"emma"
Nyt kaipaisin vähän vertaistukea isien uusilta puolisoilta. Kuinka kauan teillä on mennyt, että miehenne lapset ovat lakanneet vastustamasta ja haukkumasta teitä tai kohtelemasta teitä kuin ilmaa?
Meillä on sellainen tilanne, että olen miestäni 15 vuotta nuorempi (minä 23, mies 38) ja olemme seurustelleet pian kolmisen vuotta. Tänä kesänä menimme kihloihin ja mahdollisesti ensi syksynä olisi tarkoitus viettää häitämme eli mistään ihan kevytkenkäisestä suhteesta ei ole kyse ikäerostamme huolimatta Miehellä on aiemmasta liitostaan 14-vuotias poika ja 11- ja 9-vuotiaat tytöt. Lasten äiti ja mieheni ovat olleet erossa jo kahdeksan vuotta eli mitään "toinen nainen"-tilanteita juttuun ei liity.
Lasten äiti on nyt uudessa parisuhteessa ja pyytänyt, jos lapset voisivat olla aiempaa enemmän isällään, sillä hänellä ja uudella miehellään on pienet kaksoset. Tämä on ollut tiedossa jo siinä mielessä hyvissä ajoin, että uudessa talossamme on huoneet myös miehen lapsille ja puitteet heidän meillä olemiseen ovat kunnossa Minulla ei ole mitään lapsia vastaan ja olen aina yleisesti pitänyt lapsista ja tullut kaikkien lasten kanssa toimeen. Mutta miehen lapset eivät vaan voisi vähempää pitää minusta :/ Alussa jotenkin naiivisti ajattelin, että olisi ehkä helpompaakin tutustua lapsiin senkin varjolla, että olen näin nuori, enkä taatusti mitään äidin paikkaa viemässä, mutta lapset eivät kunnioita minua ollenkaan.
Miehen pojalle tunnun olevan ihan ok tyyppi jo nykyään, meillä on ihan hyvätkin välit jo, kuskailen poikaa välillä harrastuksiin ja kavereille yms. vaikka lapset eivät virallisesti olisikaan sillä hetkellä isän luona, mutta tytöt suorastaan vihaavat minua. Eivät suostu syömään tekemääni ruokaa, sotkevat kaikki esille jääneet työpaperit yms. piilottavat tavaroitani... Mitään käskyä ei totella ja ystävällisiinkään "oliko kiva koulupäivä"-kyselyihin ei olla kuullakseenkaan. Tämä oli minulle ihan ok vielä aiemmin (kun mieheni kuitenkin ojentaa lapsia), mutta nyt alkaisi näyttämään siltä, että lapset ovat meillä joka toisen viikon, enkä haluaisi kyllä puolta kuukautta tehdä ylitöitä vältelläkseni kotia ja sittenkin painua visusti työhuoneeseen viimeistelemään gradua. Kamalaa olla kotonaan kuin mikäkin maanpetturi
Miten te olette vastaavanlaisissa tilanteissa toimineet ja ennen kaikkea, onko tilanne joskus parantunut? Tällaista kyselee täällä epätoivoinen :/
Meillä on sellainen tilanne, että olen miestäni 15 vuotta nuorempi (minä 23, mies 38) ja olemme seurustelleet pian kolmisen vuotta. Tänä kesänä menimme kihloihin ja mahdollisesti ensi syksynä olisi tarkoitus viettää häitämme eli mistään ihan kevytkenkäisestä suhteesta ei ole kyse ikäerostamme huolimatta Miehellä on aiemmasta liitostaan 14-vuotias poika ja 11- ja 9-vuotiaat tytöt. Lasten äiti ja mieheni ovat olleet erossa jo kahdeksan vuotta eli mitään "toinen nainen"-tilanteita juttuun ei liity.
Lasten äiti on nyt uudessa parisuhteessa ja pyytänyt, jos lapset voisivat olla aiempaa enemmän isällään, sillä hänellä ja uudella miehellään on pienet kaksoset. Tämä on ollut tiedossa jo siinä mielessä hyvissä ajoin, että uudessa talossamme on huoneet myös miehen lapsille ja puitteet heidän meillä olemiseen ovat kunnossa Minulla ei ole mitään lapsia vastaan ja olen aina yleisesti pitänyt lapsista ja tullut kaikkien lasten kanssa toimeen. Mutta miehen lapset eivät vaan voisi vähempää pitää minusta :/ Alussa jotenkin naiivisti ajattelin, että olisi ehkä helpompaakin tutustua lapsiin senkin varjolla, että olen näin nuori, enkä taatusti mitään äidin paikkaa viemässä, mutta lapset eivät kunnioita minua ollenkaan.
Miehen pojalle tunnun olevan ihan ok tyyppi jo nykyään, meillä on ihan hyvätkin välit jo, kuskailen poikaa välillä harrastuksiin ja kavereille yms. vaikka lapset eivät virallisesti olisikaan sillä hetkellä isän luona, mutta tytöt suorastaan vihaavat minua. Eivät suostu syömään tekemääni ruokaa, sotkevat kaikki esille jääneet työpaperit yms. piilottavat tavaroitani... Mitään käskyä ei totella ja ystävällisiinkään "oliko kiva koulupäivä"-kyselyihin ei olla kuullakseenkaan. Tämä oli minulle ihan ok vielä aiemmin (kun mieheni kuitenkin ojentaa lapsia), mutta nyt alkaisi näyttämään siltä, että lapset ovat meillä joka toisen viikon, enkä haluaisi kyllä puolta kuukautta tehdä ylitöitä vältelläkseni kotia ja sittenkin painua visusti työhuoneeseen viimeistelemään gradua. Kamalaa olla kotonaan kuin mikäkin maanpetturi
Miten te olette vastaavanlaisissa tilanteissa toimineet ja ennen kaikkea, onko tilanne joskus parantunut? Tällaista kyselee täällä epätoivoinen :/