Kertokaahan rehellisesti tekevätkö lapset onnelliseksi?

Lapset ovat tuoneet elämääni sisältöä hurjasti, kerhot, leikit, ystävät, suunnitelmallisuutta jne..
Silti vitutus käyrä nousee joka päivä kaakkoon asti! ja tuntuu että lähden pois koko huushollista.. vaikken oikeesti lähtiskään =)

 

[QUOTE="vieras";28966929]Luuletko sä, että sitä sanotaan kenellekään ääneen, että katuu lapsiaan? Tässä maailmassa ei suurempaa tabua taida olla, siitä ei kovin monelle huudella. Mutta ihan tosissaanko luulet, että se tarkoitaa sitä, että kukaan ei lastaan kadu? Pieni vähemmistö he toki onneksi ovat, mutta kyllä heitäkin löytyy. Tässäkin ketjussa oli linkki siihen lehtiartikkeliin naisesta, joka katui lapsiaan. Netistä löytyy myös blogeja ja keskustelupalstoja, joissa ihmiset kertovat katuvansa lapsiaan. Tälläkin palstalla törmää joskus sellaisiin ihmisiin. Sen lisäksi maailma on vielä täynnä ihmisiä, jotka antavat lapsensa adoptioon tai elävät kuin lapsensa ei heitä voisi vähempää kiinnostaa.[/QUOTE]

Jos lapsia on tieten tahtoen tehnyt, niin siitä ryhmästä korkeintaan täysin marginaalinen osa saattaa katua lapsiaan. Todennäköisesti suurin osa vanhemmista tuntee välillä erittäin negatiivisia tunteita lastensa takia, mutta ne tunteet ovat onneksi ohimeneviä ja hetkellisiä. Samalla tavalla lapsettomanakin tunsi joskus turhautunutta raivoa, kun asiat eivät menneet oman mielen mukaan.

 

Olen onnellinen lapsistani. Toki heihin liittyy myös huolta, vastuuta, taloudellista rasitusta. Halusin pienestä asti olla äiti. Unelmat ja todellisuus eivät aina kohtaa, mutta meidän parisuhdetta lapset ovat vaan lujittaneet ja parantaneet. En myöskään usko, että voisin olla onnellinen lapsettomana. Äitiys oli mun haave ja jos se olis jäänyt toteutumatta, niin olisin varmasti onneton ja katkera.

 

[QUOTE="Sini";28966987]Jos lapsia on tieten tahtoen tehnyt, niin siitä ryhmästä korkeintaan täysin marginaalinen osa saattaa katua lapsiaan. Todennäköisesti suurin osa vanhemmista tuntee välillä erittäin negatiivisia tunteita lastensa takia, mutta ne tunteet ovat onneksi ohimeneviä ja hetkellisiä. Samalla tavalla lapsettomanakin tunsi joskus turhautunutta raivoa, kun asiat eivät menneet oman mielen mukaan.[/QUOTE]

Totta kai se on marginaalinen osa. Mutta se osa on kuitenkin olemassa. Heistä suurin osa on niitä, joille vanhemmuuden rankkuus tuli yllätyksenä tai sitten niitä, jotka ovat tehneet lapsen, koska puoliso haluaa tai muut painostaa ja he suostuvat, koska kaikki ovat heille aina toitottaneet, että se on maailman paras asia ikinä, se tekee sut onnelliseksi, ilman lapsia sä et tiedä mistään mitään. Mutta kun se totuus on, että kaikille vanhemmuus ei sovi ja se tulee muuttamaan asioita huonompaan suuntaan.

 

[QUOTE="vieras";28967031] Mutta kun se totuus on, että kaikille vanhemmuus ei sovi ja se tulee muuttamaan asioita huonompaan suuntaan.[/QUOTE]

Sitä ei voi tietää ennen kuin kokeilee. Toisille saattaa vanhemmuus sopiakin, vaikka ei olisi etukäteen sitä uskonut. Itse kuulun tähän ryhmään.

Jos taas on ollut niin tyhmä, että on tieten tahtoen toisten painostuksesta tehnyt lapsia, vaikka ei olisi halunnut, niin itseään siitä vain saa syyttää.

 

[QUOTE="Sini";28966970]Ei pidä paikkaansa. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, niin sitä isommaksi katuvien velojen prosentti kasvaa ja toisaalta taas sitä pienemmäksi katuvien vanhempien osuus kasvaa.

Varsinkin siinä vaiheessa, kun ystävät alkavat mummoutua ja touhuta lastenlastensa kanssa, niin moni lapseton on todennut, että olisi ehkä sittenkin kannattanut tehdä nuorena lapsia, jotta olisi päässyt kokemaan ilon lapsenlapsista.[/QUOTE]

Ja mihin sinä tämän tiedon perustat? Omaan ennakkoluuloosi?

Entä jos on itse tehnyt lapsia, mutta oma lapsi ei olekaan? Niistä lapsenlapsista kun ei voi itse päättää. Nykyään on myös erittäin yleistä, että lapsenlapset asuvat eri paikkakunnalla, jopa eri maassa, joten ei ne siihen jokapäiväiseen elämään juuri sitä iloa tuo. Ja tosiaan sitten voi toimia vaikka varamummona, jos se elämä ilman lastenlapsia on ihan kamalaa.

 

[QUOTE="Sini";28967040]Sitä ei voi tietää ennen kuin kokeilee. Toisille saattaa vanhemmuus sopiakin, vaikka ei olisi etukäteen sitä uskonut. Itse kuulun tähän ryhmään.

Jos taas on ollut niin tyhmä, että on tieten tahtoen toisten painostuksesta tehnyt lapsia, vaikka ei olisi halunnut, niin itseään siitä vain saa syyttää.[/QUOTE]

Ja koska vanhemmuutta ei voi vain kokeilla ja palauttaa lapset jos se ei ollutkaan kivaa, on parempi olla tekemättä lapsia, jos ei niitä halua.

 

[QUOTE="Sini";28967040]Sitä ei voi tietää ennen kuin kokeilee. Toisille saattaa vanhemmuus sopiakin, vaikka ei olisi etukäteen sitä uskonut. Itse kuulun tähän ryhmään.

Jos taas on ollut niin tyhmä, että on tieten tahtoen toisten painostuksesta tehnyt lapsia, vaikka ei olisi halunnut, niin itseään siitä vain saa syyttää.[/QUOTE]

On erittäin naiivia kuvitella, että ympäristö ei vaikuta meidän jokaisen päätöksiin. Itse on täällä etunenässä hokemassa, että kyllä kaikkien pitää tehdä lapsia ja jos ei tee lapsia niin vanhana katuu sitä ja sitten väittää tyhmäksi ihmistä, joka tekee lapsia, koska uskoo näitä puheita, joita joka paikasta saa kuulla.

 

Vanhainkodissa sanotaan kyllä paljon sellaista jota koskaan aikaisemmin ole sanottu.

Lapsia varmasti kadutaan monessa tilanteessa kun ne tarvitsevat hoitoa ja kasvatusta, mutta ei useinkaan taannehtivasti. Enemmän tuo vanhusten onnelisuus lapsita kertookin minusta siitä että lapset tuovat onnen monesti vasta myöhemmin, eivät ehkä tullessaan.

Mutta kyllä siltikin on olemassa vanhuksiakin, jotka katuvat lapsiaan. Onneksi heitä on kuitenkin erittäin vähän. Itse asiassa ei ole montaa kuukautta siitä kuin luin eräästä blogista ihmisistä, jotka katuvat lapsiaan. Osa heistä oli jo vanhoja ja katuivat edelleen lapsiaan, katuivat sitä, että he joutuivat aikanaan uhraamaan niin paljon lapsilleen, eivät tykänneet elämästä lasten kanssa ja nyt kun lapset ovat aikuisia heiltä ei saa edes kiitosta, he eivät käy kylässä.

Yksi asia mitä voi miettiä on se, että haluaako mielummin olla onnellinen ikävuodet 20-60 vai 60-80.

 

Ei ehkä sinulla, jollain toisella voi olla hankala vauva-aika ja jopa niinkin vaikea, että masentuu tai jotain muuta. Ei kai tätä pitäisi joutua selittämään aikuiselle ihmiselle?

No siis minähän vain ihmettelen, että miksi annetaan yksipuolinen kuva? Että voi olla vaikeaa tai helppoa. "Kamalasta vauva-ajasta" voi tulla itsensä täyttävä ennustuskin. Jos asenne on se, että tuoreet vanhemmat ovat väsyneitä, onnettomia, seksittömiä, omaa aikaa ei saa edes haaveilla ja vauvat ovat vaikeita hoitaa niin se voi varmasti mennä niin. Jospa ajatteleekin, että tulee mitä tulee, kaikesta selvitään, rimaa voi tarvittaessa laskea, vauvan ehdoilla se minkä ehtii ja nukutaan silloin kun voidaan...

Olisi monelle hyväksi päästä eroon äitimyytistä, luoda isälle vankempi asema vanhempana, chillata jne. Toisen vaikea vauva voisi eri asenteella olla kohtalaisen iisikin. Synnytys ei välttämättä tapa kipuun, eikä lapsi väistämättä lopeta vanhempiensa elämää.

 

[QUOTE="vieras";28967071]Yksi asia mitä voi miettiä on se, että haluaako mielummin olla onnellinen ikävuodet 20-60 vai 60-80.[/QUOTE]

Miksi ei ikävuodet 16-100? Eli enemmin kannattaa mietti sitä mikä juuri minut tekee onnelliseksi oli niitä lapsia tai ei. Katuminen erittäin harvoin tekee onnelliseksi.

 

Eihän kukaan takaa, että lasten kanssa on ja pysyy onnellisena. Sama lapsi, joka on tuonut elämään sitä suurista suurinta onnea, voi myös myöhemmin tuoda syvintä onnettomuutta ja murhetta.

 

Miksi ei ikävuodet 16-100? Eli enemmin kannattaa mietti sitä mikä juuri minut tekee onnelliseksi oli niitä lapsia tai ei. Katuminen erittäin harvoin tekee onnelliseksi.

Toki. Mutta jos kerran ne lapset eivät tee onnelliseksi silloin kun niitä kasvattaa, mutta vanhuksena on niistä onnellinen niin silloin kannattaa varmaan miettiä onko mielummin onnellinen nyt vai vanhuksena. Että kannattaako tehdä lapsia, joita ei halua ja kärsiä heidän vuokseen sen pari kymmentä vuotta sen takia, että sitten vanhuksena on onnellinen. (Tiedän kyllä, että tämä on kärjistys ja muutenkin aivan typerä koko juttu, mutta viesteistänne päätellen te jotkut olette tätä mieltä.)

 

Kyllä meistä usempia varmaan lapset tekevät onnelliseksi jo siinä vaiheessa, kun heitä kasvattaa ja he ovat pieniä. Mutta niin tähän, kuin niin moneen muuhunkin asiaan elämässä pätee myös se, että aika myös kultaa muistoja.

Joskus se lasten kanssa perusarjessa eläminen, on niin hektistä ja työntäyteistä ja toisaalta päivästä toiseen samankaltaista, ettei sitä onnea aina siinä hetkessä huomaa. Vaan sen oivaltaa vasta osittain jälkikäteenkin.

 

Ei tee, ihmiset vaan valehtelee ja haluaa laittaa vahingon kiertämään!

 

[QUOTE="vieras";28967111]Toki. Mutta jos kerran ne lapset eivät tee onnelliseksi silloin kun niitä kasvattaa, mutta vanhuksena on niistä onnellinen niin silloin kannattaa varmaan miettiä onko mielummin onnellinen nyt vai vanhuksena. Että kannattaako tehdä lapsia, joita ei halua ja kärsiä heidän vuokseen sen pari kymmentä vuotta sen takia, että sitten vanhuksena on onnellinen. (Tiedän kyllä, että tämä on kärjistys ja muutenkin aivan typerä koko juttu, mutta viesteistänne päätellen te jotkut olette tätä mieltä.)[/QUOTE]

Lapsia hoitaessa ja kasvatettaessa ei ehdi tehdä muuta?

Nyt "joudun" valitettavasti kiirehtimään onnellisena töihin hoitamaan niitä vanhuksia ja onnellisena siitä että lapset pärjäävät isänsä kanssa mainiosti sen aikaa.

 

Kyllä meistä usempia varmaan lapset tekevät onnelliseksi jo siinä vaiheessa, kun heitä kasvattaa ja he ovat pieniä. Mutta niin tähän, kuin niin moneen muuhunkin asiaan elämässä pätee myös se, että aika myös kultaa muistoja.

Joskus se lasten kanssa perusarjessa eläminen, on niin hektistä ja työntäyteistä ja toisaalta päivästä toiseen samankaltaista, ettei sitä onnea aina siinä hetkessä huomaa. Vaan sen oivaltaa vasta osittain jälkikäteenkin.

Totta kai suurin osa on onnellinen lapsistaan silloinkin kun lapset ovat pieniä. Mutta toki silloin he tuovat elämään myös paljon huolta ja murhetta. Muutaman nimimerkin vastaukset vaan kun liittyivät siihen, että vela kyllä katuu sitten vanhuksena sitä, että ei ole tehnyt lapsia, niin kannattaako niitä lapsia tehdä vain siksi, että olisi vanhuksena onnellinen? Mä ainakin haluan olla onnellinen nyt ja tässä ja elän elämääni sen mukaan, että olisin onnellinen nyt, enkä sen mukaan että olisin onnellinen 40 vuoden päästä. Jos jotkut nyt tekemäni valintani tekevät minut onnettomaksi vanhuksena niin sille ei sitten vain voi mitään.

 

Lapsia hoitaessa ja kasvatettaessa ei ehdi tehdä muuta?

Nyt "joudun" valitettavasti kiirehtimään onnellisena töihin hoitamaan niitä vanhuksia ja onnellisena siitä että lapset pärjäävät isänsä kanssa mainiosti sen aikaa.

Häh? Totta kai ehtii tehdä vaikka mitä muuta. Mutta jos ei lapsia halua niin ei se asia muutu vain siksi, että ehtii tehdä muutakin. Haluaisitko sinä esimerkiksi tehdä loppuelämäsi työtä, josta et pidä? Miksi muka et, ehtiihän sitä tehdä muutakin kuin tehdä työtä?

 

No siis minähän vain ihmettelen, että miksi annetaan yksipuolinen kuva? Että voi olla vaikeaa tai helppoa. "Kamalasta vauva-ajasta" voi tulla itsensä täyttävä ennustuskin. Jos asenne on se, että tuoreet vanhemmat ovat väsyneitä, onnettomia, seksittömiä, omaa aikaa ei saa edes haaveilla ja vauvat ovat vaikeita hoitaa niin se voi varmasti mennä niin. Jospa ajatteleekin, että tulee mitä tulee, kaikesta selvitään, rimaa voi tarvittaessa laskea, vauvan ehdoilla se minkä ehtii ja nukutaan silloin kun voidaan...

Olisi monelle hyväksi päästä eroon äitimyytistä, luoda isälle vankempi asema vanhempana, chillata jne. Toisen vaikea vauva voisi eri asenteella olla kohtalaisen iisikin. Synnytys ei välttämättä tapa kipuun, eikä lapsi väistämättä lopeta vanhempiensa elämää.

Ai se koliikkivauvan aikainen väsymys ja mieliala onkin vain asennekysymys. Olet kyllä varsinainen älynväläys täytyy sanoa. Vierestä seurannut kaveria ja koliikkivauvaa ja voin kertoa että asenteessa ei ole mitään vikaa, äiti jossain vaiheessa uupui ihan täysin kun ei syytä löydetty itkuisuudelle, varmaan asennevika vain kun siinä väsymyksessä kehtasi uupua mokoma. Ja jos kerran sinusta on annettu yksipuolinen kuva, niin sehän on oikeastaan teidän helppojen/normaaleiden vauvojen vanhempien syytä kun ette ole tarpeeksi kertoneet niistä hyvistä kokemuksista sitten. Jokainen taisi kertoa omistaan eikä kai kuulu alkaa kaunistelemaan? Jos ketjuun sattui niitä joilla ollut hankalampi vauvavuosi, niin voi voi korjatkaa asiaa kertomalla ihan vain omista kokemuksista. Ja kyllä tässä positiivisiakin oli runsaasti, mutta ilmeisesti huonon asenteesi vuoksi et niitä osaa nähdä.

 

Onnelliseksi? Toisinaan. Elämän tarkoitukselliseksi? Kyllä.

Minusta elämän tarkoituksellisuus ei ole sama asia kuin olla alati onnellinen. Tässä asiassa esim. Dalai Laman kanssa samalla linjalla.

Lasten mukana altistaa itseään paljolle kärsimykselle. Avaa sydämen taas uudelle ihmiselle, ja on valmis vuotamaan hänen puolestaan. Samalla altistuu paljolle ilolle ja onnelle, myös ylpeydelle toisen puolesta. Se tekee meistä ihmisiä.

En sano että olisin vähemmän itsekeskeinen kuin lapsettomat. Mutta olen paljon vähemmän itsekeskeinen kuin olin ITSE lapsettomana. Varmasti voi löytää samanlaisen tarkoituksellisuuden ilman lapsiakin. Itselleni lasten saaminen oli kuitenkin oikotie kypsemmäksi ihmiseksi.

 

Ehkä ihmisten, jotka ovat lapsiaan halunneet tai tietävät lapsia haluavansa on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti haluavat olla ja pysyä lapsettomina.
Se kun on valintana lopullinen, joskin ihan yhtä lailla lopullinen ja vielä lopullisempikin vaihtoehto on vanhemmaksi tuleminen.

 

Voi olla, että kuolinvuoteellani kadun, etten omistanut elämääni Jeesukselle. Olisi kutenkin absurdia koettaa tulla nyt uskoon tämän mahdollisuuden pelossa, kun uskonnot herättävät lähinnä vastenmielisyyttä. Lapsettomuuteen pätee sama kuin uskonnottomuuteen: jos joskus kadun sitä, persoonallisuuteni on silloin muuttunut niin paljon, että olen hädin tuskin enää sama ihminen.

 

Ehkä ihmisten, jotka ovat lapsiaan halunneet tai tietävät lapsia haluavansa on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti haluavat olla ja pysyä lapsettomina.
Se kun on valintana lopullinen, joskin ihan yhtä lailla lopullinen ja vielä lopullisempikin vaihtoehto on vanhemmaksi tuleminen.

Onko sinun henkilökohtaisesti vaikea ymmärtää vapaaehtoista lapsettomuutta?

 

En tiedä, olisinko yhtään onnettomampi jos olisin lapseton. Ainakin nauttisin edelleen jatkuvista pitkistä viikonloppuaamuista, spontaaniudesta ja siitä, että olisi enemmän rahaa käytössä ihan vaan itselleen. Noita asioita kaipaan ajasta ennen lapsia.

Vauvakuumetta en koskaan kokenut, joten en tiedä siitäkään. Olisiko se joskus tullut? En ole niitä ihmisiä, jotka kaipaavat suvun jatketta tai jotain, mitä hoivata.

Esikoinen tuli ehkäisystä huolimatta, sitkeä tyyppi Kuopus "tehtiin" kun se tuntui hyvältä ajatukselta. Ja nyt meillä on kaksi mahtavaa lasta ja elämä on erilaista kuin ennen. Olen onnellinen näinkin! Mutta sen sanon, että lapset kyllä tuovat mukanaan monen positiivisen asian (kuten rakkauden heitä kohtaan, ilon kaikesta pienestä, onnen toisen kasvamisesta ja alati uusista jutuista. Ystäviäkin olen saanut, joihin en ehkä olisi lapsettomana tutustunut) lisäksi myös paljon huolta. On huoli terveydestä, heidän pärjäämisestä, siitä pärjäänkö minä, miten meillä tulee menemään... sellainen jännä syvä huoli on tullut jonnekin sisimpään, jota ilman en kuitenkaan osaa edes kuvitella että olisin.

 

[QUOTE="vieras";28967177]Onko sinun henkilökohtaisesti vaikea ymmärtää vapaaehtoista lapsettomuutta?[/QUOTE]

ei ja ehkä kuitenkin joltain osin sitten on. Vastasin tähän jo aiemmin. #90 kohdassa ketjua.