Muita ekan kahden vuoden rankkuuden todenneita?

[QUOTE="johanna";27898509]Todella hyvä kirjoitus,minuun kolahti tuo ensimmäinen kirjoittamasi osio yhteen hiileen puhaltamisesta.

Meillä on kaksi lasta toinen on jo kohta esikoululainen,toinen vasta vuoden. Mieheni ei oikeestaan koskaan ole ollut yhteen hiileen puhaltaja,hän on mennyt aina omia menojaan ja ollut "minä" ihminen. Nyt tuo on alkanut käymään voimille,esim nyt kun lapset on sairastellut ja olen hoitanut ne yksin yötä päivää ja olen pyytänyt toiselta apua ja saanut jonkun tökerön vastauksen,on super riita valmis. Tässä on puntaroitu eroa,koska miehestä ei selkeästi ole tähän perhe-elämään....Näin sen jo esikoisne vauva-aikana,mutta laitoin sen "nuoruuden ja kokemattomuuden" piikkiin.Luulin hänen kasvavan sitä mukaa mitä lapsi.

Nyt olen ollut aivan loppu tähän kaikkeen,mies syyttää minua nalkuttajaksi ja kai se minusta on tullut. Lapsemme oli juuri yön sairaalassa minun kanssa ja esikoinen mummilla....mitä mies teki sillä aikaa? juhli... tuo kuvastaa hänen arvomailmaansa. Olisi kiva jos joku voisi kommentoida tätä? olenko minä vain liian herkkänahkainen?[/QUOTE]

Et ole yhtään herkkänahkainen. Miehesi ei tajua, että hänelle kuuluu puolet vastuusta. Liian moni menee siihen lankaan, että kun (imettävä) äiti hoitaa vauvan pääosin silloin ihan alkuun, niin he olettavat sitten, että "pärjäähän tuo äiti itsekin" eivätkä ymmärrä luopua ajatuksestaan myöhemminkään. Joo, pärjään minäkin ja pärjäät sinäkin, mutta pelkä "pärjääminen" ei riitä, jos aikoo ylläpitää parisuhdetta ja hyvää perhe-elämää.

Mulle painotettiin jo odotusaikana neuvolassa, että noin voisi käydä ja komennettiin antamaan miehellekin tilaa vauvanhoidossa. En todennäköisesti olisi tajunnut sitä itse, vaan olisin tehnyt kaiken mahdollisen omin käsin ihan vain saadakseni itselleni joka minuutin vauvan kanssa. Pikku hiljaa lykkäsin miehelle lisää vastuuta ja hän onkin pärjännyt hyvin. Kun esikoinen sairastui yöllä, mies vei ihan oma-aloitteisesti tämän sairaalaan, ettei mun tarvinnut repiä muutaman viikon ikäistä kuopusta vuoteesta ja lähteä lääkärireissuun.

En tietenkään voi ottaa kunniaa asiasta muuten kuin siltä osin, etten ole ollut poikkiteloin miehen ja lasten välissä, miehestähän tämä on kiinni. Jos se ei käsitä olevansa tarpeellinen osa perhearkea tai varsinkaan, jos se ei halua vastuuta, niin minkäs teet? Eli en voi väittää, että "jos te äidit toimisitte toisin niin..."

Olet ilman muuta oikeassa, mies on ihan väärällä tiellä, jos hänellä piisaa kanttia juhlia, kun oma lapsi on sairaalassa. Vaikkei lasta voi huolestumalla parantaa, niin kyllä juhliminen jäisi munkin mieheltäni väliin. Ei se voisi huoleltaan kuitenkaan mihinkään lähteä.

 

[QUOTE="päärynä";27898247]Veikkaan, että tämä ajatus on napakymppi. Pienen vauvan kanssa on niin herkkä, hyvässä ja pahassa, että jos puolison kanssa ei tule kokemusta yhteen hiileen puhaltamisesta, suhteelta menee äkkiä niskat nurin. Äidillä menee yleensä arvojärjestys uusiksi vauvan synnyttyä, toivottavasti isältä myös. Jos ei mene, konflikti on valmis.

Huomasin suorastaan suuttuvani sille miehelle, jonka joku kertoi etsineen seksiseuraa jne. Tsempit kirjoittajalle, pääni meinaa räjähtää, kun vain ajattelenkin, että joku voi tehdä noin. :hug:

Toisaalta vauva-aika on mahtava tilaisuus lujittaa perhesiteitä. Mulla kävi onneksi niin, että mies on yhtä tosissaan asian kansssa kuin minä. (vauvakuumekin iski mieheen ennen kuin minuun) Muistan yhä, miten esikoisen vauva-aikana katselin, miten mies helli pikkuista ja tajusin kirkkaasti, että en ole enää miehelle kaikkein rakkain. Tuntui järjettömän hyvältä havaita, että mies kokee vauvan samoin kuin minäkin, se oli ikäänkuin vakuutus, että me todella vedetään yhtä köyttä perheen eteen. Sillä muistikuvalla olen jaksanut yli monenlaisista tilanteista. En olisi ennen uskonut, että noin pieni asia kuin vauvalle lepertelevä mies voisi lujittaa suhdetta niin paljon.


Asia, jota en kykene käsittämään on se, että mistä niitä ****** vellihousuja oikein tulee, jotka ensin ryhtyvät vanhemmaksi ja sitten vauvan synnyttyä alkavatkin ajatella, ettei vanhemmuus olekaan oma juttu ja kokevat perheen vain taakkana ja rajoitteena. Miksei asiaa punnita ennen kuin ehkäisy jätetään pois? Miksei ole "munaa" ilmoittaa vauvakuumeiselle puolisolle, jos ei huvitakaan lisääntyä? Ja mistä ihmeestä tulee käsitys, että MINULLA pitää olla aina kivaa ja MINULLA on oikeus jatkaa elämääni ilman, että vauvan tulo vaikuttaa siihen tms..?[/QUOTE]

Kuulostaa varmaan uskomattomalta kertomani jälkeen, mutta meilläkin se vauvakuume taisi ekana tulla miehelle. Joka tapauksessa lapsi hankittiin/saatiin kovasti toivottuna ja odotettuna. Mies oli ja on edelleen hyvä isä; vastuuntuntoinen ja huolehtivainen. Ikävä puoli tässä siis oli se, että se vastuuntuntoinen ja huolehtivainen isä päätti vetää parisuhteen vessanpöntöstä alas.

Mutta eihän tämä tosiaan mitään oikeaa perhe-elämää ole, kun emme koskaan vietä aikaa yhdessä, siis minä ja mies tai edes me kaikki yhdessä (minä, mies ja lapsi), ellei jotain satunnaisia uimahallikeikkoja lasketa. Kieltämättä ihmetyttää miksi mies halusi perheen kun ei kuitenkaan sitten halunnut perhe-elämää. Voi toki olla niinkin että mies halusi vain sen lapsen ja minä olin hyvä höynäytettävä kun niin pitkä parisuhdekin oli jo takana. No, nyt meillä on lapsi, maailman tärkein ja rakkain ihminen meille molemmille. Sydäntäni särkee etten voinut tarjota lapselle onnellista ydinperhettä.

Kiitän tsempeistä.

 

Meillä ekan kanssa oli ihan normaalin helppoa, vaikeuksia tuli, kun toka syntyi. Tai oikeastaan silloin, kun lapset oli 3 ja 1. Silloin olin väsyneimmilläni ja parisuhde oli kovilla. Saatiin onneksi asiat selviteltyä ja sen jälkeen suhde oli parempi kuin koskaan. Kolmannen kanssa on osattu välttää ne karikot onneksi.

 

Kyllä allekirjoitan tuon 2 vuoden rankkuuden, meillä kuopus on nyt 3 ja hetki sitten oikein havahduin siihen, miten paljon helpompaa nykyään on. Meillä on ollut samaa ongelmaa kuin monilla muillakin tässä ketjussa (miehen valinnat, oma napa vs. perhe-elämä) ja esikoisen vauvavuosi oli siltä osilta kaikista pahinta aikaa, erokin oli pöydällä pitkään. Nyt on ongelma se, että mä en saa noita vanhoja ristiriitoja pois mielestäni. Mies ei vieläkään ole mikään tehopakkaus kodinhoidossa tai lastenhoidossa, ja vaikka mulla on ns. omaa aikaa (harrastus, kaverit), niin silti vähintään 95% kaikesta kotiin liittyvästä on edelleen mun vastuulla. Helpotus on siis tullut lähinnä siitä, että lapset on kasvaneet eivätkä vaadi ihan 24/7 vierihoitoa enää. Puhuttu, kyllästymiseen asti, ja olenpa kirjoittanut miehelle kirjeenkin ajatellen että jos musta valkoisella menisi paremmin perille. Vielä siitä ei ole merkkejä

 

[QUOTE="johanna";27898509]Todella hyvä kirjoitus,minuun kolahti tuo ensimmäinen kirjoittamasi osio yhteen hiileen puhaltamisesta.

Meillä on kaksi lasta toinen on jo kohta esikoululainen,toinen vasta vuoden. Mieheni ei oikeestaan koskaan ole ollut yhteen hiileen puhaltaja,hän on mennyt aina omia menojaan ja ollut "minä" ihminen. Nyt tuo on alkanut käymään voimille,esim nyt kun lapset on sairastellut ja olen hoitanut ne yksin yötä päivää ja olen pyytänyt toiselta apua ja saanut jonkun tökerön vastauksen,on super riita valmis. Tässä on puntaroitu eroa,koska miehestä ei selkeästi ole tähän perhe-elämään....Näin sen jo esikoisne vauva-aikana,mutta laitoin sen "nuoruuden ja kokemattomuuden" piikkiin.Luulin hänen kasvavan sitä mukaa mitä lapsi.

Nyt olen ollut aivan loppu tähän kaikkeen,mies syyttää minua nalkuttajaksi ja kai se minusta on tullut. Lapsemme oli juuri yön sairaalassa minun kanssa ja esikoinen mummilla....mitä mies teki sillä aikaa? juhli... tuo kuvastaa hänen arvomailmaansa. Olisi kiva jos joku voisi kommentoida tätä? olenko minä vain liian herkkänahkainen?[/QUOTE]

Pakko sanoa, että ihan oma vikas on tuo tilanne. Jos mies ei ole kiinnostunut ensimmäisestäkään, niin miksi helketissä olet vielä toisen lapsen pukannut hänelle?!? Ei ymmärrä, ei.

Ja meillä on lapsi 2v., toinen tulossa kuukauden päästä. Eikä pelota tippaakaan. Parisuhde on päinvastoin vaan lujittunut, ollaan täystiimi, varsinkin esikon koliikkiaikoina tuli vahva "me"-henki kun yhdessä yritettiin pysyä järjissämme kun toinen vaan huusi...

Johtuiskohan siitä, että emme tehneet lapsiamme teininä? Tai siitä, että tunsimme toisemme ennen lapsen saantia? Ja siitä, että molemmat ymmärrämme olevamme lapsemme vanhempia eikä meillä iskä ole pelkkä hoitaja, vaan tasavertainen mun kanssani?

 

Meillä ollaan kanssa käytännössä huomattu, kuinka vauvan tulo rasittaa parisuhdetta.

Meillä oli koliikkivauva, joka itki joka ilta 17-01. Sylissä piti kantaa koko illan että huuto olisi ollut edes hiukan hiljempaa. Kummasti oli molemmilla pinna kireällä...Ei voinut oikein keskustella, kun ei toista kuullut tai pystynyt keskitttymään sen itkun keskellä. No, sen päälle tietenkin meidän vauva oli erittäin herkkäuninen ja vähäuninen ensimmäiset 7 kk:ta. Heräsi heti jos vaunut pysähtyi, avaimen kiertymiseen ulko-ovessa, oven narahdukseen...Heti synnytyssairaalasta yritettiin totuttaa nukkumaan äänien keskellä, mutta minkäs vauva herkkyydelleen voi. Heräili pitkään öisin 0,5-1h välein öisin. Nukkui lyhyitä päiväunia esim. puolivuotiaana 10min kolmesti päivässä. Nukuttamiseen meni yleensä 0,5-1h. Sitten pikkuhiljaa rupesi helpottamaan ja lähelle yksi vuotiaana koisasi jopa parin, kolmen tunnin päikkäreitä.

Meillä ihan se verotti meitä molempia ja sitä kautta suhdetta kun nukuttiin huonosti (mies paremmin) ja se monta kuukautta jatkuva kipuitku...

No, kyllä se tavallisen vauva-arjen sitovuus yllätti, vaikka siihen oli varautunut. Vaikka tiesin että vauvat syövät paljon, se alkuaikojen rinnalla olo yllätti. Mies reagoi voimakkaammin, oli kova pala kun ei saanut entiseen malliin läheisyyttä ja ei ollut parisuhde aikaa. Parisuhde aika oli neuvottelua siitä kumman vuoro kantaa itkevää nyyttiä=D

Mä olin raskausaikana prosessoinut näitä ettei voi mennä minnekään, ei oo omaa aikaa jne. Mies prosessoi niitä vauvan synnyttyä ja luulen että se toi omat haasteensa, kun toiselle ne oli selviä ja toiselle järkytys, kun ei voidakaan kahdestaan vaan lähteä ulos. Kukaan ei ollut etukäteen varoittanut että mies voi kokea mustasukkaisuutta ym, ois ollut ihan hyvä tietää etukäteen. Välillä tuntui että mulla on kaksi rinnalla riippuvaa lasta...Onneksi meni nopeasti ohi miehen mustasukkaisuus.

Koen että meillä on nyt jo tosi helppoa niin lapsen(1-v) kuin parisuhteessa, mutta eipä haittaa jos vielä helpottuu=)

 

[QUOTE="vieras";27899557]Pakko sanoa, että ihan oma vikas on tuo tilanne. Jos mies ei ole kiinnostunut ensimmäisestäkään, niin miksi helketissä olet vielä toisen lapsen pukannut hänelle?!? Ei ymmärrä, ei.

Ja meillä on lapsi 2v., toinen tulossa kuukauden päästä. Eikä pelota tippaakaan. Parisuhde on päinvastoin vaan lujittunut, ollaan täystiimi, varsinkin esikon koliikkiaikoina tuli vahva "me"-henki kun yhdessä yritettiin pysyä järjissämme kun toinen vaan huusi...

Johtuiskohan siitä, että emme tehneet lapsiamme teininä? Tai siitä, että tunsimme toisemme ennen lapsen saantia? Ja siitä, että molemmat ymmärrämme olevamme lapsemme vanhempia eikä meillä iskä ole pelkkä hoitaja, vaan tasavertainen mun kanssani?[/QUOTE]

Eivät asiat ole noin mustavalkoisia. Meillä esikoinen oli vauvasta asti kroonisesti sairas ja hoidin häntä ja kotia vuosia yksin, sillä mies oli aina kiinni töissä. Ennen esikkoa olimme jo olleet naimisissa 12 vuotta, joten olimme aikuisia ja tunsimme toisemme. Esikon jälkeen sain muutaman keskenmenon, näin kakkoseen tuli väliä... Eli esikoinen oli aloitteleva koululainen ja meillä takana noin 20 v. yhteiseloa - ja kuinkas kävikään. Mieheni päätti raskausaikana, ettei hän enää jaksa sittenkään vauvaperhe-elämää, joten hän otti ja häipyi. Ei auttanut ikä eikä pitkä parisuhde.

 

[QUOTE="vieras";27899557]

Johtuiskohan siitä, että emme tehneet lapsiamme teininä? Tai siitä, että tunsimme toisemme ennen lapsen saantia? Ja siitä, että molemmat ymmärrämme olevamme lapsemme vanhempia eikä meillä iskä ole pelkkä hoitaja, vaan tasavertainen mun kanssani?[/QUOTE]

Me saatiin lapsemme yli kolmikymppisinä. Mitä se tarkoittaa että "tuntee" toisen? Jos kaikki "tuntisivat" toisensa, niin avioeroja ei olisi? Vai olisko kuitenkin niin, että ihmiset muuttuvat ajan myötä?

Tuossa tasa-arvopuolessa on meillä sitten enemmänkin petrattavaa. Voisko peräti olla näin, että vanhempi (mies) on enemmän kaavoihinsa kangistunut, eikä niin joustava kuin ehkä nuorempana olisi ollut?

 

Meillä on kohta 2v vanhemmuutta takana. Olemme olleet niitä onnekkaita, joita haastava vauva hitsasi vain entisestään enemmän yhteen. Eräs mieheni ystävä oli sanonut ennen lapsemme syntymää, että mieheni on syytä varautua olemaan auttamattomasti numero kaksi ainakin ensimmäisen vuoden ajan. Siitä mies otti jonkinlaisen ohjenuoran, pilke silmäkulmassa "tankkasi läheisyyttä" ennen vauvan syntymää, koska tulisi sitten jäämään paitsioon. Minä olin meillä se, joka oli sitä mieltä että höpöhöpö, kyllä sitä läheisyyttä riittää miehellekin ihan yhtä paljon.

Ensimmäiset puoli vuotta oli aika kamalaa, vauva itkuinen, herkkäuninen ja herkkä ylipäätään kaikelle muutokselle (esim. ei voinut toivoakaan että vaunulenkillä pistäytyisi kaupassa ilman että vaunut räjähtivät vihaiseen itkuun, tai pysähtyisi juttelemaan kaverin kanssa tms.). Meille muodostui nopeasti rutiinit vauvan kanniskelussa ja hyssytelyssä; kun toinen oli aikansa lohduttanut vauvaa niin toinen tuli ottamaan vastuun niin ettei kummankaan tarvinut kuunnella huutoa epätoivoon asti (tätäkin tapahtui, varsinkin kun mies oli töissä) jne.. Olimme väsyneitä, mutta tiesimme että toinen on myös ihan yhtä väsynyt eikä ole mitään järkeä alkaa naputtamaan oikeastaan yhtään mistään. Että kaikki vähäpätöiset asiat kuten tiskaamattomat tiskit, roskapussit oven vieressä yms. eivät ole nalkutuksen ja pahan olon väärti.

Sen verran rankka tuo ensimmäinen vuosi oli, että emme todellakaan miettineet sisaruksen hommaamista heti perään.

 

Mä en koe että meillä olis ollut rankkaa missään vaiheessa enkä osaa sanoa mikä oli rankin vaihe. Lapsia tuli 3 neljän vuoden sisään ja nyt alkaa jo helpottaa kun nuorin on 2. Mutta ei se rankkaa ole ollut, ainakaan parisuhdemielessä. Mulla on välillä rankkaa hoitaa kaikkia kaikki päivät ja omaa aikaa on vähän, mutta parisuhteeseen tää ei ole vaikuttanut mitenkään.

 

[QUOTE="vieras";27899557]Pakko sanoa, että ihan oma vikas on tuo tilanne. Jos mies ei ole kiinnostunut ensimmäisestäkään, niin miksi helketissä olet vielä toisen lapsen pukannut hänelle?!? Ei ymmärrä, ei.

Ja meillä on lapsi 2v., toinen tulossa kuukauden päästä. Eikä pelota tippaakaan. Parisuhde on päinvastoin vaan lujittunut, ollaan täystiimi, varsinkin esikon koliikkiaikoina tuli vahva "me"-henki kun yhdessä yritettiin pysyä järjissämme kun toinen vaan huusi...

Johtuiskohan siitä, että emme tehneet lapsiamme teininä? Tai siitä, että tunsimme toisemme ennen lapsen saantia? Ja siitä, että molemmat ymmärrämme olevamme lapsemme vanhempia eikä meillä iskä ole pelkkä hoitaja, vaan tasavertainen mun kanssani?[/QUOTE]

Olet idiootti. Ei kaikki ole noin mustavalkoista. Et voi tietää, vaikka sinunkin miehesi masentuu, ratkeaa ryyppäämään tai lähtee toisen naisen matkaan parin vuoden päästä. Syytä sitten vain itseäsi.

Meillä mies alkoi ehdotella ensin lasten tekemistä ja oli siihen asti viihtynyt hyvin kotona. Olimme seurustelleen 16 vuotiaasta asti ja esikoisen teimme, kun olin 34 vuotias. Minulla oli siis kaikki syyt uskoa siihen, että miehestä tulisi hyvä isä. Vaan kuinkas kävikään.

Mieheltä meni työpaikka alta. Hän masentui. Sitten hän pääsi vuorotöihin, mikä ei sovi lainkaan miehelle, mutta vaihtoehtoja ei ole. Käytännössä minä olen pääosan ajasta yksinhuoltaja, kun mies on liian väsynyt osallistumaan. Toinen yllätys oli se, että minä luovuin kokonaan aikaa vievästä harrastuksestani, mutta mies sen sijaan vain lisäsi omien harrastustensa määrää lasten synnyttyä. Enpä voinut tätäkään tietää etukäteen.

 

Onpa ihanan rehellinen ja mahtava aloitus puoli-tabusta aiheesta. Piristys päivään!

Meidän tarinaan. Oltiin oltu kymmenisen vuotta yhdessä ennen lasta ja toisin kuin tuo yksi idiootti yleistää, ajattelin tuntevani mieheni, niin hyvin kuin toisen ihmisen voi tuntea.

Lapsi oli neuvolan termeillä vaativa. Kunnes 7kk diagnoosi ympärivuorokautiseen koliikkiin vihdoin selvisi suolistoperäisiksi allergioiksi.
Tähän samaan konkurssiin kuoli anoppi ja mies ei osannut pukea suruaan sanoiksi tai muuksikaan vaan muuttui kiukkuiseksi raunioksi ja purki pahaa oloaan kotonaan silloin kun kävi kääntymässä siellä töistään. Tähän voin kyllä myöntää, että olin jo ennen lapsen syntymää tiennyt, että miehelleni ura on vähintään yhtä tärkeä kuin työnsä.
Asiat kärjistyivät siihen tilaan, että mies ei suostunut jäämään lapsen kanssa kaksin, "koska on niin vaativa" ja toisaalta koska pitää suolistoperäisiä allergioita huuhaana nk nykymuoti-ilmiönä myös minulle tuli kynnys jättää lapsi miehen kanssa, koska tiesin, että se tarkottaisi taas yhtä valvottua yötä, kun lapsi on taas syönyt mitä sattuu.

Nyt olen tilanteessa, että olen hautautunut kotiin kaksin lapsen kanssa ja työhöni- jota rakastan - en voi palata tällä univajeella ja aivojen tilalla.

Olen puhunut miehelleni suoraan, että en jaksa kovin kauaa enää tätä tilannetta ja olemme avioeron partaalla - mutta kulissit pitää. Kävimme kerran kunnan tarjoamassa parisuhdeterapiassa, jossa päädyttiin siihen, että minun "tulisi ottaa rennommin" äitinä ja "keksiä omia juttuja". Vielä en ole keksinyt, miten tämä olisi mahdollista tässä tilanteessa. Terpiaan en mene enää nöyryyttämään itseäni.

Mies keksi tässä vielä heittää, että hän haluaa eron tullessa huoltajuuden. Kai se on keino kiristää minut jäämään. Täytyy tunnustaa, että olen niin väsynyt ja loppu (+ että tänään on tuon pakkasen takia ollut extrakamala päivä lapsen kanssa), että olen viittä vailla kävelemässä tästä kuviosta ulos. Pitäköön lapsen.

 

Mielenkiintoinen aihe. Luin juuri tuosta ruotsalaismiehestä joka laihtui 186kg ja hänellä tuntui menevän parisuhteessa hyvin koko ajan vaan mitenhän yleensä käy? Onhan siinä kumppanillakin varmasti melkoinen myllerrys menossa, kun toinen laihtuu noin paljon ja miten sitten parisuhdetta ajattelee puolestaan se osapuoli joka laihtuu noin paljon? Kuinkahan usein tilanne johtaa lopulta eroon?

http://www.iltalehti.fi/laihdutus/2012060415613200_lh.shtml

 

Onpa ihanan rehellinen ja mahtava aloitus puoli-tabusta aiheesta. Piristys päivään!

Meidän tarinaan. Oltiin oltu kymmenisen vuotta yhdessä ennen lasta ja toisin kuin tuo yksi idiootti yleistää, ajattelin tuntevani mieheni, niin hyvin kuin toisen ihmisen voi tuntea.

Lapsi oli neuvolan termeillä vaativa. Kunnes 7kk diagnoosi ympärivuorokautiseen koliikkiin vihdoin selvisi suolistoperäisiksi allergioiksi.
Tähän samaan konkurssiin kuoli anoppi ja mies ei osannut pukea suruaan sanoiksi tai muuksikaan vaan muuttui kiukkuiseksi raunioksi ja purki pahaa oloaan kotonaan silloin kun kävi kääntymässä siellä töistään. Tähän voin kyllä myöntää, että olin jo ennen lapsen syntymää tiennyt, että miehelleni ura on vähintään yhtä tärkeä kuin työnsä.
Asiat kärjistyivät siihen tilaan, että mies ei suostunut jäämään lapsen kanssa kaksin, "koska on niin vaativa" ja toisaalta koska pitää suolistoperäisiä allergioita huuhaana nk nykymuoti-ilmiönä myös minulle tuli kynnys jättää lapsi miehen kanssa, koska tiesin, että se tarkottaisi taas yhtä valvottua yötä, kun lapsi on taas syönyt mitä sattuu.

Nyt olen tilanteessa, että olen hautautunut kotiin kaksin lapsen kanssa ja työhöni- jota rakastan - en voi palata tällä univajeella ja aivojen tilalla.

Olen puhunut miehelleni suoraan, että en jaksa kovin kauaa enää tätä tilannetta ja olemme avioeron partaalla - mutta kulissit pitää. Kävimme kerran kunnan tarjoamassa parisuhdeterapiassa, jossa päädyttiin siihen, että minun "tulisi ottaa rennommin" äitinä ja "keksiä omia juttuja". Vielä en ole keksinyt, miten tämä olisi mahdollista tässä tilanteessa. Terpiaan en mene enää nöyryyttämään itseäni.

Mies keksi tässä vielä heittää, että hän haluaa eron tullessa huoltajuuden. Kai se on keino kiristää minut jäämään. Täytyy tunnustaa, että olen niin väsynyt ja loppu (+ että tänään on tuon pakkasen takia ollut extrakamala päivä lapsen kanssa), että olen viittä vailla kävelemässä tästä kuviosta ulos. Pitäköön lapsen.

No kuulostaapa idioottimieheltä tosiaan! Ei suostu jäämään vauvan kanssa kahden kun on niin vaativa, mutta silti haluaa huoltajuuden? Ehkäpä tuosta yhdestä kerrasta terapiaa ei oikein saanut käsitystä teidän parisuhteesta/perhe-elämästä/lapsen tilanteesta.

Entä eikö lapselle sitten auta uusi ruokavaliokaan nukkumiseen ym.?

 

Mielenkiintoinen aihe. Luin juuri tuosta ruotsalaismiehestä joka laihtui 186kg ja hänellä tuntui menevän parisuhteessa hyvin koko ajan vaan mitenhän yleensä käy? Onhan siinä kumppanillakin varmasti melkoinen myllerrys menossa, kun toinen laihtuu noin paljon ja miten sitten parisuhdetta ajattelee puolestaan se osapuoli joka laihtuu noin paljon? Kuinkahan usein tilanne johtaa lopulta eroon?

Ruotsin mestarilaihduttaja pudotti 186 kiloa: "Sain uuden elämän" | Laihdutus ja painonhallinta | Iltalehti.fi

Sori lipsahti ihan väärään paikkaan!

 

No, allergiat on niin laaja-alaiset että jatkuvasti pitäisi maistattaa, että jos suolisto kestäisi jo tai löydettäisiin uusia sopivia ruoka-aineita ja se muutama lusikkakin kostautuu yleensä valvovan ja huutavan lapsosen muodossa.

Välillä sarkastisesti mietin, mitä se sen lapsen kanssa tekisi. Veisi varmaan siskolleen...

 

[QUOTE="Jenis";27899643]Me saatiin lapsemme yli kolmikymppisinä. Mitä se tarkoittaa että "tuntee" toisen? Jos kaikki "tuntisivat" toisensa, niin avioeroja ei olisi? Vai olisko kuitenkin niin, että ihmiset muuttuvat ajan myötä?

Tuossa tasa-arvopuolessa on meillä sitten enemmänkin petrattavaa. Voisko peräti olla näin, että vanhempi (mies) on enemmän kaavoihinsa kangistunut, eikä niin joustava kuin ehkä nuorempana olisi ollut? [/QUOTE]

Mun mies oli kylläkin 35, kun tuli eka kertaa isäksi ja alusta asti ollut täysin tasavertainen vanhempi, ei ole tarvinnut pakottaa tai käskeä Muut tuntemani samanikäiset miehet myös perheen arjessa mukana eri tavalla kuin nuoremmat, joille vielä merkitsee enemmän oma vapaa-aika ja kaverit jne.

 

[QUOTE="Heidi";27899888]Olet idiootti. Ei kaikki ole noin mustavalkoista. Et voi tietää, vaikka sinunkin miehesi masentuu, ratkeaa ryyppäämään tai lähtee toisen naisen matkaan parin vuoden päästä. Syytä sitten vain itseäsi.

Meillä mies alkoi ehdotella ensin lasten tekemistä ja oli siihen asti viihtynyt hyvin kotona. Olimme seurustelleen 16 vuotiaasta asti ja esikoisen teimme, kun olin 34 vuotias. Minulla oli siis kaikki syyt uskoa siihen, että miehestä tulisi hyvä isä. Vaan kuinkas kävikään.

Mieheltä meni työpaikka alta. Hän masentui. Sitten hän pääsi vuorotöihin, mikä ei sovi lainkaan miehelle, mutta vaihtoehtoja ei ole. Käytännössä minä olen pääosan ajasta yksinhuoltaja, kun mies on liian väsynyt osallistumaan. Toinen yllätys oli se, että minä luovuin kokonaan aikaa vievästä harrastuksestani, mutta mies sen sijaan vain lisäsi omien harrastustensa määrää lasten synnyttyä. Enpä voinut tätäkään tietää etukäteen.[/QUOTE]

Munkin mieheltä on mennyt tässä taannoin työpaikka alta, mutta ei ollut yllätys että ei masentunut siitä vaan otti sen uutena haasteena elämässään.

 

Meillä meni oikeastaan päinvastoin. Kun esikoinen syntyi, niin molemmille tuli hyvin vahvana se tunne, että olemme vastuussa onnestamme muillekin kuin itsellemme. Meidän liittoa lapset ovat tukeneet ja parantaneet alusta asti. Kiitos ihanalle aviomiehelleni<3

 

Meillä minä menin molempien lasten äitiys- ja hoitovapaalomien jälkeen töihin lapsen täyttäessä 2v, joten eipä se helpottanut siinä vaiheessa. Sen sijaan koin itse niin, että ekat 4 kuukautta oli tosi rankkoja molempien kanssa. Sitten taas 4 kk - n. 1v3kk oli helppoja, kunnes tuli se ikä, että lapsi oli jo ketterä, mutta järki puuttui eli oli koko ajan tuhoamassa kaikkea ja kaipasi virikkeitäkin jo ja uhmaakin tuli ja sinne jonnekin 1v9kk tms tuota vaihetta kesti ja sitten koittikin töihin paluu. Molemmilla kerroilla kyllä hieman ennen töihinpaluutani mietin, että "nyt tää alkaa olla helppoa ja ihanaa", mutta sittenpä tuli tosiaan hoidon aloitus ja työt siihen päälle, joten ei helppoudesta tietoakaan.

Taaperoajan jälkeen seuraava helppo aika on ollut ikävuodet 4-6v. Hoitoon tottuminen on ohi ja lapsi on jo melko järkevä, pahimmat päivähoidon aloitusta seuranneet sairastelut historiaa jne ja toisaalta koulunaloitus läksyineen ja koulumatkoineen yms oli vasta edessä.

Seuraavaksi sitten tulee vielä helppo vaihe noin 9v-12v, jolloin lasta voi jo pitää ilman suurempaa huolta esim. yksin kotona, hallitsee hyvin koulumatkat ja hoitaa läksynsä, mutta teini-iän kuohut on vielä edessä.

 

[QUOTE="vieras";27901239]Mun mies oli kylläkin 35, kun tuli eka kertaa isäksi ja alusta asti ollut täysin tasavertainen vanhempi, ei ole tarvinnut pakottaa tai käskeä Muut tuntemani samanikäiset miehet myös perheen arjessa mukana eri tavalla kuin nuoremmat, joille vielä merkitsee enemmän oma vapaa-aika ja kaverit jne.[/QUOTE]

Sitähän mä vähän niinku tarkoitin, että sekä nuori että vanha voi olla hyvä tai huono, ei se ole iästä kiinni

 

[QUOTE="Jenis";27901361]Sitähän mä vähän niinku tarkoitin, että sekä nuori että vanha voi olla hyvä tai huono, ei se ole iästä kiinni [/QUOTE]

Kypsyydestä se on mun mielestä kiinni. Ikä kulkee usein sen kanssa käsi kädessä, tosin valitettavasti ei aina

 

Meillä ei oo koskaan ollut erityisen rankkaa. Tottakai monesti ollaan oltu väsyksissä yms muttei mitään sellaisia riitoja että ero olisi lähellä. Tehtiin ensimmäinen lapsi parikymppisinä,joten uskon että meidän oli helppo sopeutua kun ei oltu eletty kauaa "aikuisten elämää". Yhdessä vaiheessa lapsia oli 3 alle 4 vuotiasta,äkkiä sitä sopeutuu oman ajan vähyyteenkin.