Unique, laitoit juuri tekstin semmoisesta aiheesta jonka kanssa olen itse pyörinyt...nuo on muuten ihan parhaita nuo vanhojen patujen kirjoittamat tekstit jostain 1800-luvulta, niissä ei ole sitä samaa löysäilyä kuin monien puhujien saarnoissa nykyään. Ennen vanhaan ne saarnaajat oikeasti elivät Herralle ja heidän elämänsä oli ihmeitä täynnä.
Vaikka olen uskossa, niin silti olen viime viikkoina kokenut -ei nyt uskon kuolemista, mutta kylmenemistä. Ei ole ollut aikaa hoitaa uskonelämää, ja rukoukset ovat olleet melkein pelkkiä pyyntöjä itselle, ja sitten olen laittanut luukun kiinni, ettei Jumala vaan pääsisi rukouksessa puhumaan itsekin ja vaikuttamaan. Siinä mielessä hassua, koska Jumalahan tietää mikä on meidän parhaaksemme ja nimenomaan Häntä kannattaisi jäädä kuuntelemaan.
No, ei mennyt aikaakaan kun Jumala joutui käyttämään vähän kovempia keinoja kohdallani, ja laittoi mut rukoilemaan ja veti lähelleen sitä kautta. Ja mistäs se takaisku taas tulikaan kuin työmaailmasta...jouduin työasioissa pysähtymään rukoukseen ja kääntymään Jumalan puoleen tosissaan. Mutta se oli samalla ihana hetki Herran kanssa.
Kun tässä ketjussa on puhuttu adhd:sta ja add:sta, niin vaikka ne ovat kamala riesa ihmiselle, niin tänään kiitin Jumalaa omasta addiudestani. Se on Jumalan huippukeksintö pitää uskova lähellään ja nöyränä! Jos vähänkin luulee pätevänsä jossain ja ylpistyy, niin eikös sitä kohta tunaroi jossain oikein kunnolla ja sitten sitä taas joutuu tosissaan pyytämään Jumalan apua. Ja sitten sitä muistaa taas kuinka ihana Jumalan lähellä onkaan olla.
Tämä seuraava on sitten ihan läppä, mutta: joskus tuntuu että tässä ei tarvita edes sielunvihollistakaan kun itsekin saa elämänsä solmuun oikein taitavasti. Olen joskus itseni pahin vihollinen.
No, oikeasti toivon ja rukoilen että Herra kuitenkin edelleen saa parantaa tästä addiudesta...
Vaikka olen uskossa, niin silti olen viime viikkoina kokenut -ei nyt uskon kuolemista, mutta kylmenemistä. Ei ole ollut aikaa hoitaa uskonelämää, ja rukoukset ovat olleet melkein pelkkiä pyyntöjä itselle, ja sitten olen laittanut luukun kiinni, ettei Jumala vaan pääsisi rukouksessa puhumaan itsekin ja vaikuttamaan. Siinä mielessä hassua, koska Jumalahan tietää mikä on meidän parhaaksemme ja nimenomaan Häntä kannattaisi jäädä kuuntelemaan.
No, ei mennyt aikaakaan kun Jumala joutui käyttämään vähän kovempia keinoja kohdallani, ja laittoi mut rukoilemaan ja veti lähelleen sitä kautta. Ja mistäs se takaisku taas tulikaan kuin työmaailmasta...jouduin työasioissa pysähtymään rukoukseen ja kääntymään Jumalan puoleen tosissaan. Mutta se oli samalla ihana hetki Herran kanssa.
Kun tässä ketjussa on puhuttu adhd:sta ja add:sta, niin vaikka ne ovat kamala riesa ihmiselle, niin tänään kiitin Jumalaa omasta addiudestani. Se on Jumalan huippukeksintö pitää uskova lähellään ja nöyränä! Jos vähänkin luulee pätevänsä jossain ja ylpistyy, niin eikös sitä kohta tunaroi jossain oikein kunnolla ja sitten sitä taas joutuu tosissaan pyytämään Jumalan apua. Ja sitten sitä muistaa taas kuinka ihana Jumalan lähellä onkaan olla.
Tämä seuraava on sitten ihan läppä, mutta: joskus tuntuu että tässä ei tarvita edes sielunvihollistakaan kun itsekin saa elämänsä solmuun oikein taitavasti. Olen joskus itseni pahin vihollinen.
No, oikeasti toivon ja rukoilen että Herra kuitenkin edelleen saa parantaa tästä addiudesta...
Viimeksi muokattu: