Mikä saa ihmisen uskomaan jumalaan?

Jos elämä tuo paljon vastoinkäymisiä tielle, voi helpottaa paljon, jos ei koe, että kaikki on kiinni vain minusta itsestä ja minun vain täytyy jaksaa eikä kukaan auta kuitenkaan, eli minusta ainakin näyttää että kun ihminen on vanha, on jokaisella ne omat vastoinkäymiset koettuna ja elämä on väsyttänyt ja kun on väsynt, on helpottavaa, jos ei välttämättä tarvitse tehdä mitään konkreettista vaan voi pelkästän rukoilla.

Tuolla selittäisin sitä, että uskoo Jumalaan.

Noin varmasti on. Ei jaksa keksiä pyörää uudestaan - aikuisuuden merkki.

Aikuisuus ei ole välttämättä pelkästään hyvä asia kuitenkaan. Ihailin Michael Jacksonin imagoa (paha sanoa oliko se tosi) siinä että hän tuntui säilyttäneen peter pan -tyylisen lähestymisen elämään osaksi. Silloin voikin olla, tietyllä tapaa, vapaampi. Mutta tämä maailma alkaa hävitä useimmilla vanhenemisen myötä. Ja se voi tuntua uuvuttavalta samoin kuin keidas tukehtuu erämaan paahteessa. Nietzsche sanoi osuvasti: "Erämaa kasvaa!" Eli mitä enemmän maailmasta lähtee väri ja taika, sen samanlaisempaa ja "kuivempaa" se on. Kuivuus on elämän kuolemaa samalla lailla kuin mekaanisuus on orgaanisuuden kuolemaa tai järki ja ideat, ehkä myös Jumala, aistien ja kehon kuolemaa. Nietzsche kehoitti tanssimaan päällään.

Jacksonin estetiikassa kiiltävine sotilaspukuineen mielestäni näkyi hyvin tämä myönteinen individualismi, joka aikuiselle vanhalle olisi enemmän kornia pelleilyä.

Mielenkiintoinen kysymys kaikkiaan

 

Et kysynyt multa, mutta vastaan silti, koska olen Lispetin kanssa samaa mieltä.

Niin, kyllähän se loukkaavaa on, jos joku tulee sulle päin naamaa laukomaan, että "olet heikko, koska uskot". Mutta tässä kohtaa ei kaiketi ollut tarkoitus sitä asiaa sinänsä päin kenenkään kasvoja heittää ja sitä naamaa vasten hieroa?

En itse yleensä näistä asioista niinkään puhu, koska tiedän mielipiteeni loukkaavan uskovia. Mutta kun en ole vielä keksinyt, että mitä toista sanaa (joka tilannetta kuvaisu yhtä paljon, mutta ettei se olisi silti loukkaavaa) voisin käyttää.

Mielestäni riittävän vahva ihminen ei tarvitse mitään uskomuksia mihinkään suuntaan, vaan hän pärjää ns. omillaan. Sillä, mitä hänellä konkreettisesti ympärillään on.

Mun nähdäkseni se, että johonkin uskoo, ei välttämättä ole huono asia. Jos (ja kun) ihminen saa siitä itselleen voimia, niin sehän on pelkästään positiivista. Mutta kyllä mä koen, että jotta kokee tarvetta saada jotakin ulkopuolista voimaa jostakin uskomuksesta, täytyy olla hieman heikko. Jos ei olisi heikko, ei olisi myöskään tarvetta moiselle.

Mutta en näkisi sitä heikkoutta nyt niin rumana ja pahana asiana, kuin miten se ehkä joskus vastaanotetaan. Toiset on heikompia, toiset vahvempia. Ja vahvakin ihminen voi olla tietyssä tilanteessa heikko ja päinvastoin. Ei se uskominen sentään koko ihmistä ja hänen mahdollista heikkouttaan määrittele, ellei kyse ole hihhulitason uskovasta.

Olen pahoillani siitä, että mielipiteeni loukkaa. Loukkaavaksi sitä ei ole ketään kohtaan tarkoitettu. Mutta en mä tosiaan tiedä, miten mun pitäisi vastata, jos kerran asiaa erikseen kysytään. Pitäisikö valehdella?

Mä ajattelen erittäin erilailla heikkoudesta, mitä tässä teksissä kuvaillaan.

Mielestäni maailma on nykyään aivan liian yksilökeskeistä, minä-maailma.
Tarvitsee olla vahva, pärjätä yksin, selvitä jne. vaikka todellisuudessa ihminen ei pärjää yksin niin hyvin kuin tuettuna. Ja se on ihan ok.

Tuntuu että nykymaailmassa vain vahvat uskaltavat myöntää olevansa vajavaisia ja heikkoja. Hyväksymällä tämän ja saaden siihen tukea muualta, he kasvavat vahvemmiksi kuin toiset jotka energiaansa käyttävät vahvan kulissin ylläpitoon.

Mielestäni uskonto ennemminkin sanoo että kun ihmiselle tulee tarve olla heikko, niin ihminen saa olla heikko. Yläkerta huolehtii, kunnes omat jalat kantaa.

Ja jokaisen elämäänhän noita heikkoja hetkiä kuuluu, toisille enemmän ja toisille vähemmän, varmaa on vain se että itse emme niitä kaikkia voi teoillamme ehkäistä.

Väitän, että nykymaailmassa ihmisillä menisi huomattavasti paremmin jos uskallettaisiin olla heikkoja ja tarvitsevia, vajaavaisia, ja käännyttäisiin lähimmäisen puoleen, eikä yritettäisi väkisin pärjätä itse.

 

Päästään saman ongelmanlähteen äärelle. Kenen usko on oikein, kenellä on se suorin suhde jumalaan. En minä tiedä, kun en usko niin en usko enkä tiedä miten homman kuuluisi mennä. Viimeksi mulle kehotettiin olla kyseenalaistamatta, koska mikä minä pienenä ihmisenä olen haastamaan jumalan suurta suunnitelmaa, kyllä hän tietää mitä tekee, mun tarvitsee vain mennä mukana

Minusta yksilön usko oin oikein silloin, kun se palvelee tarkoitustaan. Eli antaa sille yksilölle sitä mielenrauhaa ja luottamusta elämään, mikä uskon tarkoitus onkin. Positiivista energiaa sekä tahdon ja voimia toimia omaa ja muiden elämää kunnioittaen. Uskonsa mukaisesti. Polyteistinä mun on tietysti helppo hyväksyä myös muut jumalat kuin omani, joten pystyn asettumaan ilman uskoni rajoituksia myös luterilaisten, mormoonien, katolilaisten, muslimien, jehovan todistajien, buddhalaisten, hindujen sekä lukuisten alkuperäiskansojen uskovien asemaan. Usko on yksilölle väärä, jos se aiheuttaa pahaa oloa, epävarmuutta, vihamielisyyttä, aggressiivista käytöstä itseä tai muita kohtaan jne.

 

[QUOTE="vieras";28627593]Mä ajattelen erittäin erilailla heikkoudesta, mitä tässä teksissä kuvaillaan.

Mielestäni maailma on nykyään aivan liian yksilökeskeistä, minä-maailma.
Tarvitsee olla vahva, pärjätä yksin, selvitä jne. vaikka todellisuudessa ihminen ei pärjää yksin niin hyvin kuin tuettuna. Ja se on ihan ok.

Tuntuu että nykymaailmassa vain vahvat uskaltavat myöntää olevansa vajavaisia ja heikkoja. Hyväksymällä tämän ja saaden siihen tukea muualta, he kasvavat vahvemmiksi kuin toiset jotka energiaansa käyttävät vahvan kulissin ylläpitoon.

Mielestäni uskonto ennemminkin sanoo että kun ihmiselle tulee tarve olla heikko, niin ihminen saa olla heikko. Yläkerta huolehtii, kunnes omat jalat kantaa.

Ja jokaisen elämäänhän noita heikkoja hetkiä kuuluu, toisille enemmän ja toisille vähemmän, varmaa on vain se että itse emme niitä kaikkia voi teoillamme ehkäistä.

Väitän, että nykymaailmassa ihmisillä menisi huomattavasti paremmin jos uskallettaisiin olla heikkoja ja tarvitsevia, vajaavaisia, ja käännyttäisiin lähimmäisen puoleen, eikä yritettäisi väkisin pärjätä itse.[/QUOTE]

Olen samoilla linjoilla. Heikkous on osa inhimillisyyttä - mutta, sen ei mielestäni tarvitsisi sulkea pois yksilöllisyyttä. Eli se voisi olla olemassaoloa jossain "Jumalan huoman" ja "minähän en muita tarvitse!" -asenteen VÄLIMAASTOSSA. Tämä on hedelmällisin alue minusta.

 

[QUOTE="vieras";28627593]Mä ajattelen erittäin erilailla heikkoudesta, mitä tässä teksissä kuvaillaan.

Mielestäni maailma on nykyään aivan liian yksilökeskeistä, minä-maailma.
Tarvitsee olla vahva, pärjätä yksin, selvitä jne. vaikka todellisuudessa ihminen ei pärjää yksin niin hyvin kuin tuettuna. Ja se on ihan ok.

Tuntuu että nykymaailmassa vain vahvat uskaltavat myöntää olevansa vajavaisia ja heikkoja. Hyväksymällä tämän ja saaden siihen tukea muualta, he kasvavat vahvemmiksi kuin toiset jotka energiaansa käyttävät vahvan kulissin ylläpitoon.

Mielestäni uskonto ennemminkin sanoo että kun ihmiselle tulee tarve olla heikko, niin ihminen saa olla heikko. Yläkerta huolehtii, kunnes omat jalat kantaa.

Ja jokaisen elämäänhän noita heikkoja hetkiä kuuluu, toisille enemmän ja toisille vähemmän, varmaa on vain se että itse emme niitä kaikkia voi teoillamme ehkäistä.

Väitän, että nykymaailmassa ihmisillä menisi huomattavasti paremmin jos uskallettaisiin olla heikkoja ja tarvitsevia, vajaavaisia, ja käännyttäisiin lähimmäisen puoleen, eikä yritettäisi väkisin pärjätä itse.[/QUOTE]

Miksi sen tuen pitää tulla juuri uskonnolliselta yhteisöltä tai uskonnosta, jumalasta? Miksei ihminen voi yhtälailla tukeutua läheisiin, ympärillä olevaan yhteisöön vailla uskonnollisia stigmoja, olla heikko lähimmäisten kanssa ja jaksaa tarpeeksi vahvana kantaa itsensä ulkomaailmassa, joka ei uskovaa ymmärrä eikä tue yhtään enempää kuin ei-uskovaa.

Sisäinen voimavara jota uskova ehkä jumalan muodossa kantaa mukanaan päivittäisessä elämässä, voi ei-uskovalle olla ne lapset kotona, kumppani, perhe, suku, läheiset ystävät. Ihminen voi olla todella yksin vaikka olisi uskossa, suurin osa kaipaa joka tapauksessa fyysisiä ihmiskontakteja. Joillekin vaan riittää "pelkästään" ne.

 

Minusta yksilön usko oin oikein silloin, kun se palvelee tarkoitustaan. Eli antaa sille yksilölle sitä mielenrauhaa ja luottamusta elämään, mikä uskon tarkoitus onkin. Positiivista energiaa sekä tahdon ja voimia toimia omaa ja muiden elämää kunnioittaen. Uskonsa mukaisesti. Polyteistinä mun on tietysti helppo hyväksyä myös muut jumalat kuin omani, joten pystyn asettumaan ilman uskoni rajoituksia myös luterilaisten, mormoonien, katolilaisten, muslimien, jehovan todistajien, buddhalaisten, hindujen sekä lukuisten alkuperäiskansojen uskovien asemaan. Usko on yksilölle väärä, jos se aiheuttaa pahaa oloa, epävarmuutta, vihamielisyyttä, aggressiivista käytöstä itseä tai muita kohtaan jne.

Olen tuosta lopusta TÄYSIN samaa mieltä vaikka olenkin tällainen kamala kristitty.

 

Minusta yksilön usko oin oikein silloin, kun se palvelee tarkoitustaan. Eli antaa sille yksilölle sitä mielenrauhaa ja luottamusta elämään, mikä uskon tarkoitus onkin. Positiivista energiaa sekä tahdon ja voimia toimia omaa ja muiden elämää kunnioittaen. Uskonsa mukaisesti. Polyteistinä mun on tietysti helppo hyväksyä myös muut jumalat kuin omani, joten pystyn asettumaan ilman uskoni rajoituksia myös luterilaisten, mormoonien, katolilaisten, muslimien, jehovan todistajien, buddhalaisten, hindujen sekä lukuisten alkuperäiskansojen uskovien asemaan. Usko on yksilölle väärä, jos se aiheuttaa pahaa oloa, epävarmuutta, vihamielisyyttä, aggressiivista käytöstä itseä tai muita kohtaan jne.

Olen erittäin samaa mieltä. Mä olen aina halunnut ajatella että jokaisen uskonnon, jokaisen filosofian taustalla on jollain tavalla sisäinen rauha, hyvä olo, lähimmäisenrakkaus, hyvät teot, yhteisöllisyys, yhteys luontoon, muihin olentoihin. Mihinkään näistä ei mielestäni sisälly toiselle pahan tahtominen, itsekkyys, kilpailu ja vähättely.

 

Myös ateistit leimaa ihmisiä toisinaan väärä uskoisiksi, joka mielestäni on oikeastaan kaikkein käsittämättömintä. Jos ei itse edes usko vaikkapa tuon puoleiseen miksi määritellä toisen usko sellaiseksi joka ei johda pelastukseen tai jolla ei ole mitään merkitystä.

 

Myös ateistit leimaa ihmisiä toisinaan väärä uskoisiksi, joka mielestäni on oikeastaan kaikkein käsittämättömintä. Jos ei itse edes usko vaikkapa tuon puoleiseen miksi määritellä toisen usko sellaiseksi joka ei johda pelastukseen tai jolla ei ole mitään merkitystä.

Mun on vaikea uskoa että ateisti leimaisi kenenkään uskoa oikeammaksi pelastukseen johtamisessa, koska ateisti luonnollisesti tuskin ajattelee asiasta muuta kuin ettei mitään pelastusta olekaan.

Se, että itse esim. vastaa uskovalle ettei mulla ole mitään tarvetta tulla uskoon, se asia ei merkitse minulle henkilökohtaisesti yhtään mitään, on jo monille punainen vaate ja huudon paikka.

Jotkut ateistit siinä missä jotkut uskovat, ovat todella fanaattisia eivätkä pysty millään tavalla hyväksymään uskovia tai uskontoon liittyviä asioita, mutta pääsääntöisesti uskolla ei ole muuta kuin henkilökohtaista merkitystä, ei sinällään merkitystä sille keskustelun vastapuolelle.

 

Mun on vaikea uskoa että ateisti leimaisi kenenkään uskoa oikeammaksi pelastukseen johtamisessa, koska ateisti luonnollisesti tuskin ajattelee asiasta muuta kuin ettei mitään pelastusta olekaan.

Joskus aikoinaan olen väitellyt kyseisestä aiheesta palstallakin (tosin en muistaakseni sinun kanssa), en nyt vain jaksa etsiä ketjuja.

 

Uskontoa voi tehokkaasti käyttää siihen tarkoitukseen että pitää itseään parempana tai oikeutetumpana johonkin kuin muita esim. toisella tavalla ajattelevia. Minä pidän itsekkyyttä, vertailun tarvetta tai kateutta (mustasukkaisuutta) kuitenkin enemmän "ihmisluotona" kuin uskon tai uskonnon aikaansaamana asiana.

 

Myös ateistit leimaa ihmisiä toisinaan väärä uskoisiksi, joka mielestäni on oikeastaan kaikkein käsittämättömintä. Jos ei itse edes usko vaikkapa tuon puoleiseen miksi määritellä toisen usko sellaiseksi joka ei johda pelastukseen tai jolla ei ole mitään merkitystä.

Pelastus ei haittaa, mutta väittäminen että oma usko on ainoa oikea ja muut joutavat helvettiin tai vastaavaan on eri asia. Toinen asia on ihan vain keskustelu ja väitteleminen, mikä on mielenkiintoista ja hauskaa. Tässä asiassa uskonto ei eroa muista aatteista.

 

Miksi sen tuen pitää tulla juuri uskonnolliselta yhteisöltä tai uskonnosta, jumalasta? Miksei ihminen voi yhtälailla tukeutua läheisiin, ympärillä olevaan yhteisöön vailla uskonnollisia stigmoja, olla heikko lähimmäisten kanssa ja jaksaa tarpeeksi vahvana kantaa itsensä ulkomaailmassa, joka ei uskovaa ymmärrä eikä tue yhtään enempää kuin ei-uskovaa.

Sisäinen voimavara jota uskova ehkä jumalan muodossa kantaa mukanaan päivittäisessä elämässä, voi ei-uskovalle olla ne lapset kotona, kumppani, perhe, suku, läheiset ystävät. Ihminen voi olla todella yksin vaikka olisi uskossa, suurin osa kaipaa joka tapauksessa fyysisiä ihmiskontakteja. Joillekin vaan riittää "pelkästään" ne.

Juuri näin. En MISSÄÄN VAIHEESSA sanonut, että olen niin vahva, että pärjäisin YKSIN, ilman minkäänlaista apua muilta ihmisiltä. En usko, että kukaan pärjää. Mä aivan ehdottomasti tarvitsen lähipiiriä vaikean paikan kohdatessa, mutta en tarvitse jumalaa, tms. Enkä ymmärrä, että miksi mun tulisi tarvita. Mulle riittää ne oikeasti, konkreettisesti olemassaolevat asiat.

 

Mielipiteen, asenteen, vakaumuksen ja uskon ero on aika usein häilyvä. Itselleni usko käsite jota en pysty määrittelemään, eikä siihen ole oikein tarvettakaan. Mielipiteensä tai asenteensa olisi usein syytä tiedostaa. Joskus ne perustuu uskontoon, (joka taas itselleni ei ole sama asia kuin usko), joskus kirjaan vaikkapa Raamattuun, joskus jonkun esikuvan tai johtajan mielipiteisiin ja joskus johonkin muuhun.

 

[QUOTE="vieras";28616490]No, jos joku haluaa oikeesti tulla tuntemaan Jeesuksen niin rohkaisen rukoilemaan vilpittömin sydämin.
Hän on kärsinyt paljon rakkaudesta sinuun.[/QUOTE]

Voisiko joku kertoa miksi Jeesus ei sitten näyttäydy/ anna armoaan ja rakkauttaan kaikille sitä vilpittömästi pyytäville?

 

Miksi sen tuen pitää tulla juuri uskonnolliselta yhteisöltä tai uskonnosta, jumalasta? Miksei ihminen voi yhtälailla tukeutua läheisiin, ympärillä olevaan yhteisöön vailla uskonnollisia stigmoja, olla heikko lähimmäisten kanssa ja jaksaa tarpeeksi vahvana kantaa itsensä ulkomaailmassa, joka ei uskovaa ymmärrä eikä tue yhtään enempää kuin ei-uskovaa.

Sisäinen voimavara jota uskova ehkä jumalan muodossa kantaa mukanaan päivittäisessä elämässä, voi ei-uskovalle olla ne lapset kotona, kumppani, perhe, suku, läheiset ystävät. Ihminen voi olla todella yksin vaikka olisi uskossa, suurin osa kaipaa joka tapauksessa fyysisiä ihmiskontakteja. Joillekin vaan riittää "pelkästään" ne.

Se mikä saa ihmisen liitymään yhteisöön, vaikka nyt sitten uskonnolliseen on minusta ihmisen luontainen tarve kuulua johonkin. Syystä tai toisesta joku yhteisö tuntuu kotoisemmalta, omemmalta, turvallisemalta kuin joku toinen. Se voi olla tuttu ja turvallinen lapsuudesta lähtien sama yhteisö tai se voi tuntua omalta yhteisöltä syystä että ajattelet niiden ihmisten kanssa saman kaltaisesti ja tunnet että tulet kuuluksi ja ymmärretyksi.

 

Myös ateistit leimaa ihmisiä toisinaan väärä uskoisiksi, joka mielestäni on oikeastaan kaikkein käsittämättömintä. Jos ei itse edes usko vaikkapa tuon puoleiseen miksi määritellä toisen usko sellaiseksi joka ei johda pelastukseen tai jolla ei ole mitään merkitystä.

Ateisti voi olla hyvinkin perillä teologiasta ja jos joku toimii omia periaatteitaan vastaan, niin voihan siitä mainita. "Miten voit tuomita jonkun helvettiin, vaikka Jeesus sanoi, että älkää tuomitko?" Sellaisessa tilanteessa on sivuseikka se, että ateisti ei välttämättä usko Jeesuksen koskaan sellaista sanoneen, sikäli mikäli sen nimistä henkilöä on ikinä ollut olemassakaan.

 

Ateisti voi olla hyvinkin perillä teologiasta ja jos joku toimii omia periaatteitaan vastaan, niin voihan siitä mainita. "Miten voit tuomita jonkun helvettiin, vaikka Jeesus sanoi, että älkää tuomitko?" Sellaisessa tilanteessa on sivuseikka se, että ateisti ei välttämättä usko Jeesuksen koskaan sellaista sanoneen, sikäli mikäli sen nimistä henkilöä on ikinä ollut olemassakaan.

Eli ateisti tietää miten pitää uskoa? Tai miten minun pitää esim. lukea Raamattua jos sanon kuuluvani vaikka Kansanlähetysseuraan tai niiden ajatusten leimaavan minun uskoani?

 

Eli ateisti tietää miten pitää uskoa? Tai miten minun pitää esim. lukea Raamattua jos sanon kuuluvani vaikka Kansanlähetysseuraan tai niiden ajatusten leimaavan minun uskoani?

Ja miten se eroaa siitä että uskova katsoo olevansa oikeaoppinen ja muut väärin uskovia?

 

Jokainen ihminen on heikko. Jokaisella omat heikkoutensa.

 

Ja miten se eroaa siitä että uskova katsoo olevansa oikeaoppinen ja muut väärin uskovia?

Keskusteletko nyt itsesi kanssa? Jos näin on, niin älä anna meidän muiden häiritä.

Ero on siinä, että ateisti nuhtelee uskovaa piruuttaan, koska hän hyvin tietää, ettei häntä uskota. Puustaan hedelmät tunnetaan. Oletusarvoisesti ateisti on saatanallisten tietäjähenkien vallassa ja puhuu itsensä Perkeleen suulla. Sama asia on totta uskovan suusta mutta valhetta ateistin suusta.

 

Ketkä siihen kuuluu? Jos kuvitellaan, ettei suomessa olis maahanmuuttajia, niin uskovaisten määrä olis tuo 27% väestöstä luultavastikkin?

Siis oletat nyt, että islamilaisten maahanmuuttajien osuus on noin merkittävä? Minä kyllä tulkitsen tuon niin, että 79% suomalaisista uskoo jumalaan, mutta 52% johonkin muuhun kuin _kristinuskon_ jumalaan. Uskovaksi ihmiseksi (tässäkin keskustelussa) käsittäisin henkilön joka uskoo mihin tahansa jumalaan (=79%) ja ei-uskovaksi henkilön, joka ei usko mihinkään jumalaan(=21%).

 

Keskusteletko nyt itsesi kanssa? Jos näin on, niin älä anna meidän muiden häiritä.

Ero on siinä, että ateisti nuhtelee uskovaa piruuttaan, koska hän hyvin tietää, ettei häntä uskota. Puustaan hedelmät tunnetaan. Oletusarvoisesti ateisti on saatanallisten tietäjähenkien vallassa ja puhuu itsensä Perkeleen suulla. Sama asia on totta uskovan suusta mutta valhetta ateistin suusta.

Ääh, ei taas tuollaista koiranleukailua. Johdonmukaisuutta haetaan siksi, että se on ultimaalinen hyve.Ettei nyt joku vielä usko noita juttujasi.

 

Eihän kristityt "uudestisyntyneet" vaimitensenytoli tunnusta muita jumalia ja kaikkien muiden uskontojen harjoittajat palvovat epäjumalia. Mutta tilastollisesti jos se kääntää kelkkaa niin sit ne onkin oikeita uskovia vai?

Jos puhutaan uskovista ja ei-uskovista, niin minusta sillä ei ole mitään väliä minkä jumalan heimoon kuuluu. Tässähän puhuttiin siitä, miten suuri osa suomalaisista uskoo (ylipäätään mihinkään) jumalaan. Jos halutaan käyttää noita sinun termejäsi, niin onhan väärät epäjumalatkin jumalia, joihin joku uskoo. Ei kai kokoomuslainenkaan sano demarikansanedustajalle, ettei hän ole poliitikko, koska hän on väärässä puolueessa.

 

Siis oletat nyt, että islamilaisten maahanmuuttajien osuus on noin merkittävä? Minä kyllä tulkitsen tuon niin, että 79% suomalaisista uskoo jumalaan, mutta 52% johonkin muuhun kuin _kristinuskon_ jumalaan. Uskovaksi ihmiseksi (tässäkin keskustelussa) käsittäisin henkilön joka uskoo mihin tahansa jumalaan (=79%) ja ei-uskovaksi henkilön, joka ei usko mihinkään jumalaan(=21%).

mutta vain 27% uskoo kristinuskon jumalaan, eikös se suomessa kuitenkin ole se yleisin mihin uskotaan?? Vai olenko aivan hakoteillä?
Joten mun mielestä 27% on silloin aika tosi pieni prosentti.
ja mistä nää prosentit on peräisin? Kirkon tutkimuskeskus