Onko muita perheellisiä naisia joilla ei ystäviä?

Olen normaalisti työssäkäyvä,33-vuotias kahden lapset äiti, jolla ei ole ystäviä. Työkavereita ja hyvänpäivän tuttuja on, mutta ystäviä kenen kanssa lähdetään elokuviin, syömään ja juhlimaan, ei ole. Minulla on siskoja 3, joista yksi erityisen läheinen. lisäksi yksi nainen johon tutustuin esikoiseni ollessa pieni. Näämme vuodessa 4x lasten synttäreillä. Lisäksi opiskeluaikainen koulukaveri, jota tosin en ole nähnyt aikoihin. Itse pidän aktiivisesti yhteyttä näihin ihmisiin, mutta olen väsynyt siihen että yhteydenpito on yksipuolista. Lapsena minulla oli kavereita, mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vähäisemmäksi joukko on pienentynyt.

Olen miettinyt mitä teen väärin ja minkälaiseksi minun pitäisi muuttua, sillä jotain vikaahan minussa on. En ehkä osaa luontevasti smalltalkia, mutta en ole tuppisuukaan. Olen omasta mielestäni reilu ja uskollinen kaveri.

Onko muita jotka painii tälläisen asian kanssa, vai olenko ainoa ihminen jolla on aikuisiällä tälläinen ongelma?

 

..ihan samat on mietteet täälläkin, valitettavasti. Monen kanssa tulee pidettyä netissä yhteyttä, muttei se aja samaa kuin oikea näkeminen ja tekeminen. Ja siihen ei kellään tunnu olevan aikaa eikä intoa. Tunnen olevani jotenkin viallinen..

 

No mä oon, paitsi että mulla on vaan yks sisko, jonka kanssa ei juurikaan olla tekemisissä. Kaverit on vaan jotenkin jäänyt. Yks tuttu perhe meillä on, jota nähdään just kahden lapsen synttäreillä.

 

On juu. Läheisiä riittää muitakin ja näin on hyvä.

 

"Mukava" kuulla että on muitakin. Itse kärsin ihan samasta asiasta. Olen 34v kahden lapsen äiti. Olen ihan reipas ja liikunnallinen ja muutenkin ihan "normaali" työssäkäyvä ihminen. En myöskään tiedä mistä tämä johtuu. Asun kaupungissa missä minulla ei ollut yhtään tuttua kun tänne muutin 10v sitten miehen perässä, mutta nyt on jo paljonkin just näitä hyvänpäivän tuttuja mutta ei oikein yhtään YSTÄVÄÄ kenen kanssa pitäisi yhteyttä säännöllisesti ja kenen kanssa just vaikka käydä joskus jossain. Mielestäni olen ihan huumorintajuinen ja kiva, en nyt mikään kauhean supliikki mutta tykkään jutella kaikenlaisista asioista ja olen ehdottoman luotettava. Ymmärrän siis täysin sinua.

 

Mullekin tavallaan siskot, perhe ja mies riittää, mut tulee sit näitä iltoja milloin miettii et mikä mussa on vikana. miks mä en ole sellainen jonka kanssa haluaa olla?

 

[QUOTE="elli";29333375]Mullekin tavallaan siskot, perhe ja mies riittää, mut tulee sit näitä iltoja milloin miettii et mikä mussa on vikana. miks mä en ole sellainen jonka kanssa haluaa olla?[/QUOTE]

Juurikin näin.. Tosin minulla ei ole tällä hetkellä miestä talossa, on siis miesystävä mutta asumme eri osoitteissa. Yksi sisko löytyy, mutta asumme eri paikkakunnalla emmekä näe kun muutaman kerran vuodessa. Just toi olo että MIKÄ mussa on vikana kun ei kukaan halua olla mun kanssa?! Huoh. Olen aina ollut oma itseni ja jos se ei riitä niin ei sitten.

 

täälä vähän samat fiilikset, siskoja on ja on läheisiä, ehkä näin on paras sukuun voi aina luottaa.

 

Mä itse asiassa mietin, että mikä mussa on vikana, kun muiden seura ei pahemmin kiinnosta. Ja että havahdunko joku päivä yksinäisyyteen ja saan syyttää ihan itseäni.

 

et ole ainut: lohdullista kuulla, että joku on samassa tilanteessa...

 

Minulla on paljon ystäviä ja välillä on ollut aikoja, kun emme ole syystä tai toisesta olleet hetkeen yhteydessä/ olemme nähneet vähemmän ja onhan se elämä niin paljon tyhjempää ja laadullisesti huonompaa ilman heitä.

Ystävät niin paljon piristävät arkea ja aina tapaamisen jälkeen on iloinen, virkistynyt mieli vaikka mitään erityistä ei olisi tehtykään. Käymme kahvilla, syömässä, shoppailemassa, leffassa, ulkona, lenkeillä.. Ja olen niin onnellinen siitä, että ole pitänyt heistä kiinni välimatkoista, erilaisista elämäntilanteista jne. huolimatta. Lähimmät ystäväni ovat säilyneet nuoruudesta, aikuisiällä solmitut ystävyyssuhteet lopahtavat jossain vaiheessa, syytä en osaa sanoa.

Minkä takia teillä on ystävät jääneet?
Kuulostaapa kurjalta Oma elämäni ainakin olisi niin paljon köyhempää ilman ystäviä. Vaikka viihdyn todella hyvin perheeni kanssa ja valtaosan ajasta tietysti vietämmekin yhdessä, niin ystävät ovat kultaakin kalliimpia.

 

En lukenut ketjua sen pidempään, mutta eikö ole edes aiemmin tulleita ystäviä? Omat ystäväni ovat sieltä kaukaa, ennen lapsia ja parisuhdetta, ja ovat pysyneetkin.Sitten on myös odotusaikana tulleita kamuja, mutta ne ovat enemmän sellaisia "hyvän päivän"-tuttuja, ja nuo alkuaikojen ystävät ovat niitä, jotka pysyvät niin myötä-kuin vastamäessä..

 

nyt on jo paljonkin just näitä hyvänpäivän tuttuja mutta ei oikein yhtään YSTÄVÄÄ kenen kanssa pitäisi yhteyttä säännöllisesti ja kenen kanssa just vaikka käydä joskus jossain. Mielestäni olen ihan huumorintajuinen ja kiva, en nyt mikään kauhean supliikki mutta tykkään jutella kaikenlaisista asioista ja olen ehdottoman luotettava. Ymmärrän siis täysin sinua.

Mitäpä jos itse pyytäisit tällaista hyvänpäiväntuttua, jonka kanssa kemiat parhaiten kohtaavat, jonnekin? Vaikkapa lasilliselle? Tai lenkille?
Kunhan nyt jonnekin, missä hyvänpäiväntuttavuus voisi muodostua ystävyydeksi.

 

Täälläkin ystävätön, 24v. kahden lapsen äiti. Ollaan asuttu nyt 4kk uudella paikkakunnalla, josta en tunne ketään ja lähimmät tukiverkostotkin yli 100km päässä. Aina, ihan aina olen miettinyt mikä minussa on vikana/ mitä teen väärin. Minulla ei ole yhtään lapsuudenystävää, pitkäaikaisin ihmissuhteeni on 5,5v kestänyt paristuhteeni.

Olen yrittänyt käydä puistoissa yms. ja jutella ihmisille, mutta heikolla menestyksellä. Olisiko kellään vinkkejä, miten oppia pärjäämään tämän yksinäisyyden kanssa? Työelämässä ollessani oli sentään edes niitä hyvänpäivän tuttuja ja työkavereita, mutta nyt olen ollut yli 3v lasten kanssa kotona ja kaikki sosiaalinen elämä on kuollut. Ahdistaa :'(

 

Haluaisin kommentoida tähän, vaikka minulla onkin ystäviä...

Olen käynyt jonkun verran nyt vauva-aikana esim. leikkipuistojen vauvatreffeillä. Olen tosi sosiaalinen ja tutustun helposti ihmisiin ja ajattelin, että olisi kiva löytää tästä lähistöltä joku lenkkikaveri tai ihan vaan kahvitteluseuraa. Asun siis Helsingissä.

No, joka kerta kun olen mennyt noihin tapaamisiin, niin porukka on tosi...miten sen sanoisin...etäisen tuntuista? Harva on kiinnostunut muuta kuin omasta lapsestaan ja mä olen yleensä se joka kyselee muilta. Kyllä mulla ainakin täytyy "kolahtaa" että uskallan pyytää joskus vaikka vaunulenkille. Ystävien hankkimisessa ei ole yläikärajaa ja jos vaan uskaltaa tutustua ihmisiin niin kyllä silloin myös uusia ystäviä, tai ainakin kavereita saa!

Täytyy siis miettiä myös itse, onko ehkä vähän vaikeasti lähestyttävän oloinen...tai hiljainen.. Sellaisen ihmisen on hankala ystävystyä muuta kuin netissä. Mä tykkään ainakin, että kun tapaan jonkun kaverin niin juttu luistaa eikä tarvi koko ajan tentata toista.

 

Täällä myös parikymppinen, jolla ei ole ystäviä. Yksi hyvin tärkeä kirjekaveri on, mutta en häntä koskaan näe, vaikka asummekin melko lähekkäin. Vanhat ystävät ovat muuttuneet tuttaviksi, joiden kanssa keskustelen lähinnä facebookissa ihan vähän.
Rankinta minulle on aina ollut se, ettei ole ketään sellaista, jolla olisi myös lapsia ja jota voisi pyytää lapsineen kylään, tai jonka kanssa voisi vuorotella lastenhoitoa ja välillä käydä aikuisten kesken jossain.
Tai, olisi edes joku sellainen, jolle voisi soittaa tai tekstata milloin vaan, mistä asiasta vaan. Ainoa tällainen on äitini, enkä luonnollisesti kaikkea hänen kanssaan jaa.

Minä kyllä tiedän mikä minussa on vikana: jokseenkin olemattomat sosiaaliset taidot ja ällöttävä ulkonäkö.

 

Täällä myös parikymppinen, jolla ei ole ystäviä. Yksi hyvin tärkeä kirjekaveri on, mutta en häntä koskaan näe, vaikka asummekin melko lähekkäin. Vanhat ystävät ovat muuttuneet tuttaviksi, joiden kanssa keskustelen lähinnä facebookissa ihan vähän.
Rankinta minulle on aina ollut se, ettei ole ketään sellaista, jolla olisi myös lapsia ja jota voisi pyytää lapsineen kylään, tai jonka kanssa voisi vuorotella lastenhoitoa ja välillä käydä aikuisten kesken jossain.
Tai, olisi edes joku sellainen, jolle voisi soittaa tai tekstata milloin vaan, mistä asiasta vaan. Ainoa tällainen on äitini, enkä luonnollisesti kaikkea hänen kanssaan jaa.

Minä kyllä tiedän mikä minussa on vikana: jokseenkin olemattomat sosiaaliset taidot ja ällöttävä ulkonäkö.

Miten niin ällöttävä ulkonäkö? Mä en jotenkin usko että sun ulkonäkö on ällöttävä.

 

Sama, töistä tuttuja ja moikkaus-tuttuja on, mutta sellasta ystävää (mies poislukien), jolle vois kertoa huoliaan tai jonka huolia voisi kuunnella, ei oikein ole. Pari kouluajan tuttua on, joihin pidän ihan liian vähän yhteyttä, mutta kun en ole oikein varma että haluavatko he että olemme sen enempää yhteyksissä.
Sisko mulla on, ollaan väleissä, mutta ei superläheisiä. Tai tunnelma on jotenkin vaivaantunut jos ollaan kahdestaan...

Lapsen kanssa yhteisissä harrastuksissa käydessä muiden vanhempien kanssa on vaikea päästä puheisiin, kun kaikki juttelee jo ennestään tuttujensa kanssa...

Yksi juttu on sekin että pelkään lähestyä ihmisiä sen takia, että en ole se penaalin terävin kynä ja ajattelenkin asioista vähän omituisesti... En siis voi olla oma itseni ihmisten kanssa ja ystävystyminen silloin taitaa olla vähän vaikeaa...

 

Voi itku, että kuulostaa NIIN tutulta. Minä myös muuttanut miehen perässä paikkakunnalle, missä ei ennestään tuttuja ja on niin yksinäistä ollut.

Mistäpäin yksinäiset äidit olette? Minä Espoosta ja ikää 30 ja muksut 4v ja 5v.

Välillä tuntuu omat sosiaaliset taidot ihan olemattomilta, vaikka olen (kuulemma) mukava, helposti lähestyttävä jne.

 

Miten niin ällöttävä ulkonäkö? Mä en jotenkin usko että sun ulkonäkö on ällöttävä.

Läski. Olen huomannut että useita ihmisiä pidetään tyhmänä ja inhottavana juuri kokonsa vuoksi ja uskon ettei kanssani siksi haluta olla ystäviä, kun ulkomuotoni ällöttää. Ainakin yhdeltä tuttavalta olen kuullut tämän suoraan, painaessani puolet siitä kuin nykyään ja muutoin perustan käsitykseni mm. netissä tapahtuvaan keskusteluun ja mielipideilmaisuun.
Tietysti inhoan myös itse ulkonäköäni, enkä halua edes itse näyttäytyä itseni kanssa.

 

Kuulostaa ihan tutulta. Itsellänikin on ystäviä, mutta itse olen heihin aina yhteydessä. Jotenkin tuntuu että nämä pari muuta kaveria ovat keskenään läheisempiä, ja monesti olenkin aivan ulkona heidän jutuistaan. Ja sen myötä kun kaverit sai lapsia myös, niin eipä kukaan enää ole yhteydessä, eikä ehdi minnekään. Joskus tuntuu että olen heille vain taakaksi, kun olen pyytämässä, että nähtäisiin.
Olen yrittänyt ystävystyä uusien ihmisten kanssa, mutta aikuisiällä se vaan tuntuu olevan niin paljon vaikeampaa.

 

Mulla on pari ystävää, mutta en näe heitä juuri koskaan. Eli ei ole minunkaan elämässäni sellaista ihmistä, jonka kanssa käydä jossain tai vaikka kahvitella. Toinen noista ystävistäni asuu liian kaukana, toisella on aina kiire, kun heillä on kaikilla niin paljon harrastuksia, ja lapsetkin vielä siinä iässä, että heitä pitää kuskata. Kävelyllä käymme ehkä kerran kahdessa kuukaudessa.

Minulla ei ole sisaruksiakaan, eikä työkavereita (työskentelen kotona). Esim. lasten kavereitten vanhemmat ovat mukavia, mutta tuntuu, että kaikilla muilla on jo elämässään riittävästi ihmisiä, eli aika ei riitä uusille.

 

Yksi vähän ystäviä saanut Espoolainen. 3- ja 2-vuotiaat lapset ja keväällä pitäisi syntyä seuraava.

 

Vähän sama juttu täällä.. Alle 25v 3v pojan äiti ja eipä oikeastaan ystäviä. Pari kaveria, miespuolisia, on ajoilta ennen lasta, mut heidänkin elämänsä nyt niin erilaista kun mun, ettei hirveen usein nähä. Naispuolisia YSTÄVIÄ ei ole. Ei ketään, joka pyytäis leffaan, kahville.. Ei kukaan koskaan soita. Paitsi noi pari miespuolista kysyäkseen, et lähenkö baariin. No ehkä kaks naispuolista on. Molempia nään ehkä 2-3 kertaa vuodessa.

Välillä masentaa ihan julmetusti. Sitä vaan miettii, et mikä mussa on vikana. Vai mitä ihmettä.. Vanhojen tuttujen kanssa tuun hyvin juttuun, tykkään jutella ym. Ennen olin tosi sosiaalinenkin, mut nykyään en kai voi niin sanoo. Ajattelen aina jo valmiiks, et mitä toiki musta kelaa. En luota enää siihen, et joku oikeesti haluis tutustuu muhun vaan ajattelen niiden aina tekevän mulle kiusaa..

Ahdistaa olla näin ahdistunut... Aina luulen, et kaikki hihittelee mulle.. oon niin vainoharhanen, mutten pääse ajatuksistani eroon.

Onneks mulla on ees poikani. Ja sisko, äiti ja muu perhe!

 

[QUOTE="Vierailija";29333486]Minulla on paljon ystäviä ja välillä on ollut aikoja, kun emme ole syystä tai toisesta olleet hetkeen yhteydessä/ olemme nähneet vähemmän ja onhan se elämä niin paljon tyhjempää ja laadullisesti huonompaa ilman heitä.

Ystävät niin paljon piristävät arkea ja aina tapaamisen jälkeen on iloinen, virkistynyt mieli vaikka mitään erityistä ei olisi tehtykään. Käymme kahvilla, syömässä, shoppailemassa, leffassa, ulkona, lenkeillä.. Ja olen niin onnellinen siitä, että ole pitänyt heistä kiinni välimatkoista, erilaisista elämäntilanteista jne. huolimatta. Lähimmät ystäväni ovat säilyneet nuoruudesta, aikuisiällä solmitut ystävyyssuhteet lopahtavat jossain vaiheessa, syytä en osaa sanoa.

Minkä takia teillä on ystävät jääneet?
Kuulostaapa kurjalta Oma elämäni ainakin olisi niin paljon köyhempää ilman ystäviä. Vaikka viihdyn todella hyvin perheeni kanssa ja valtaosan ajasta tietysti vietämmekin yhdessä, niin ystävät ovat kultaakin kalliimpia.[/QUOTE]

Miksikähän tulit vääntämään veistä haavassa meidän ystävää kaipaavien joukkoon?
Itse ihmettelenkin, miksi tällaisella tunteettomalla hölmöläisellä niitä ysäviä tuntuu aina riittävän, mutta monet fiksut naiset ovat yksinäisiä?