Sitä en tiedä, miksi jotkut kokevat heti uskoontulossa ja uskonelämän aikana järisyttäviä Taivas-kokemuksia ja miksi toiset eivät koe. Mä olen ollut uskossaoloaikanani herkkä aistimaan niin ylä-kuin alakerran jutut, mutta mulla on vakaassa uskossa olevia kavereita jotka eivät koe läheskään niin paljon, vaikka kenties haluaisivatkin.
Mutta missään nimessä kokemusten määrä ei ole mikään uskovaisuuden tai paremmuuden mittari.
Kenties johtuu aivojen erilaisuudesta? Onhan niitä ei-uskovissakin semmoisia jotka herkästi kokevat jos jonkinmoisia yliluonnollisia kokemuksia (siihen en ota nyt kantaa mistä lähteestä ne kokemukset on) ja toiset eivät koe mitään. Mä koen paljon uskovaisena, mutta mulla oli ennen uskoontuloakin kaikenlaisia kokemuksia.
Myös psyykenlääkkeet ja masennus vaikeuttavat hengellisten tunteiden kokemista (nyt en tarkoita tämän ketjun ihmisiä tällä, ja masennus+psyykenlääkkeet on sinänsä ok uskovallakin); itse olen alle parikymppisenä kokenut vajaan vuoden kestoisen masennusjakson jonka aikana pelastusvarmuus ja Jumalan aistiminen hävisi n. puoleksi vuodeksi.
Ja oma kokemus on, että ilman masennuksiakin, ihan joinain päivinä koetut epäilykset Jumalan hyväksynnästä (jotka tulee yleensä saatanalta ihan uskovillekin) saa aika voimakkaasti rauhan menemään. Näitä epäilyksen aikoja on ollut tässä parinkymmenen vuoden aikana lukuisia, ja yleensä aina mussa oleva Jumalan läsnäolon tunne on niinä päivinä hävinnyt.
Mollimelooni: hämääköhän sana "uskominen" nyt jotenkin tässä? Nää asiat voi selittää vähän eri tavoilla.
Eli: se joka sanoo Jeesukselle että on valmis ottamaan Hänet elämäänsä/uskomaan Häneen syntiensä sovittajana/tulemaan uskoon/uskovaiseksi/pelastetuksi/Jumalan lapseksi...
...pelastuu siinä hetkessä, jos on valmis oikeasti antamaan koko elämänsä. Ja hän on siitä hetkestä lähtien uskovainen, vaikka ei tuntuisi miltään.
Usein kantsii samalla pyytää kaikki synnit yhdessä klöntissä anteeksi, vaikkei tajuaisi ristinkuolemasta ja syntien sovituksesta mitään (ei hätää, ei se mullekaan ole kolahtanut). Se, että ottaa Jeesuksen vastaan (eli luottaa koko elämänsä Hänelle), on iso uskon harppaus.
Sitten siitä eteenpäin: semmoinen joka on uskoontulossa kokenut suunnilleen Taivaan aukeavan ja kaikkien taakkojen tipahtelevan jne. on yleensä paljon varmempi pelastuksestaan. Mutta semmoisenkin joka ei ole kokenut yhtikäs mitään täytyy luottaa vaan tähän Raamatun sanaan että hänkin on uskossa, koska tämä lause on totta:
Joh. 6:37
"sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos.
Mä kuuluin tähän jälkimmäiseen porukkaan, ja mä vaan yksinkertaisesti ajattelin että dodii, nyt tuon rukoilun jälkeen sitä ollaan uskossa kun niin on Raamatussa luvattu. Epäilyksiä tuli sen jälkeen kuitenkin paljonkin, mutta siihen auttoi viikkojen aikana se että hakeuduin uskovien pariin ja kokemuksia alkoi tulla.
Eli se miksi uskovat usuttavat vastauskoontulleita usein seurakunnan kokoukseen ei johdu jostain ovelasta suunnitelmasta kalastella ihmisiä kokouksiin, vaan että Jumala oikeasti toimii voimakkaammin siellä mitä useampi ihminen on rukouksessa (toimii kyllä kotonakin).
En tarkoita tälläkään tämän ketjun ihmisiä, mutta itse olen ollut nuorena hyvinkin ankara itselleni ja Jumala-kuvani oli tosi vaativa ja etäinen (oma isä on ollut samanlainen). Jos olisin jäänyt kotia miettimään asioita niin olisin itseni saanut aika kovaan ahdinkoon ajettua ja tulkittua Jumalan jutut ihan päin mäntyä.
Koska psyyken voima on erittäin suuri, ja sotkee hengellisiä kokemuksia.