Ei kaikki, jotkut harvat jaksaa:
Maire ja Kalevi Suojanen tekivät yhteistä elämän matkaa yli 30 vuotta. Yli puolta noista vuosista sävytti Mairen 90-luvun alkupuolella diagnosoitu Alzheimerin tauti.
”Dementia on aika toivoton sairaus omaiselle, koska ainoa lohtu on, että tämä päivä on parempi kuin huominen ja väsyneenä monta kertaa sen tajuaa vain toisin päin, että huominen on huonompi kuin tämä.”
Dokumentissa seurataan Mairen ja Kalevin elämää yli 10 vuoden ajan. Kalevin sanoin heidän vaiherikkaita ja mielenkiintoisia vuosiaan, joita ”herra Alzheimer” ei voinut pilata. 15 vuoden taisteluun kuului sairautta, huolta tilapäishoitajista, kärsimättömyyttä ja uupumusta. Vähitellen Mairelta katosi lähes kaikki elämän taitokirjo: puhuminen, syöminen ja käveleminen. Kummankin oli opeteltava luopumaan. Lopuksi oli luovuttava itse elämästä. Samaan aikaan Mairen ja Kalevin elämä oli kuitenkin täynnä myös yhteistä onnistumista, keskinäistä huumoria ja hellyyttä. Sekä rakkautta.
”Vanha aforismihan sanoo, että sitä rakastaa josta on vaivaa ja väitän kyllä ja olen siitä onnellinen, että olen osannut rakastaa Mairea.”
Kesällä 2009 taistelu päättyi. Maire Suojanen kuoli 73-vuotiaana. Kalevi oli tuolloin 65-vuotias.
”Alzheimerin taudissa on oikeastaan kolme kuolemaa, eli kun saa diagnoosin, se on monen omaishoitajan muistikuvissa ensimmäinen kuolema, niin katastrofaalinen hetki. Toinen kuolema on sitten pitkäkestoinen kuolema, jolloin taistellaan sairautta vastaan ja koko ajan tiedetään, että se taistelu hävitään. Kolmas kuolema on sitten se varsinainen kuolema.
Dokumentin ensimmäiset kuvaukset on tehty tammikuussa 1999 ja viimeiset marraskuussa 2009, puoli vuotta Mairen kuoleman jälkeen.
”Minusta Maire on kyllä täällä, kyllä mä joka päivä Mairen kanssa juttelen, et mitä mieltä oot. Jollain lailla en halua käsittää, että Maire on lopullisesti poissa. Kova halu on käydä usein haudalla ja kuitenkaan siellä ei ole hyvä käydä, koska siellä ei paljon itsefilunki käy, koska siinä on hautakivi, missä on Mairen nimi.
”Ei kait se suru koskaan lopu, mutta sen kanssa alkaa olla varmaan vähän helpompi elää, taikka varmaan se muuttaa vähän väriään lohdullisempaan suuntaan.”
Teksti: Tiina Merikanto
[/QUOTE]