Mikä saa ihmisen uskomaan jumalaan?

Taivaaseen, helvettiin, saatanaan, jeesukseen jumalan poikana jne. jne. Tai vaihtoehtoisesti johonkin toiseen vastaavaan systeemiin.

Jos uskot, oletko tullut uskoon tiedostavassa iässä ja mitä siinä on tapahtunut, vai oletko uskonut aina? Entä te jotka ette usko, onko tuttujen kokemuksia, ymmärrättekö asiaa ollenkaan vai miten se näyttäytyy ulkopuoliselle?

Tuli tuosta yhdestä ohjelmasta mieleen kun taas helvetin lieskoilla jumalattomia uhkailtiin

 

Omaan uskooni olen kasvanut, tietyllä tavalla uskonut varmasti aina Jumalaan, vaikka etsikkoajat oman vakaumuksen suhteen on myös käyty. Helvettiä en mieti, en osaisi sitä kuvailla, en yksilöilö sitä ketkä sinne varmasti pääsevät, enkä edes pohdi pääsenkö taivaaseen itse.

 

No uskon, että jos uskoo johonkin on helpottavampi elää. En ajattele asiaa tarkemmin. Joskus saatan rukoilla, että jokin asia menisi hyvin. tulee vähän helpottunut olo. Jos vaikka elämä menee alamäkeen ja tuntuu, ettei pääse yli, on helpompi ajatella, että on joku "ylätaho", jolta voisi pyytää apua, koska ei itse jaksa.

jumala kantaa, kun ei itse jaksa.

Tuntuu, että jos lakkaisi uskomasta, alkaisi pelätä kuolemaa ja sitä, ettei tosiaan tapahdu yhtään mitään kun kuolee. Nyt tuntuu, että kuolleet ihmiset pääsevät taivaaseen ja se on helpottavaa. Niin on mulle lapsena opetettu ja aion omillekin, ettei heidän tarvitse pelätä kuolee. En todellakaan ajattele mitään helvetin lieskoja.

 

Luulen, että siihen jotenkin kasvetaan. Meillä ei ole kotona koskaan ollut sellaisia juttuja, joten pidän niitä ihan höpöinä. Ihmettelen myös, että miten joku voi uskoa, mulle se kuulostaa samalta, kuin joku uskoisi hammaskeijuihin.

 

[QUOTE="vieras";28614138]No uskon, että jos uskoo johonkin on helpottavampi elää. En ajattele asiaa tarkemmin. Joskus saatan rukoilla, että jokin asia menisi hyvin. tulee vähän helpottunut olo. Jos vaikka elämä menee alamäkeen ja tuntuu, ettei pääse yli, on helpompi ajatella, että on joku "ylätaho", jolta voisi pyytää apua, koska ei itse jaksa.

jumala kantaa, kun ei itse jaksa.

Tuntuu, että jos lakkaisi uskomasta, alkaisi pelätä kuolemaa ja sitä, ettei tosiaan tapahdu yhtään mitään kun kuolee. Nyt tuntuu, että kuolleet ihmiset pääsevät taivaaseen ja se on helpottavaa. Niin on mulle lapsena opetettu ja aion omillekin, ettei heidän tarvitse pelätä kuolee. En todellakaan ajattele mitään helvetin lieskoja.[/QUOTE]

Koetko sä että olet ns. uskossa? Sulla tuntuu olevan niin ihanan rento suhtautuminen asiaan, ei fanatismia havaittavissa

 

Luulen, että siihen jotenkin kasvetaan. Meillä ei ole kotona koskaan ollut sellaisia juttuja, joten pidän niitä ihan höpöinä. Ihmettelen myös, että miten joku voi uskoa, mulle se kuulostaa samalta, kuin joku uskoisi hammaskeijuihin.

Tää on just se mitä mä ihmettelen. Ne ihmiset jotka tulee oloista joissa ei ole erityisesti uskoa tunnustettu, ja itse kuitenkin tulee uskoon aikuisiällä (vaiko missä vaiheessa?).

Kokemuksia tästä?

 

Ja uskovaisille on tosi hankala selittää sitä miltä se tuntuu kun he uskovat. Tuo hammaskeiju vertailu on aika hyvä. Kuvaa mun kohdalla ainakin parhaiten sitä, että miltä se jumalaan uskominen musta kuulostaa.
Uskovaiset ovat vaan yleensä NIIN siinä uskossaan, etteivät voi käsittää, että se jostain ihmisestä kuulostaa hammaskeijuun uskomiselta

 

Tää on just se mitä mä ihmettelen. Ne ihmiset jotka tulee oloista joissa ei ole erityisesti uskoa tunnustettu, ja itse kuitenkin tulee uskoon aikuisiällä (vaiko missä vaiheessa?).

Kokemuksia tästä?

Mä en oo tällaisia uskovaisia ikinä tavannut. Kaikilla se on lähtenyt ainakin jollain tasolla sieltä kotoota...

 

Kasvatetaan uskomaan tai pelätään kuolemaa ja usko antaa turvaa.

 

Mä en oo tällaisia uskovaisia ikinä tavannut. Kaikilla se on lähtenyt ainakin jollain tasolla sieltä kotoota...

Mä jäin miettimään näitä paria jotka viime aikoina vastaavissa ketjuissa pyörineet. Muistelin että joku kertoi nimenomaan että kotona oli aika neutraali suhtautuminen, itse tullut aikuisiällä uskoon "ihan itsenäisesti". Mulla on myös yksi uskova kaveri joka kasvoi sellaisessa tapaluterilaisessa perheessä jossa ei juuri uskottu, tosin käsittääkseni suvun toisella puolen oli helluntailaisia..? Mutta hän tuli itse uskoon teini-ikäisenä, joskus riparin jälkeen. Jotenkin hämmentävää oli kyllä itselle..

Mutta nyt tää painelee nukkumaan. Toivottavasti yö- ja aamuvuorolaiset kertoilee lisää

 

[QUOTE="vieras";28614180]Kasvatetaan uskomaan tai pelätään kuolemaa ja usko antaa turvaa.[/QUOTE]

Tältä se useimmiten vaikuttaa. Tai halutaan antaa tavallaan vastuu omasta elämästä jollekin toiselle. 'Jumalan käsissä'.

 

Ei osata/haluta ottaa vastuuta, joten siirretään se jollekin korkeimmalle voimalle?
Usein kai taustalla on tottumus. Ei kyseenalaisteta kasvatettuja oppeja, haluta mennä mukavuusalueen ulkopuolelle tai edes koeta tarvetta sellaiselle.

 

[QUOTE="vieras";28614180]Kasvatetaan uskomaan tai pelätään kuolemaa ja usko antaa turvaa.[/QUOTE]

Mut jostain se usko on kuitenkin lähtöisin... Mielenkiintoinen aihe Mäkin tahdon kuulla tähän vastauksen

 

No itse jo lapsena tunsin jollain lailla Jumalan läsnäolon, minulla oli siitä varmuus sydämessä.
Tunnen myös monta mitkä ovat tulleet aikuisena uskoon.
Moni on päässyt esim. päihteistä vapaaksi, kun on antanut elämänsä Jeesukselle.
ja tärkeintä titysti on se, että saa synnit anteeksi ja pääsee sitten Taivaaseen. Ja saa elää jo täällä Jumalan yhteydessä.
Suosittelen!

 

Mut jostain se usko on kuitenkin lähtöisin... Mielenkiintoinen aihe Mäkin tahdon kuulla tähän vastauksen

Uskon/uskontojen avulla on helppo hallita.

 

Tunnen vain harvoja uskovia jotka siirtää vastuun elämästä jollekin, vastuun kuolemasta tai kuoleman jälkeisestä elämästä uskova saataa siirtää Jumalalle. Vastuutomuus omasta elämätä ei mielestäni oikeastaan liity uskoon.

 

Ei osata/haluta ottaa vastuuta, joten siirretään se jollekin korkeimmalle voimalle?
Usein kai taustalla on tottumus. Ei kyseenalaisteta kasvatettuja oppeja, haluta mennä mukavuusalueen ulkopuolelle tai edes koeta tarvetta sellaiselle.

Mut ei kukaan siirrä vastuuta sille hammaskeijullekkaan

 

Ei osata/haluta ottaa vastuuta, joten siirretään se jollekin korkeimmalle voimalle?
Usein kai taustalla on tottumus. Ei kyseenalaisteta kasvatettuja oppeja, haluta mennä mukavuusalueen ulkopuolelle tai edes koeta tarvetta sellaiselle.

Tätä haluaisin vähän korjata, kun monesti ihmiset luulee juuri näin.
Kun ihminen tulee uskoon, niin yleensä hänellä on synnintunto, eli silloin häntä juuri painaa kaikki se paha mitä on tullut tehtyä. No, Jeesus antaa anteeksi sille joka vilpittömästi pyytää ja nimenomaan auttaa muuttumaan niin, että ei tule enää tehtyä syntiä, ei ainakaan niin huolettomasti. Täydellisiähän meistä ei tule.
Esim. oma mieheni joka tuli uskoon ja oli tehnyt joitakin petoksia, niin uskoon tultuaan hän otti nuihin ihmisiin yhteyttä ja pyysi anteeksi ja korvasi sen minkä pystyi.
Eli aito usko vaikuttaa aina ihmisessä hyviä asioita, ei suinkaan vastuuttomuutta vaan nimenomaan vastuullisuutta.

 

Tunnen vain harvoja uskovia jotka siirtää vastuun elämästä jollekin, vastuun kuolemasta tai kuoleman jälkeisestä elämästä uskova saataa siirtää Jumalalle. Vastuutomuus omasta elämätä ei mielestäni oikeastaan liity uskoon.

Itse tarkoitin lähinnä sellaista vastuun siirtämistä, että uskotaan asioiden olevan "Jumalan johdatusta/Jumalan tarkoitus" jne, eikä ajatella asioiden tapahtuvan monen asian summana, joista ehkä moni johtuu itsestäkin.
Ja sellaista, että viime kädessä "Jumala johdattaa" tai jotain.
Toisaaltahan se on ihan lohdullinen ajatus, että kaikella on jokin "tarkoitus".

En siis tarkoittanut mitään sellaista, ettei laittaisi esimerkiksi herätyskelloa aamulla soimaan, koska luottaisi Jumalan hoitavan herätyksen jne.

 

Itse tarkoitin lähinnä sellaista vastuun siirtämistä, että uskotaan asioiden olevan "Jumalan johdatusta/Jumalan tarkoitus" jne, eikä ajatella asioiden tapahtuvan monen asian summana, joista ehkä moni johtuu itsestäkin.
Ja sellaista, että viime kädessä "Jumala johdattaa" tai jotain.
Toisaaltahan se on ihan lohdullinen ajatus, että kaikella on jokin "tarkoitus".

En siis tarkoittanut mitään sellaista, ettei laittaisi esimerkiksi herätyskelloa aamulla soimaan, koska luottaisi Jumalan hoitavan herätyksen jne.

Kyllä mä ainakin ymmärsin, että mitä tarkoitat

 

Jokainen joutuu uskomaan johonkin. Jotkut uskovat että Jumalaa ei ole, jotkut taas uskovat että on. Ajatus, että ihminen, joka ei ns. usko mihinkään, olisi vapaa uskomisesta ja uskomisensa tuomista ajatuksista, asenteista ja käsityksistä, on omituinen.

 

No ei mikään älyllinen

 

Itse tarkoitin lähinnä sellaista vastuun siirtämistä, että uskotaan asioiden olevan "Jumalan johdatusta/Jumalan tarkoitus" jne, eikä ajatella asioiden tapahtuvan monen asian summana, joista ehkä moni johtuu itsestäkin.
Ja sellaista, että viime kädessä "Jumala johdattaa" tai jotain.
Toisaaltahan se on ihan lohdullinen ajatus, että kaikella on jokin "tarkoitus".

Tuolla tavalla ei tietysti uskonnoton siirä vastuuta jollekin, mutta en oikeastaan tunne uskoviakaan jotka niin ajattelisivat, tiedän toki että joihinkin yhteisöihin tuon kaltainen ajattelu liittyy.

 

Halu olla jotain erityistä, kuoleman pelko, ahdistus ja toivo siitä, että peli ei olekaan menetetty.
Vaikea sanoa, koska itse en usko.

 

Mun yhdellä tutulla on muslimi mies ja se oli aivan ihmeissään, kun tuttuni kertoi, ettei usko mihinkään jumalaan. Mies ei vain kertakaikkiaan käsittänyt, että miten joku ei voi uskoa
Itelläni alkaa sauhu nousta korvista aina kaikissa jeesuslötinöissä, ihan samantien. En tiedä syytä, mut luulisin et se jotenkin liittyy tuohon hammaskeijuun Kun ei vaan voi tajuta, että miten jotkut voi uskoa niin vahvasti johonkin tuollaiseen.

Ja kaikille uskovaisille; jokainen saa uskoa mihin haluaa. Vaikkei kaikki sitä tajuakkaan Eli ei siis millään pahalla tuo ylläoleva kommenttini