Kiitos hirmuisesti tästä ketjusta!
Oon nyt pohdiskellut tuota karkaamisjuttua pidempään ja onhan siinä hyviäkin puolia kyllä.
Anteeksi, jos vaikutin tuossa aiemmin kovin tuomitsevalta, se vaan jotenkin järkytti ajatuksena noin ensialkuun.
Tosiaan me valkolaiset ollaan hirveän itsenäisiä näissä jutuissa. Esimerkiksi minun ensimmäinen poikaystäväni oli äitini ja isäni mielestä ihan kamala ja teki minut onnettomaksi, mutta äiti ei uskaltanut sanoa mitään, kun pelkäsi, että intoudun siitä vaan lisää ja sitten ainakin olen sen miehen kanssa ikuisesti.
Loukkaannuin myös sitä edellisen poikaystäväni kohdalla verisesti, kun tätini oli mennyt sanomaan äidilleni, että tietää pojasta tiettyjä asioita ja ettei minun sen kanssa kannattaisi olla.
Nyt jälkeenpäin voin myöntää, että ihan oikeassa olivat, kummallakin kerralla. Tiedä sitten, olisko kotiin hakeminen paljon auttanut, oisin vaan lähtenyt uudestaan suuremmalla innolla.
Mutta kyllä meillä valtaväestölläkin suku puuttuu näköjään, jos syytä on. Ei sitä osannut heti ajatellakaan.
Monia muitakin yhteneväisyyksiä olen ketjun mittaan huomannut. Esimerkiksi isoäitini on tarkka siitä, että peitoissa on merkit pesua varten, ettei vahingossa mene jalkopää ylöspäin kun laittaa uudelleen sänkyyn. Mistä lie tapa tullut, kun mustalaisverta ei hänessä (tai minussa) tietääkseni ole.
Tuo kotiinkuolemisjuttukin on ihan ymmärrettävä, en minäkään välttämättä haluaisi jäädä asumaan asuntoon, mihin joku läheiseni on kuollut (tai yleensä kukaan muukaan). Ei vaan tuntuisi hyvältä. "Likainenhan" se asunto silloin minullekin olisi.
Karkaamisjutusta parisuhteisiin liittyen tuli mieleen kysymys:
Ovatko romanit yleensä kuinka tyytyväisiä parisuhteissaan? Voiko miehestä valittaa vaikka hyvälle ystävälle vai onko se vaan kestettävä omat valintansa?
Puhutaanko parisuhteen asioista kuinka avoimesti vaikka ystävien kesken?