"päärynä"
[QUOTE="johanna";27898509]Todella hyvä kirjoitus,minuun kolahti tuo ensimmäinen kirjoittamasi osio yhteen hiileen puhaltamisesta.
Meillä on kaksi lasta toinen on jo kohta esikoululainen,toinen vasta vuoden. Mieheni ei oikeestaan koskaan ole ollut yhteen hiileen puhaltaja,hän on mennyt aina omia menojaan ja ollut "minä" ihminen. Nyt tuo on alkanut käymään voimille,esim nyt kun lapset on sairastellut ja olen hoitanut ne yksin yötä päivää ja olen pyytänyt toiselta apua ja saanut jonkun tökerön vastauksen,on super riita valmis. Tässä on puntaroitu eroa,koska miehestä ei selkeästi ole tähän perhe-elämään....Näin sen jo esikoisne vauva-aikana,mutta laitoin sen "nuoruuden ja kokemattomuuden" piikkiin.Luulin hänen kasvavan sitä mukaa mitä lapsi.
Nyt olen ollut aivan loppu tähän kaikkeen,mies syyttää minua nalkuttajaksi ja kai se minusta on tullut. Lapsemme oli juuri yön sairaalassa minun kanssa ja esikoinen mummilla....mitä mies teki sillä aikaa? juhli... tuo kuvastaa hänen arvomailmaansa. Olisi kiva jos joku voisi kommentoida tätä? olenko minä vain liian herkkänahkainen?[/QUOTE]
Et ole yhtään herkkänahkainen. Miehesi ei tajua, että hänelle kuuluu puolet vastuusta. Liian moni menee siihen lankaan, että kun (imettävä) äiti hoitaa vauvan pääosin silloin ihan alkuun, niin he olettavat sitten, että "pärjäähän tuo äiti itsekin" eivätkä ymmärrä luopua ajatuksestaan myöhemminkään. Joo, pärjään minäkin ja pärjäät sinäkin, mutta pelkä "pärjääminen" ei riitä, jos aikoo ylläpitää parisuhdetta ja hyvää perhe-elämää.
Mulle painotettiin jo odotusaikana neuvolassa, että noin voisi käydä ja komennettiin antamaan miehellekin tilaa vauvanhoidossa. En todennäköisesti olisi tajunnut sitä itse, vaan olisin tehnyt kaiken mahdollisen omin käsin ihan vain saadakseni itselleni joka minuutin vauvan kanssa. Pikku hiljaa lykkäsin miehelle lisää vastuuta ja hän onkin pärjännyt hyvin. Kun esikoinen sairastui yöllä, mies vei ihan oma-aloitteisesti tämän sairaalaan, ettei mun tarvinnut repiä muutaman viikon ikäistä kuopusta vuoteesta ja lähteä lääkärireissuun.
En tietenkään voi ottaa kunniaa asiasta muuten kuin siltä osin, etten ole ollut poikkiteloin miehen ja lasten välissä, miehestähän tämä on kiinni. Jos se ei käsitä olevansa tarpeellinen osa perhearkea tai varsinkaan, jos se ei halua vastuuta, niin minkäs teet? Eli en voi väittää, että "jos te äidit toimisitte toisin niin..."
Olet ilman muuta oikeassa, mies on ihan väärällä tiellä, jos hänellä piisaa kanttia juhlia, kun oma lapsi on sairaalassa. Vaikkei lasta voi huolestumalla parantaa, niin kyllä juhliminen jäisi munkin mieheltäni väliin. Ei se voisi huoleltaan kuitenkaan mihinkään lähteä.
Meillä on kaksi lasta toinen on jo kohta esikoululainen,toinen vasta vuoden. Mieheni ei oikeestaan koskaan ole ollut yhteen hiileen puhaltaja,hän on mennyt aina omia menojaan ja ollut "minä" ihminen. Nyt tuo on alkanut käymään voimille,esim nyt kun lapset on sairastellut ja olen hoitanut ne yksin yötä päivää ja olen pyytänyt toiselta apua ja saanut jonkun tökerön vastauksen,on super riita valmis. Tässä on puntaroitu eroa,koska miehestä ei selkeästi ole tähän perhe-elämään....Näin sen jo esikoisne vauva-aikana,mutta laitoin sen "nuoruuden ja kokemattomuuden" piikkiin.Luulin hänen kasvavan sitä mukaa mitä lapsi.
Nyt olen ollut aivan loppu tähän kaikkeen,mies syyttää minua nalkuttajaksi ja kai se minusta on tullut. Lapsemme oli juuri yön sairaalassa minun kanssa ja esikoinen mummilla....mitä mies teki sillä aikaa? juhli... tuo kuvastaa hänen arvomailmaansa. Olisi kiva jos joku voisi kommentoida tätä? olenko minä vain liian herkkänahkainen?[/QUOTE]
Et ole yhtään herkkänahkainen. Miehesi ei tajua, että hänelle kuuluu puolet vastuusta. Liian moni menee siihen lankaan, että kun (imettävä) äiti hoitaa vauvan pääosin silloin ihan alkuun, niin he olettavat sitten, että "pärjäähän tuo äiti itsekin" eivätkä ymmärrä luopua ajatuksestaan myöhemminkään. Joo, pärjään minäkin ja pärjäät sinäkin, mutta pelkä "pärjääminen" ei riitä, jos aikoo ylläpitää parisuhdetta ja hyvää perhe-elämää.
Mulle painotettiin jo odotusaikana neuvolassa, että noin voisi käydä ja komennettiin antamaan miehellekin tilaa vauvanhoidossa. En todennäköisesti olisi tajunnut sitä itse, vaan olisin tehnyt kaiken mahdollisen omin käsin ihan vain saadakseni itselleni joka minuutin vauvan kanssa. Pikku hiljaa lykkäsin miehelle lisää vastuuta ja hän onkin pärjännyt hyvin. Kun esikoinen sairastui yöllä, mies vei ihan oma-aloitteisesti tämän sairaalaan, ettei mun tarvinnut repiä muutaman viikon ikäistä kuopusta vuoteesta ja lähteä lääkärireissuun.
En tietenkään voi ottaa kunniaa asiasta muuten kuin siltä osin, etten ole ollut poikkiteloin miehen ja lasten välissä, miehestähän tämä on kiinni. Jos se ei käsitä olevansa tarpeellinen osa perhearkea tai varsinkaan, jos se ei halua vastuuta, niin minkäs teet? Eli en voi väittää, että "jos te äidit toimisitte toisin niin..."
Olet ilman muuta oikeassa, mies on ihan väärällä tiellä, jos hänellä piisaa kanttia juhlia, kun oma lapsi on sairaalassa. Vaikkei lasta voi huolestumalla parantaa, niin kyllä juhliminen jäisi munkin mieheltäni väliin. Ei se voisi huoleltaan kuitenkaan mihinkään lähteä.