Totta ja ei totta. On merkitystä, mihin yhteisöön kuuluu ja myös sillä, että yhteisönsä saa itse valita. Voin omasta puolestani sanoa, että jos jäisin työttömäksi vastoin omaa tahtoani, en todellakaan lähtisi "mieleni virkistykseksi" pakkaamaan mitään pussinsulkijoita semipäihdeongelmaisten elämäntapapilviveikkojen kanssa työllistämistuella. Se olisi minulle pakotettu yhteisö, tekemäni työ ei toisi tyydytystä eikä auttaisi verojen puolesta yhteiskuntaa yhtään mihinkään jos lasketaan, paljonko tällaiset kokeilut kustantavat. Tekisin kaikkeni, että en joutuisi pakkoryhmäytetyksi sellaiseen porukkaan, jolla ei ole minulle mitään annettavaa. Jos nimittäin yhteiskunta minut siihen pakottaisi eikä mitään muuta vaihtoehtoa olisi, olen vakuuttunut, että ennen pitkää sairastuisin psyykkisesti, ostaisin ajatuksen siitä ettei minusta ole mihinkään, menettäisin omanarvontuntoni ja tulevaisuudensuunnitelmani. Onkin väärin ajatella, että työstä nauttivilla on mielipde valmiina siihen, mitä työttömille pitäisi tehdä. Mutta kysypä keneltä tahansa vakituisen työpaikan ja hyvän toimeentulon omaavalta, olisiko hän valmis mielenterveyskuntoutujien ja syrjäytyneiden työpajalle huomisaamusta alkaen. Ei olisi. Katsos, kun asia ei koske häntä. Miksi siis minun pitäisi olla, jos lähtökohtani ovat samat kuin henkilöllä jolta kysytään, mutta sain yt-lotossa lyhyemmän tikun?
Sosiaalipsykiatriaa ja työterveyttä opiskelleena voin ihan todellakin vakuuttaa, että työttömien motivaatiota ja ammattitaitoa mielenterveydestä puhumattakaan ei pidetä todellakaan yllä kustannusrakenteeltaan raskaalla, yksilölle itselleen skeä myös yhteiskunnalle täysin merkityksettömällä, väkisin kehitetyllä päivätoimintapakkopuuhastelulla. Valitan.