Meillä on 6 vuoden aikana ollut 3 isoa kriisiä, minulla on hermot mennyt ja olen meinannut jättää tosissani miehen, mutta aina sitten miehen pyyntöjen takia antanut uuden mahdollisuuden. Syinä hermojen menooni on ollut joka krt sama asia- mies joka on ollut niin tottunut elämään poikamiehenä, ettei ole osannut/halunnut hypätä lapsen tulonkaan jälkeen perheenisän rooliin. Eli tuli ja meni miten halusi, vaikkei käynyt töissäkään, vastuu kodista ja lapsesta jäi minulle. Vielä silloinkin kun hoitovapaan jälkeen menin töihin, sama jatkui. Mies oli usein 19-20 saakka pois kotoa-omissa jutuissaan, ties missä. Epäilin pettämistäkin mutten koskaan saanut todisteita. Lisäksi mies oli usein töykeä ja määräilevä, kova nalkuttamaan mitä olen (muka taas) tehnyt väärin. Tuntui kuin olisin pienen lapsen, sekä murrosikäisen sälln yksinhuoltaja.
Viimeisestä suhteen kriisiyttämisestäni on nyt kulunut 8 kk, ja nyt ainakin tuntuu, että mies sittenkin rakastaa minua oikeasti, eikä halua menettää. Nimittäin hän on kuin eri ihminen, kantaa vastuuta kodista ja perheestä, ja viettää (vapaaehtoisesti) aikaa perheensä kanssa, tekee kotitöitäkin, eikä enää ole jatkuvasti töykeä ja äreä. Alkaa melkein olla hyvä olla. Hääpäivänkin olemme jo sopineet- se on 10-vuotiskihlapäivänämme eli 4 vuoden päästä. Jos asiat ovat silloin samoin kuin nytkin, voimme yhtä hyvin mennä naimisiin.:-D
Tuntuu että olen tosissani alkanut rakastaa miestäni vasta tuon viimeisen kriisin jälkeen. Ja nyt se ei ole edes vaikeaa, koska hänkin näyttää joka päivä teoillaan rakastavansa, eikä ole vain se aina poissa oleva, kotona netin ääressä murahteleva kusipää, joka valittaa että en ole pitkään aikaan siivonnut mikroa- vaikka olisin ruumiillisesti raskaassa vuorotyössä ja erittäin vaativan lapsen äiti, ja hän itse ei olisi ikinä kotona vaikkei kävisi edes töissä.
Nyt olen onnellinen etten luovuttanut, sillä tajuan ettei mieheni ollut sellainen tahallaan, hän oli vain täysin kypsymätön perhe-elämään.
Nyt olen jo melkein uskallan olla onnellinen. <3