synnytys muutti tunteeni miestä kohtaan - ohimenevää?

[vertaistukea kaipaava]

En enää synnytyksen jälkeen tunne mitään miestäni kohtaan. Tai siis tottakai tiedän, että yhä edelleen rakastan, mutta tuntuu että hänen olemassaolonsa on tällä hetkellä minulle ihan sama. Sydämeni pyörii vain lapsen ympärillä, eikä se, että mies valittaa tästä lähes päivittäin auta asiaa yhtään. Minun pitäisi kuulemma antaa hänelle enemmän hellyyttä, seksiä ja huomiota. Tottakai hänellä on tähän oikeus, ja yritänkin kaikkeni vaikka sen teenkin usein ihan vaan velvollisuuden tunteesta. Eipä paljon illalla huvita siirtyä "hoitamaan" miestäni, kun olen juuri saanut lapsen nukkumaan ja vihdoinkin saisin olla hetken itsekseni vietettyäni koko päivän vauvan kanssa. Tuntuu ihan kauhealta, miten voin yhtäkkiä olla välittämättä ihmisestä, jota vain pari kuukautta sitten rakastin palavasti enkä pystynyt olemaan sekuntiakaan erossa hänestä tuntematta suunnatonta ikävää.

Onko muilla ollut samanlaisia kokemuksia? Ovatko nämä vain ohimeneviä hetkiä hormonihyrryn johdosta, vai mikä minulla oikein on? Miten voisin päästä tilanteesta nopeasti ohi ja saada takaisin entisen intohimoni miestäni kohtaan?!

 

[moekoe]

Mulla oli ohimenevää. Eikä mieskään ensin ymmärtänyt mistä on kyse vaan syytti mua ja sitten itseään. Onneksi saatiin selvästi puhuttua asiat ja selitin miehelle (varmaan 60 kertaa), että ei kyse ole hänestä vaan siitä, että oli todella rasittavaa, kun joku (vauva tai hän) oli koko ajan iholla ja "vaatimassa" jotain.
Puhetta, puhetta.

 

["tia"]

Kuulostaa ihan tutulta.
Hormoonit aiheuttaa mielaalavaihteluita.
http://www.vau.fi/Synnytys/Synnytyksen-jalkeen/

 

[ap.]

Mulla oli ohimenevää. Eikä mieskään ensin ymmärtänyt mistä on kyse vaan syytti mua ja sitten itseään. Onneksi saatiin selvästi puhuttua asiat ja selitin miehelle (varmaan 60 kertaa), että ei kyse ole hänestä vaan siitä, että oli todella rasittavaa, kun joku (vauva tai hän) oli koko ajan iholla ja "vaatimassa" jotain.
Puhetta, puhetta.

Kuinka kauan sulla kesti tätä? Oon yrittänyt puhua miehelle, mutta ei se oikeen tunnu tajuavan.

 

[moekoe]

Kuinka kauan sulla kesti tätä? Oon yrittänyt puhua miehelle, mutta ei se oikeen tunnu tajuavan.

Voi vitsi kun muistais kunnolla... Se alkoi kun muksu oli jotain puolivuotias, ehkä vähän alle... ja kesti ehkä 4-5kk. Mutta se loppui melkein taikaiskusta, kun mies viimein ymmärsi missä mennään ja antoi mulle tilaa ja aikaa. Oli vauvan kanssa mummolassa yhden viikonlopun, mä nukuin velkoja pois ja olin itsekseni "lomalla". Siinä ehti jo tulla ikävä, kumpaakin ja siitä se sit parani, pikkuhiljaa.

 

["vieras"]

Kuulostaa normaalilta hormonien tekosilta, pitäis muuttua niiden tasapainottuessa pikku hiljaa.

 

[fee976]

Kuulostaa erittäin tutulta. Neljä lasta ja eka vauvavuosi on aina semmoinen. Kun imetys loppuu, hormoonitoiminta palautuu ja tätä myöten tilanne normalisoituu. Jos mies ymmrätää ja antaa tilaa niin auttaa kyllä paljon asiaa. Juuri tuo että ensin hoidat päivän vauvaa ja kun vihdoin ja viimein on kaikki hoidettu niin mieskin vielä pitäis..

 

[ihan]

normaalia ja varsinkin ekan kanssa. Hormonit tekee osansa ja ainakin itse piti löytää jotenkin uudelleen ne roolinsa ja vähän itsensäkin. Alkuun oli huono omatuntokin jos olin jotenkin ajattelematta vauvaa. Sit huomasin, että ei se miehen kanssa ollut mun äitiydestäni pois.
Sieltä ne tunteet taas tulee. Onnea Vauvasta

 

[ihan]

normaalia ja varsinkin ekan kanssa. Hormonit tekee osansa ja ainakin itse piti löytää jotenkin uudelleen ne roolinsa ja vähän itsensäkin. Alkuun oli huono omatuntokin jos olin jotenkin ajattelematta vauvaa. Sit huomasin, että ei se miehen kanssa olo ollut mun äitiydestäni pois.
Sieltä ne tunteet taas tulee. Onnea Vauvasta

 

[ihan]

Hups, tuplana

 

[ap.]

normaalia ja varsinkin ekan kanssa. Hormonit tekee osansa ja ainakin itse piti löytää jotenkin uudelleen ne roolinsa ja vähän itsensäkin. Alkuun oli huono omatuntokin jos olin jotenkin ajattelematta vauvaa. Sit huomasin, että ei se miehen kanssa ollut mun äitiydestäni pois.
Sieltä ne tunteet taas tulee. Onnea Vauvasta

Mulla toi huono omatunto meni varsinki alussa ihan överiksi, hyvä ku ei tullu vessassa käymisestäki huono olo. Nyt se puoli on ruvennu tasottumaan, mutta kyllä vieläki rupee joskus aika naurettavista asioista omaatuntoa kolkuttaan. Jos esimerkiksi jutellaan miehen kanssa niin jossain kohtaa alan miettiin, että ollaan keskitytty liian kauan toisiimme ja mun on pakko ruveta juttelemaan vauvalle samalla. Ja sitten tietenki ajattelen pahasti miehestä, koska se tuntuu pystyvän juttelemaan vaikka kuinka kauan ottamatta mitään kontaktia vauvaan.

Milläköhän keinolla tästä arjesta vois tehä mukavampaa hormoneista huolimatta? Jos mun pitää odottaa tunteiden normalisoitumista kauanki olis kiva, että vois edes jotenki itte lievittää tätä oloa. Ja kun ei toi puhuminen ole ainakaan vielä auttanut mitään, mies on päivä päivältä vaan turhautuneempi.. Ja sen turhautuminen tietenki edesauttaa mun tunteiden kylmenemistä entisestään, kun mua ei edes yritetä ymmärtää..

 

[kokemusta on]

Mä vastaan omalla kahden lapsen kokemuksellani, että todellakin on normaalia (ja noin luonto sen on tarkoittanutkin. Sun tehtävä on nyt huolehtia siitä lapsesta.).

Mulla on tullut tuo sama juttu (samoin tuttavapiirissäni muillakin, on juteltu asiasta) molempien lapsien jälkeen. Alkaa helpottaa, kun lopettelee imetystä ja hormonit alkaa korjaantua. Mulla meni nyt tällä kertaa n. 1,5 v. synnytyksestä ennen kuin ns. intohimo palasi.

Pikkulapsiaika on raskasta, monessakin mielessä. Mulla on onneksi ymmärtävä mies, jonka kanssa voin jutella kaikesta. Vaikka toki tuo on hyvä tiedostaa itsekin ja koittaa hillitä hiukan parhaansa mukaan (eikä olla ihan itsekeskeinen ja lasta vaan tuijottava).

 

[kokemusta on]

Milläköhän keinolla tästä arjesta vois tehä mukavampaa hormoneista huolimatta? Jos mun pitää odottaa tunteiden normalisoitumista kauanki olis kiva, että vois edes jotenki itte lievittää tätä oloa. Ja kun ei toi puhuminen ole ainakaan vielä auttanut mitään, mies on päivä päivältä vaan turhautuneempi.. Ja sen turhautuminen tietenki edesauttaa mun tunteiden kylmenemistä entisestään, kun mua ei edes yritetä ymmärtää..

Mies vaan on saatava ymmärtämään, mistä on kyse. Eli puhetta se vaatii ja paljon. Mutta mä huomasin kyllä, että molempien tilannetta auttaa tässäkin asiassa se, että mieskin osallistui enemmän vauvan hoitoon (tosin alkuun se on hankala toteuttaa, jos imettää). Mut mitä enemmän mies osallistui vauvan hoitoon, sitä paremmin se tajusi mun tilanteen. Imetys on yksi semmoinen, joka aiheuttaa tuota miehen "hylkimisreaktiota". Ihan vain siksi, että siitä jo tulee sitä ihokontaktia toiseen niin paljon (puhumattakaan muista kanniskeluista jne.), et ei vaan oikeesti halua enää ketään halata, kun syli on vihdoin tyhjä. Tuota miehen on vaikea tajuta, koska ei imetä.

Mut sitä puhetta. Kuten sanoin jo äsken, mulla meni tämän toisen kohdalla 1,5 v. eli aika tasan se aika, kun omat hormonit oli palanneet kohdilleen. Toki tilanne alkoi helpottua jo aiemmin, kun lopetin imetyksen n. puoli vuotta ennen. Sitä mukaa, kun maito katoaa, toikin muuttuu. Ekasta meni kanssa joku vuosi, hiukan reilu.

 

[ap.]

Kuten sanoin jo äsken, mulla meni tämän toisen kohdalla 1,5 v. eli aika tasan se aika, kun omat hormonit oli palanneet kohdilleen. Toki tilanne alkoi helpottua jo aiemmin, kun lopetin imetyksen n. puoli vuotta ennen. Sitä mukaa, kun maito katoaa, toikin muuttuu. Ekasta meni kanssa joku vuosi, hiukan reilu.

Hmm.. saa nähä kestääkö toi mies tätä mun passiivisuutta puolitoista vuotta, ei se vielä ainakaan tunnu ymmärtävän tilannetta tarpeeksi. Aina kun alotan selittään hormoneista se hermostuu ja sanoo, etten voi laittaa kaikkea hormonien piikkiin. Ja sit se miettii, että eikös sen lapsen pitäny yhdistää meitä entistä enemmän, mut nyt se tuntuu vaan erottavan meitä. Jep jep.. mitähän se ajatteli lastenhoidon oikeen olevan?!