Aivan kuin olisit minusta kirjoittanut, tuntuu ihan samalta...Sama, töistä tuttuja ja moikkaus-tuttuja on, mutta sellasta ystävää (mies poislukien), jolle vois kertoa huoliaan tai jonka huolia voisi kuunnella, ei oikein ole. Pari kouluajan tuttua on, joihin pidän ihan liian vähän yhteyttä, mutta kun en ole oikein varma että haluavatko he että olemme sen enempää yhteyksissä.
Sisko mulla on, ollaan väleissä, mutta ei superläheisiä. Tai tunnelma on jotenkin vaivaantunut jos ollaan kahdestaan...
Lapsen kanssa yhteisissä harrastuksissa käydessä muiden vanhempien kanssa on vaikea päästä puheisiin, kun kaikki juttelee jo ennestään tuttujensa kanssa...
Yksi juttu on sekin että pelkään lähestyä ihmisiä sen takia, että en ole se penaalin terävin kynä ja ajattelenkin asioista vähän omituisesti... En siis voi olla oma itseni ihmisten kanssa ja ystävystyminen silloin taitaa olla vähän vaikeaa...
Tämä voisi olla mun kirjoittama. Ei mulla ole ketään jonka kanssa voisin lähteä vaikka tyttöjen iltaa viettämään kaupungille. Hengaan sitten aina mun miehen ja sen kavereiden kanssa... :/ Työkaveritkin on miespuolisia kaikki. Helvetti. Mulle kasvaa varmaan pallit kohta tätä menoa, sen verran on testosteronia ympärillä...Työkavereita ja hyvänpäiväntuttuja on kyllä mutta ei yhtäkään ystävää/kaveria jolle voisin soittaa tai jonka kanssa mennä vaikka leffaan.
Ehkä olen vain niin tylsä ja luotaantyöntävä ettei kukaan halua tutustua lähemmin, olen myös aika erakko kuitenkin enkä kauheasti tilanteesta kärsi mutta oishan se kiva jos ois muutama kaveri jotka voisi joskus vaikka kutsua iltaa istumaan.
Sisaruksia ei ole ja sukualaistenkaan kanssa en ole oikeastaan lainkaan tekemisissä.
Tää vois olla ihan mun kirjottama! Paitsi että kun mä en oo töissä, vaan lasten kanssa kotona, niin ei oo niitäkään työkavereita..Kyllä.
Minä olen aina asunut samassa kaupungissa mutta vuosien varrella kaikki kaverit ovat jääneet syystä tai toisesta.
Työkavereita ja hyvänpäiväntuttuja on kyllä mutta ei yhtäkään ystävää/kaveria jolle voisin soittaa tai jonka kanssa mennä vaikka leffaan.
Ehkä olen vain niin tylsä ja luotaantyöntävä ettei kukaan halua tutustua lähemmin, olen myös aika erakko kuitenkin enkä kauheasti tilanteesta kärsi mutta oishan se kiva jos ois muutama kaveri jotka voisi joskus vaikka kutsua iltaa istumaan.
Sisaruksia ei ole ja sukualaistenkaan kanssa en ole oikeastaan lainkaan tekemisissä.
Mulle on aina ollut täysin epäoleellista, kuka pyytää ja kuinka monta kertaa. En siis ole kokenut ongelmalliseksi olla se, joka aina pyytää. Toisaalta mulla on myös ystäviä, jotka pääsääntöisesti pyytävät mua. Ja sitten niitä, joiden kanssa menee aika fifty-fifty.Oli varmaan hyvää tarkoittava neuvo, mutta voisin vastaavasta ongelmasta aina kärsineenä väittää että jokainen on tuota kyllä jo kokeillut, lukemattomia kertoja. Ihan kuin olisimme jotain idiootteja jotka vaan eivät ole itse älynneet koskaan pyytää ketään minnekään. Sori, mutta todella ärsyttävän alentuvaa.
Itse aloin joskus laskemaan kaikkia niitä ihmisiä joiden kanssa olen yrittänyt aikuiselämäni aikana ystävystyä, ja taisin päästä noin 30:een. Kyseessä siis juuri tuollaiset hyvänpäiväntutut, joita olen aikana kysellyt kahville, lenkille, baariin, harrastuksiin... Iso osa on jopa lähtenyt, mutta sen jälkeen kun on itse pyytänyt esim 2-3 kertaa ja vastapyyntöä ei IKINÄ tule, olen luovuttanut. En halua ystävyyssuhdetta jossa vain minä haluan tavata, ja toiselle olen "se jonka kanssa voi lähteä jonnekin jos ei ole muuta tekemistä ja se sattuu kysymään".
Nykyään olen jo luovuttanut, kun on oikeasti sen MONTA KYMMENTÄ kertaa yrittänyt ja aina yhtä huonolla menestyksellä, niin ei mulla ainakaan enää riitä edes itsetunto siihen että tyrkyttäisin seuraani enempää. Aikuisilla on jo ystävät, ei ne tartte enempää.
Olen itse 34v nainen, ei lapsia eli ongelma ei mitenkään ole kiinni siitä onko lisääntynyt vai ei. Väittäisin jopa että lapsellisilla on helpompaa tutustua muihin, kun on kaiken maailman tarhoja ja kouluja ja lasten harrastuksia joissa voi tehdä muille tikusta asiaa. Mutta missäpä tutustuisi +30v mielellään lapsettomiin naisiin, ei missään (lapsettomiin siksi, että kokemukseni perusteella ainakaan pienten lasten äitien kanssa minulla ei ole yhtä ainoaa yhteistä kiinnostuksen kohdetta).
Joo, arvasin että joku puuttuu tuohon ja alkaa viilata pilkkua tapaamisten laskemisesta. Kerron tyypillisen esimerkin miten nämä yleensä menee:Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;29347456:Mulle on aina ollut täysin epäoleellista, kuka pyytää ja kuinka monta kertaa. En siis ole kokenut ongelmalliseksi olla se, joka aina pyytää. Toisaalta mulla on myös ystäviä, jotka pääsääntöisesti pyytävät mua. Ja sitten niitä, joiden kanssa menee aika fifty-fifty.
Anteeksi nyt vain, mutta yksikään sinun vastaus ei ole antanut sinusta tällaista kuvaa.Etkö itse huomaa kuinka alentuvasta ja inhottavasti vastailet? Joko olet todella naiivi ja kuvittelet oikeasti että kaikilla on sentään edes vanhoja ystäviä, tai sitten todella ilkeä ja yrität tuolla tavalla vääntää puukkoa haavassa "kyllähän jokaisella sentäs vanhoja ystäviä on". Ja pidät sitten vielä tyhmänäkin, ihan kuin ystäviä kaipaava ei itse ymmärtäisi lämmittää vanhoja suhteita jos sellaisia on... Hohhoi.
Ja tuo asenne homma. Täällä on tainnut _yksi_ ystävätön sanoa itseään rumaksi ja lihavaksi. Yleistät sen sitten kaikkiin. Uskonpa että suurin osa pitää itseään ihan kivoina ja mukavina - jos itsestään löytäisi paljon vikaa, niin silloinhan tietäisi myös miksi ei ystäviä saa. Vaikeaa se on silloin, kun ei vaan millään keksi missä vika on, jolloin ei voi edes yrittää muuttaa jotain.
Itsekin olen kiva, lojaali, auttavainen, mukava, antelias... Ei ole mitään syytä, tai en ainakaan keksi, miksi en ystäviä saa. Mielialaa on silti hyvin vaikea pitää ylhäällä sen jälkeen kun on kymmeniä kertoja epäonnistunut. Harva niin hyvään itsepetokseen pystyy, että sen jälkeen kun on kulunut kymmeniä vuosia ja listalla on kymmeniä ihmisiä jotka ovat "hylänneet" sinut heti kun et itse koko ajan pidä yhteyttä, vielä uskottelisi itselleen että kyllä se seuraava tyyppi, sitä kannattaa pyytää kahville. En minä ainakaan enää jaksa.
Eli jos tästä aiheesta ärsyyntyy kun jotkut antavat hyvin naiiveja neuvoja jotka pohjaavat siihen että kaverittoman on vain tyhmiä, tarkoittaa se että ei voi "oikeassa elämässä" olla esim. mukava? Pitäisikö ihmisen sietää melkein suoranaista vittuilua vain hymysuin jotta voi väittää olevansa kiva tyyppi? Olen eri mieltä.Anteeksi nyt vain, mutta yksikään sinun vastaus ei ole antanut sinusta tällaista kuvaa.
Kannattaa vähän rentoutua tämän asian suhteen. Jos olet muutaman kerran pyytänyt jotain jonnekin, eikä toinen kerkeä tekemään vastapyyntöä, luovutat? Miksi? Lasketko useinkin, että kuka on tehnyt ja mitä ja kelle?
Niinpä, kyllä viisas ihminen ymmärtää luovuttaakin jossain vaiheessa. Harva ilkeää sanoa suoraan "en kaipaa seuraasi" tai edes "olet ihan ok hyvänpäiväntuttu mutta en halua tutustua enempää", tai "olet ihan ok ja voin lähteä jos kysyt, mutta en välitä sinusta niin paljoa että jaksaisin itse nähdä yhtään vaivaa yhteisen tekemisen eteen".Alkuperäinen kirjoittaja Tylsää;29347580:Anteeksi vaan, mutta minäkin olen pyytänyt erästä lapseni ikäisen lapsen äitiä käymään lukuisia kertoja eikä hän koskaan käy, ei ota koskaan yhteyttä yms... Minä aloitin aina jutun juuren facebookissa. Enää en viitsi kirjoitella kun tuntuu että ahdistelen.