Etsit aina täydellistä miestä mutta jostain syystä olet tähän mennessä löytänyt itsesi aina väkivaltaisista suhteista?
Et sinä etsi täydellistä miestä silloin vaan sinä näytät ihastuvan aina niihin jotka tulevat sinua satuttamaan...
Muuta kriteerejäsi niin sinulla on sen jälken vain yksi erittäin helposti ratkeava ongelma.
En ole aikaisemmin etsinyt sitä "täydellistä" miestä, siksipä olenkin löytänyt (=ajautunut) itselleni vain huonosti kohtelevia miehiä elämääni. Olen ollut sinkkuna nyt pian 10 vuotta ja siis vasta ehkä viimeisten vuosien aikana ne kriteerit ovat kasvaneet liiallisiin mittasuhteisiin.
Omasta mielestäni kaipaan ihan tavallista miestä, mutta kuten joku jo yläpuolella sanoikin, siihen tavallisuuteen liitetään vain niitä positiivisia piirteitä. Sitoutumiskammoni tekee sen, että jokin pikkuasia saa mielessäni liialliset mittasuhteet jolloin orastavat tunteeni kääntyvät negatiivisuuden puolelle.
Eihän oikeasti ole parisuhteen toimivuuden kannalta mitään merkitystä esim sillä, millaiset varpaat miehellä on tai millaista murretta hän puhuu. Mutta -naurakaa pois vain, mm. näihin asioihin on aiemmin kaikki kaatunut. Ei nyt enää vuosiin, mutta ei minulla myöskään ole vuosiin ollut mitään vakavasti otettavaa juttua miesten kanssa.
En ole enää moneen aikaan edes halunnut yhtään mitään miehiltä, en edes huomiota. Pelkään liikaa. Ja siinä taas syy sille, miksi esim en saa laihdutettua ylimääräisiä kilojani. Olen kaunis kasvoiltani ja ihan mukavakin, mutta olemalla lihava, vältyn kaikenlaisilta kontakteilta miesten puolelta. Tämä on siis turvallista näin.
Mun kriteereissäni on tässä hetkessä normaali, tavallinen mies, joka kykenee huolehtimaan omista asioistaan ja on luotettava ja huumorintajuinen. Turvallinen ja rauhallinen, en kaipaa mitään pelimiestyyppisiä otteita enkä levotonta kulkuria jonka pitää olla menossa 24/7. Kaikenlaiset päihde- ja mielenterveysongelmat ovat ehdoton ei. Muita kriteerejä mulla ei sitten olekaan, mutta tuntuu että näissäkin on liikaa. En silti ole valmis näistä oikeastaan tinkimäänkään, joten näillä mennään.
Mä olen myöskin hyväksynyt tämän yksin olemiseni, mun on hyvä olla näin. En ole katkera tai muutakaan, kaikki on elämässäni hyvin. Ainoastaan joskus, kuten tänään (syytän tästä viimeöistä untani ja hormonikiertoa

) herää läheisyyden ja rakkauden kaipuu. Mutta pääsen tästä ylitse tälläkin kertaa.
Tiedän myöskin sen, että tässä elämässä nämä ongelmat tulisi selvittää, mutta en tiedä onko minulla rohkeutta ja voimia siihen. On paljon turvallisempaa elää tässä omassa maailmassani jossa ei tarvitse pelätä pettymyksiä, kuin ottaa se askel ihmissuhdemaailmaan missä ei ikinä tiedä mikä on lopputuloksena. Särkynyt sydän ja revitty elämä vai suuri onni.. Siispä valitsen nykyisen tilanteeni. Ei ainakaan tarvitse enää ikinä kärsiä sydänsuruista tai huomata jälleen kerran ettei minua voikaan rakastaa.
Ja tämä ei siis ole itsesääliä, pelkkää järkianalyysiä vain ilman sen suurempaa tunnekuohua.