"nonparelli"
Aviomiehestäni on tullut oikea ankeuttaja. Tämä on niin raskasta, että olen miettinyt olisiko elämä helpompaa ilman häntä. Perheeseemme kuuluu lisäksi 2,5-vuotias lapsi.
Esimerkki: Olemme molemmat työelämässä ja töistä kotiuduttuamme siellä odottavat kotitytöt, hoidosta haetaan uhmainen taapero ja illalla on mahdollisesti jotain harrastusta/kauppareissua. Mies aloittaa valituksen heti; eteisessä on sekaista, on nälkä, lapsen uhmakohtaukset ovat AIVAN sietämättömiä - ne hoidan minä. Mies valittaa samalla korvanjuuressa, miten ei JAKSA lapsen kiukkuamista. Yritän raapia kasaan illallista, rauhoitella lasta ja sietää miehen nalkutusta korvan juuressa. Hän kirjaimellisesti seuraa minua ympäri taloa ja valittaa. Lopulta, kun olen saanut kaiken valmiiksi ja käymme ruokailemaan, mies aloittaa valituksen siitä, miten ruoka-aika on niin myöhään, ettei hän enää voi lähteä syötyään lenkille.
Yritän hillitä itseni lapsen takia, mutta joskus menetän malttini. Viimeksi pimahdin valitusryöpyn päätteeksi ja sanoin miehelle, että minä yritän tässä kaikkeni, mutta silti syy on aina minussa ja saan päälleni kaiken kuran. Miehen puolustus on aina sama: eihän hän SYYTÄ minua, mutta kai hänellä on OIKEUS avautua siitä, miltä hänestä tuntuu.
Olen huomannut olevani jo valmiiksi varpaillani, varautunut siihen, että kun lapsen uhmakohtaus tulee niin mies räjähtää ja minä olen taas ainut aikuinen. Aina ei tarvita edes lapsen uhmaa, mikä tahansa vähänkin epämukava arkinen asia riittää; ikävä keli, venynyt ruoka-aika, kauppareissu...
Olen lopussa! Koen että minulla on kaksi lasta, joista toinen on yksi iso ankeuttaja. Mietin yhä useammin, että olisiko perhe-elämä sittenkin helpompaa vaikka yh:na ilman jatkuvaa nalkutusta ja valitusta kaikesta NORMAALISTA arkielämään kuuluvasta.
Esimerkki: Olemme molemmat työelämässä ja töistä kotiuduttuamme siellä odottavat kotitytöt, hoidosta haetaan uhmainen taapero ja illalla on mahdollisesti jotain harrastusta/kauppareissua. Mies aloittaa valituksen heti; eteisessä on sekaista, on nälkä, lapsen uhmakohtaukset ovat AIVAN sietämättömiä - ne hoidan minä. Mies valittaa samalla korvanjuuressa, miten ei JAKSA lapsen kiukkuamista. Yritän raapia kasaan illallista, rauhoitella lasta ja sietää miehen nalkutusta korvan juuressa. Hän kirjaimellisesti seuraa minua ympäri taloa ja valittaa. Lopulta, kun olen saanut kaiken valmiiksi ja käymme ruokailemaan, mies aloittaa valituksen siitä, miten ruoka-aika on niin myöhään, ettei hän enää voi lähteä syötyään lenkille.
Yritän hillitä itseni lapsen takia, mutta joskus menetän malttini. Viimeksi pimahdin valitusryöpyn päätteeksi ja sanoin miehelle, että minä yritän tässä kaikkeni, mutta silti syy on aina minussa ja saan päälleni kaiken kuran. Miehen puolustus on aina sama: eihän hän SYYTÄ minua, mutta kai hänellä on OIKEUS avautua siitä, miltä hänestä tuntuu.
Olen huomannut olevani jo valmiiksi varpaillani, varautunut siihen, että kun lapsen uhmakohtaus tulee niin mies räjähtää ja minä olen taas ainut aikuinen. Aina ei tarvita edes lapsen uhmaa, mikä tahansa vähänkin epämukava arkinen asia riittää; ikävä keli, venynyt ruoka-aika, kauppareissu...
Olen lopussa! Koen että minulla on kaksi lasta, joista toinen on yksi iso ankeuttaja. Mietin yhä useammin, että olisiko perhe-elämä sittenkin helpompaa vaikka yh:na ilman jatkuvaa nalkutusta ja valitusta kaikesta NORMAALISTA arkielämään kuuluvasta.