta jo 7v aikaa. Pikkuisen on vieraantunut niistä asioista. Jotenkin kaikki ne äitiysneuvolat, ultrat, lääkärit sun muut siihen kuuluvat asiat tuntuu ihan hirveän ahdistavilta. Nykyään kun varmaan tarkkailaan ja kytätään ja testataan ihan kaikkea ihan vaan varmuuden vuoksi. Hui ahdistavaa. Enkä haluais tuhota kroppaani täysin. On jo kärsinyt sen verran noista aikaisemmista jo. en tiedä mikä on oikea päätös...
 
Varaudu sitten siihen, että mies häipyy kuvioista, kun ei jaksakaan raskasta vauva-arkea. Apua et saa pyytää, vaan yksin on selvittävä kaikesta vauvan kanssa tai muuten olet huono äiti.
 
Ei raskausarpia saa pois millään ja mulla on sellainen ihotyyppi että niitä tulee paljon vaikka kuinka rasvailis. Toisena on venynyt vatsanahka. Aika inhottava pussi mulla tuossa on jäänyt kahden lapsen jälkeen vaikka olen ihan normaalipainoinen ja harrastan liikuntaa.

No sitä en usko että mies häipyy. Enemmän oon huolissani siitä jaksanko minä sitä.
 
Joo,kannattaa miettiä tarkkaan haluuko ja jaksaako sitä lasta.Meille kävi niin että minulla oli poika 9v ja tyttö 7v ja tämän nykyinen mies halusi kovasti yhteistä lasta.Kieltäydyin koska olin silloin jo 39v ja elämä oli niin helppoa.Kappas vaan,kierukka petti ja olin vaikean ratkaisun edessä.Mieheni vannotti miten yhdessä me jaksetaan se lapsi hoitaa ja kasvattaa jne...no,en ois voinut ajatllakkaan keskeytystä ja saimme ihanan tytön.Ja siihen sitten loppuiki unelmaisukin vastuu ja minulle jäi kokonaan lapsen hoito jne..Päätin että pärjään lasteni kanssa yksin ja pakkasin kamat ja muutin pois.Nyt lapsen isä itkee perään ja ikävöi lastansa mutta ois miettiny mihin ryhtyy jne..jos ei kanna paskan vertaa vastuuta eikä hoida minuuttiakaan lasta että saisin vetää henkeä niin olkoot yksin.Nyt yttö on 1v3kk ja aloittaa tarhan kun lähden töihin.
 
Osallistuiko mies teidän yhteisen lapsen hoitoon? Onko aikaisemmin puhunut lapsihaaveesta vai nyt vasta?

Mä en tossa vaiheessa enää jaksais alottaa ns. alusta. Kouluikäisten lasten kanssa on jo erilaista kuin kouluikäisten ja vauvan, ikäero on sitten jo niin suuri että samat jutut eivät lapsia kiinnosta.
Kroppa on mun mielestä pinnallinen syy olla haluamatta lasta, raskaus on kuitenkin niin lyhyt verrattuna muuhun (lapsen kasvatus aikuisikään). Jos unohdat raskausarvet niin haluaisitko lapsen muuten?
 
Osallistuiko mies teidän yhteisen lapsen hoitoon? Onko aikaisemmin puhunut lapsihaaveesta vai nyt vasta?

Mä en tossa vaiheessa enää jaksais alottaa ns. alusta. Kouluikäisten lasten kanssa on jo erilaista kuin kouluikäisten ja vauvan, ikäero on sitten jo niin suuri että samat jutut eivät lapsia kiinnosta.
Kroppa on mun mielestä pinnallinen syy olla haluamatta lasta, raskaus on kuitenkin niin lyhyt verrattuna muuhun (lapsen kasvatus aikuisikään). Jos unohdat raskausarvet niin haluaisitko lapsen muuten?

Tietysti mies osallistuu molempien lasten hoitoon. Pitää esikoista yhtä kuin olisi oma lapsensa. Ongelma ei ole miehen osallistumisessa mies osallistuu kyllä.

Ongelma on enemmänkin:

1. haluanko mä aloittaa sen pikkulapsi rumban alusta?

2. Sitten myös se että mulle raskaus ja synnytys on todella rankkaa aikaa. Mulla on ihan järjetön veri ja piikkikammo. Näiltä asioilta on aika vaikea välttyä raskausaikana ja synnytyksessä.

3. Sitten on se että tukiverkosto on tosi huono.

En tiedä miks mutta mulla on jotenkin sellainen "paha" tunne että mun kroppa ei jotenkin kestäis raskautta että tulis jotain ongelmia tms.
 
Kaikki muut asiat olis joten kuten ratkaistavissa mutta tuo inhottava tunne/aavistus mikä mulla on ei vaan jätä mua rauhaan. Niin ja kun viime raskauksista on aikaa jo kohta 7v niin kyllä kaikki nuo neula ja verikammot on nyt huipussaan kun on saanut olla sen verran terveenä että ei oo tarvinnut mitään sen kummempaa tehdä kun joku pika crp sormen päästä ja sen mä nyt suht hyvin kestän.

Onko raskauden seuranta nykyään hirveää kyttäystä ja tutkimista? Varsinkin kun ikää on jo 30v?
 
Ennen raskautta kaikki neuvola ym jutut tuntuvat työläiltä.
Kun olet raskaana, niin itse ainakin meni ihan mielellään neuvolaan kuulemaan, että onko kaikki hyvin. Kuuluuko syke ja arvot kohdillaan.
Itse en enää 3 ja 4 lapsesta käynyt niin usein neuvolassa mitä esikoisen aikana.
 
En nyt ainakaan heti lähtisi lasta yrittämään, jos et ole täysillä mukana. Ota aikalisä, ja tunnustele, miltä ajatus tuntuu. Jos oot 30v. niin aikaahan sulla iän puolesta on.
 
Ei ikinä, ikinä, ikinä, KOSKAAN kannata luottaa ainakaan siihen, että mies kyllä osallistuu. Toki voi olla hyvä mies ja osallistua ja auttaa, mutta sen varaan ei koskaan kannata jättää yhtään mitään. Jos nainen tekee lapsen niin on oltava aina valmis ottamaan siitä lopullinen vastuu, koska se on niin nähty miten hyvänkin oloinen mies saattaa aina jättää lapsensa ilman sen suurempia tunnontuskia.
Ja jos sinulla on voimakas pahaenteinen tunne asiasta, niin kuuntele hyvä ihminen sitä äläkä jotain äijää, joista ei ikinä tiedä. Tee lapsi vain jos itse sitä todella haluat ja on suvussa ja ystäväpiirissä auttavia ihmisiä. Mieheen älä koskaan luota.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Äläluotamieheen;30738770:
Ei ikinä, ikinä, ikinä, KOSKAAN kannata luottaa ainakaan siihen, että mies kyllä osallistuu. Toki voi olla hyvä mies ja osallistua ja auttaa, mutta sen varaan ei koskaan kannata jättää yhtään mitään. Jos nainen tekee lapsen niin on oltava aina valmis ottamaan siitä lopullinen vastuu, koska se on niin nähty miten hyvänkin oloinen mies saattaa aina jättää lapsensa ilman sen suurempia tunnontuskia.
Ja jos sinulla on voimakas pahaenteinen tunne asiasta, niin kuuntele hyvä ihminen sitä äläkä jotain äijää, joista ei ikinä tiedä. Tee lapsi vain jos itse sitä todella haluat ja on suvussa ja ystäväpiirissä auttavia ihmisiä. Mieheen älä koskaan luota.

No johan nyt... Kyllä mä mieheeni luotan. Onhan se meidän yhteisen lapsen kohdalla osallistunut miksei se seuraavankin kohdalla osallistuisi?? Eikä se ole vain joku äijä. Vaan mieheni jonka kanssa olen ollut yhdessä 10-vuotta.

Se pahaenteinen tunne mikä mulla on liittyy fyysiseen terveyteeni ei mihinkään muuhun. Tyyliin että kuolen synnytykseen jne.

Mutta tukiverkoston puuttuminen on toki vähän huono juttu mikä pistää miettimään. Vaikka mies oliskin 100% osallistuva aina on tilanteita jolloinka voi tarvita lisäapua.
 
Juu ei. Tossa tuli ihan tarpeeksi painavia syitä sille miksi ei kannata vauvarumbaan enää ryhtyä. Kyllä sitä pitää vaan kovasti haluta läpi kaiken.

Osta miehelles vaikka hauva mitä se voi paijjailla.
 
Se kuinka paljon ronkittavaksi joudut raskauden aikana on aika tuuripeliä. Itse olen nyt tokassa raskaudessa ollut koko ajan ronkittavana kun on ollut vuotoja tms, + verikokeita on otettu läjäpäin kun tullut ongelmia hempan kanssa ja hepatoosiepäilyä jne. Vaikka esikoisesta ei ollut mitään vaivoja... Ja en minä kyttäämisestä tiedä mutta varmasti esim. radin suhteen ollaan paljon tarkempia kuin esim. 7 vuotta sitten, nykyään menolipun sokerirasitukseen saa lähes jokainen odottava äiti ja tulosten raja-arvoja on tiukennettu vuosi vuodelta. Kaverilla pomppas yksi arvo 0,2:lla ja radituomio rapsahti heti, kyllä sitä sitten joutuu sokereita mittailemaan jne. :/ Vauvan ja äidin parhaaksi se on, siksi en sanoisi sitä kyttäämiseksi, mutta kyllähän se ymmärrettävästi lisää raskausajan stressiä jne.

Enkä lähtis väheksymään äidin huolta ulkonäöstä ja kropan palautumisesta. Minulle ei tullut arpia, mutta kyllähän esim. riipputissit harmittaa ja veikkaan että niiden tilanne vaan pahenee toisen lapsen jälkeen. Ja palautuminen + raskauden kestäminen luonnollisesti on hitaampaa näin lähempänä kolmeakymmentä kuin silloin kakskymppisenä. Ja ei, en tarkoita että kaikki 30 vuotiaat väsyy ja rupsahtaa ja 20-vuotiaat ei, mutta jokainen meistä vanhenee yksilöllisellä tasolla eikä kukaan meistä ole 30 vuotiaana enää samassa terässä kuin oli 10 vuotta aiemmin (ellei ole sitten 20 vuotiaana elänyt tosi epäterveellistä elämää... )
 
Eiköhän mun lapset ollu tässä. Mulla on sen verran vaikeaa noitten verikokeitten kanssa että mulle joku sokerirasitustesti olis jotain aivan hirveää kidutusta suoraan sanoen.
 
En lähtisi tuossa vaiheessa enää vauvantekohommiin jos syyt ovat noin painavia. Parempi nauttia niistä lapsista joita jo on.

Ketään ei pidä painostaa lapsensaantiin, toivottavasti miehesi ei näin tee :)

Meillä jää lapsiluku kahteen koska en fyysisestikään kestä enempää.
 
Omituisia vastauksia. Eihän tuossa aloittajan tilanteessa ole muita OIKEITA ongelmia kuin se huono tukiverkosto. Vai onko aloittajalla joku fyysinen sairaus joka tekis raskaudesta/synnytyksestä riskin?
Raskausarvet ja venynyt vatsanahka eivät ole sairauksia, niitä tulee monelle. Verikammot sun muutkaan ei ole sairauksia.
 
Enkä lähtis väheksymään äidin huolta ulkonäöstä ja kropan palautumisesta. Minulle ei tullut arpia, mutta kyllähän esim. riipputissit harmittaa ja veikkaan että niiden tilanne vaan pahenee toisen lapsen jälkeen. Ja palautuminen + raskauden kestäminen luonnollisesti on hitaampaa näin lähempänä kolmeakymmentä kuin silloin kakskymppisenä. Ja ei, en tarkoita että kaikki 30 vuotiaat väsyy ja rupsahtaa ja 20-vuotiaat ei, mutta jokainen meistä vanhenee yksilöllisellä tasolla eikä kukaan meistä ole 30 vuotiaana enää samassa terässä kuin oli 10 vuotta aiemmin (ellei ole sitten 20 vuotiaana elänyt tosi epäterveellistä elämää... )

Kuulosti jotenkin hassulta tämä. Itse olen aina harrastanut liikuntaa paljon, mutta vasta kolmekymppisenä olin elämäni parhaassa kunnossa. Esikoisen sain 34-vuotiaana ja siihen loppui aktiivinen aikuisiällä aloittamani kilpaurheilu-urani. Toisen lapsen sain 36 vuotiaana. Ei ollut mitään ongelmia palautumisen suhteen.

Nyt olen yli 40 v ja sikspäkki näkyy edelleen vatsassa aktiivisen kuntoiluintoni ansiosta. Olen todellakin paremmassa terässä kuin parikymppisenä, vaikka silloinkin elin terveellisesti.
 

Yhteistyössä