Äitini sanoi, että rakastaa isää yhtä paljon kuin meitä lapsia

  • Viestiketjun aloittaja SyksynTuomi
  • Ensimmäinen viesti
en koskaan voisi rakastaa miestä yhtä voimakkaasti kun lapsiani... enkä ketään muutakaan! ikinä, ikinä! lapset menee kaiken muun edelle aina... se ei tarkoita ettenkö rakastaisi miestä todella voimakkaasti ja paljon, mutta rakkaus lapsiin on jotain mihin ei voi verrata muunlaista rakkautta...
 
ap..
en koskaan voisi rakastaa miestä yhtä voimakkaasti kun lapsiani... enkä ketään muutakaan! ikinä, ikinä! lapset menee kaiken muun edelle aina... se ei tarkoita ettenkö rakastaisi miestä todella voimakkaasti ja paljon, mutta rakkaus lapsiin on jotain mihin ei voi verrata muunlaista rakkautta...
Aiemmin ketjussa joku kirjoittaja sanoi, että tässä tapauksessa et vain ole kokenut ns. tosirakkautta. Voisiko sitten sanoa niinkin päin, että jos taas tunnet näin lapsiasi kohtaan, niin se joka ei näin tunne, ei ole kokenut sitä todellista ja syvää äidinrakkautta?

Mietin tätä ketjua taas ja ... olisiko kyse siitä, että jotkut äidit "tunnistavat" paremmin sen tosiasian, että suojeluvaisto on kaikkein voimakkain? Että kun ostat lapsellesi vaikka d-tippoja, niin joku ajattelee sitä vain välttämättömänä pahana / osana arkea, mutta toinen tuntee, että sen takana on tarve pitää jälkeläinen hengissä ja siitä on vain liukuma tilanteeseen, jossa lähes heittäytyy junan alle jälkikasvunsa puolesta.
 
Äitisi on oikeassa, rakkautta ei voi mitata. Mitä enemmän sitä jakaa, sitä enemmän sitä on jaettavaksi. Tää vaan on niin totta: "Rakkaus on sanana romantisoitu, erotisoitu, banalisoitu, viihteellistetty. Sillä ei ole enää sisältöä. Vahinko, sillä se on syvin tarpeemme." Kukaan ei enää tiedä, mitä rakkaus on!
Ei eri rakkauksia voi verrata keskenään, koska ne on täysin eri asia (Vanhemman ja lapsen välinen, rakastavaisten välinen, ystävien välinen jne...)
 
"vieras"
Mietin tätä ketjua taas ja ... olisiko kyse siitä, että jotkut äidit "tunnistavat" paremmin sen tosiasian, että suojeluvaisto on kaikkein voimakkain? Että kun ostat lapsellesi vaikka d-tippoja, niin joku ajattelee sitä vain välttämättömänä pahana / osana arkea, mutta toinen tuntee, että sen takana on tarve pitää jälkeläinen hengissä ja siitä on vain liukuma tilanteeseen, jossa lähes heittäytyy junan alle jälkikasvunsa puolesta.
Anteeksi, mutta tuo on kyllä omituisin ajatusketju aikoihin täällä :D
 
"hmh"
Olen ennenkin sanonut ja taas sanon, että suojeluvaisto on osa äidinrakkautta, mutta vain osa.

Se on voimakkaimmillaan juuri silloin kun vauva on pieni, eikä kokonaan katoa koskaan.

Mutta puolisoon tuntee toisenlaista rakkautta, sitoutumista, lojaliteettia, kunnioitusta, ystävyyttä, yhdessäeloa, jakamista. Aikanaan, kun vauva kasvaa nuoreksi ja sitten aikuiseksi, myös rakkaus häneen muovautuu - jos hyvin käy. On surullista, jos keski-ikäisen naisen ja hänen tyttärensä välinen rakkaus sisältää vain vaiston ja suojelun - tai niden tarpeen elementtejä, eikä siihen ole päässyt kasvamaan vuorovaikutusta, aikuista yhdessäoloa, keskustelua, asioiden jakamista, elämän yhdessä ihmettelyä. Silloin ei ole kumpikaan kasvanut ihmisenä niin rakastaviksi kuin olisi voinut.

Äiti antaa aikuiselle lapselleen siivet. Ja Aikuinen lapsi myös kestää äitinsä siivet ja lentämiset, parisuhteet ja oppimiset. D-vitamiinitippojen tiputtamisen aika loppuu joskus, niinkuin tissityksenkin.
 
  • Tykkää
Reactions: fifiia ja LisaMarie
Ap..
Äitisi on oikeassa, rakkautta ei voi mitata. Mitä enemmän sitä jakaa, sitä enemmän sitä on jaettavaksi. Tää vaan on niin totta: "Rakkaus on sanana romantisoitu, erotisoitu, banalisoitu, viihteellistetty. Sillä ei ole enää sisältöä. Vahinko, sillä se on syvin tarpeemme." Kukaan ei enää tiedä, mitä rakkaus on!
Ei eri rakkauksia voi verrata keskenään, koska ne on täysin eri asia (Vanhemman ja lapsen välinen, rakastavaisten välinen, ystävien välinen jne...)
En tiedä riittävätkö minun filosofiset kykyni vastaamaan tai edes sisäistämään mitä kirjoitit, mutta jos nyt oikein ymmärsin, niin kyse on tarpeesta ja sen tyydyttämisestä. Jos on saanut lapsena rakkautta, sitä tuskin janoaa niin palavasti. Jos on jäänyt vähälle, mikään ei tunnu riittävän.

Kuten ketjussa (sivulla 5) joku sanoikin, ei _varmasti_ ongelma ole suinkaan se että äiti tykkää isistä, mutta koska en ole tuntenut juurikaan saaneeni rakkautta äidiltä (sisarukset samaa mieltä), niin onko ehkä äidin ja isän suhteessa jotain muuta "sitovaa liimaa" kuin varsinainen rakkaus? Ehkä se on ollut turvapaikka äidille, kuten kirjoitin? Äitini on sanonut, että jos isä ei olisi "huolinut" hän olisi jäänyt ikuisesti yksin. Onko äitini kenties "ottajana" suhteessa, eikä kykene siksi "antamaan". Hän on sanonut joskus, että tekee kaiken kotona valittamatta, jotta isä ei jätä häntä.
 
[QUOTE="hmh";27225053]On surullista, jos keski-ikäisen naisen ja hänen tyttärensä välinen rakkaus sisältää vain vaiston ja suojelun - tai niden tarpeen elementtejä, eikä siihen ole päässyt kasvamaan vuorovaikutusta, aikuista yhdessäoloa, keskustelua, asioiden jakamista, elämän yhdessä ihmettelyä. Silloin ei ole kumpikaan kasvanut ihmisenä niin rakastaviksi kuin olisi voinut.[/QUOTE]

Kumpikaan ei ehkä ole päässyt kasvamaan ihmisenä yhtään mihinkään, koska äiti on sekoittanut keskenään kaksi asiaa; rakkauden ja riippuvuuden. Riippuvuus suhde voi toki olla niin pariskunnan välillä kuin äidin ja lasten (tai isän ja lasten) välillä, mutta se on tuhoavaa ja katastrofaalista niin äidille kun tyttärelle, jos jäädään symbioosiin vauva-ajan jälkeenkin.
Riippuvuus on rakkauden vastakohta; se on mistamisen halua, ohjailun tarvetta ja kaikinpuolin siipien katkaisun tarvetta, kun taas rakkaus ymmärtää, että liian tiukka puristus tappaa ja vapaa rakkaus pysyy vierellä pakottamatta. JOs sitä ei ole syntynyt, ei sitä voi pakottaa.
 
  • Tykkää
Reactions: fifiia ja Anatolia
"vieras"
[QUOTE="vaimo";27222382]Et ole kokenut tosirakkautta. Minä rakastan miestäni niin paljon että milloin vain kuolisin hänen puolestaan. Aidosti rakastamansa ihmisen laittaa itsensä edelle tuollaisessa valinnassa. Kuten sinä kuolisit lastesi puolesta.
En enää usko satuihisi hyvästä suhteestanne. (sitäkään vähää mitä tähän saakka)[/QUOTE]

Mä rakastan mun vanhempia ja isovanhempia? Silti en olisi valmis kuolemaan heidän puolestaan. Osittain siksi, että he ovat jo vanhoja, minä vielä nuori. Osittain siksi, että tiedän, että he haluaisivat mielummin minun elävän kuin heidän. Tarkoittaako tämä nyt muka sitä, että minä en oikeasti rakasta heìtä?
 
[QUOTE="vaimo";27222382]Et ole kokenut tosirakkautta. Minä rakastan miestäni niin paljon että milloin vain kuolisin hänen puolestaan. Aidosti rakastamansa ihmisen laittaa itsensä edelle tuollaisessa valinnassa. Kuten sinä kuolisit lastesi puolesta.
En enää usko satuihisi hyvästä suhteestanne. (sitäkään vähää mitä tähän saakka)[/QUOTE]

Paskan marjat :)

En tietenkään kuolisi mieheni puolesta. Olen äiti, velvollisuuteni on pysytellä kaikin keinoin hengissä ollakseni läsnä lapsilleni. Mutta lasteni puolesta kuolisin kyllä.

Mun mielestä on kivaa, että palstaharmaat ottaa asiakseen murehtia mun suhteen hyvyyttä/huonoutta. Itse en nääs jaksa kantaa huolta asiasta.

Sinänsä on helppoa jeesustella, että "rakastan miestäni niin paljon että kuolisin hänen puolestaan milloin tahansa, kyse on aidosta rakkaudesta", kun kyse on pelkästä sananhelinästä, jota ei koskaan tarvitse todistaa.
 
Ap..
[QUOTE="hmh";27225053]Olen ennenkin sanonut ja taas sanon, että suojeluvaisto on osa äidinrakkautta, mutta vain osa.

Se on voimakkaimmillaan juuri silloin kun vauva on pieni, eikä kokonaan katoa koskaan.

Mutta puolisoon tuntee toisenlaista rakkautta, sitoutumista, lojaliteettia, kunnioitusta, ystävyyttä, yhdessäeloa, jakamista. Aikanaan, kun vauva kasvaa nuoreksi ja sitten aikuiseksi, myös rakkaus häneen muovautuu - jos hyvin käy. On surullista, jos keski-ikäisen naisen ja hänen tyttärensä välinen rakkaus sisältää vain vaiston ja suojelun - tai niden tarpeen elementtejä, eikä siihen ole päässyt kasvamaan vuorovaikutusta, aikuista yhdessäoloa, keskustelua, asioiden jakamista, elämän yhdessä ihmettelyä. Silloin ei ole kumpikaan kasvanut ihmisenä niin rakastaviksi kuin olisi voinut.

Äiti antaa aikuiselle lapselleen siivet. Ja Aikuinen lapsi myös kestää äitinsä siivet ja lentämiset, parisuhteet ja oppimiset. D-vitamiinitippojen tiputtamisen aika loppuu joskus, niinkuin tissityksenkin.[/QUOTE]

Tämä kirjoitus mun täytyy lukea kyllä monta kertaa. Kiitos; tässä on varmasti jotain jota en vielä kokonaisvaltaisesti edes kykene käsittämään, johtuen varmaan ihan omistakin puutteista. Yritän tajuta.
 
"vieras"
[QUOTE="vaimo";27222382]Et ole kokenut tosirakkautta. Minä rakastan miestäni niin paljon että milloin vain kuolisin hänen puolestaan. Aidosti rakastamansa ihmisen laittaa itsensä edelle tuollaisessa valinnassa. Kuten sinä kuolisit lastesi puolesta.
En enää usko satuihisi hyvästä suhteestanne. (sitäkään vähää mitä tähän saakka)[/QUOTE]

Eli tosirakkaus on sitä, että arvostaa toisen elämää enemmän kuin omaa elämäänsä? Jos näin on, niin toivon, että en ikinä tule kokemaan tosirakkautta.
 
Ap..
Paskan marjat :)

En tietenkään kuolisi mieheni puolesta. Olen äiti, velvollisuuteni on pysytellä kaikin keinoin hengissä ollakseni läsnä lapsilleni. Mutta lasteni puolesta kuolisin kyllä.

Mun mielestä on kivaa, että palstaharmaat ottaa asiakseen murehtia mun suhteen hyvyyttä/huonoutta. Itse en nääs jaksa kantaa huolta asiasta.

Sinänsä on helppoa jeesustella, että "rakastan miestäni niin paljon että kuolisin hänen puolestaan milloin tahansa, kyse on aidosta rakkaudesta", kun kyse on pelkästä sananhelinästä, jota ei koskaan tarvitse todistaa.
Ehkä "alimmalla tasolla" tämä on vaikka sitä, että meillä oli jääkaapissa vanhentunut jogurtti ja tuore. Söin itse tuoreen, koska imetän ja en vain halunnut riskeerata mitään ruokamyrkytystä, koska vauva tarvitsee minua. Mies söi vanhentuneen. Tässä vauva meni siis miehen edelle.
 
Kuten ketjussa (sivulla 5) joku sanoikin, ei _varmasti_ ongelma ole suinkaan se että äiti tykkää isistä, mutta koska en ole tuntenut juurikaan saaneeni rakkautta äidiltä (sisarukset samaa mieltä), niin onko ehkä äidin ja isän suhteessa jotain muuta "sitovaa liimaa" kuin varsinainen rakkaus? Ehkä se on ollut turvapaikka äidille, kuten kirjoitin? Äitini on sanonut, että jos isä ei olisi "huolinut" hän olisi jäänyt ikuisesti yksin. Onko äitini kenties "ottajana" suhteessa, eikä kykene siksi "antamaan". Hän on sanonut joskus, että tekee kaiken kotona valittamatta, jotta isä ei jätä häntä.
No joo, siis tuohan taas on selkeästi riippuvuutta eikä rakkautta, mikä äitisi ja isäsi suhteessa vallitsee. Silti äitisi on oikeassa siinä, ettei rakkauksia voi mitata eikä verrata. Rakkaus on aina täydellistä ja yhtä suurta.
Riippuvuuden syvyyttä voi verrata; miten riippuvainen olen tunnetasolla puolisostani, miten riippuvainen lapsistani, kumpaa tarvitsen enemmän pitääkseni miuuteni koossa?
Osaako äitisi rakastaa isääsi mieleastäsi? Onko se rakkautta, että tekee kaikensa/kaiken nurkumatta, ettei tule hylätyksi? Eikö se ole rakkauden vastakohtaa, pelkoa?
 
"hmh"
Ja tosiaan, ap et ole vastannut kysymykseen mitä tarkoitit että äitisi on hylkäämässä velvollisuutensa äitinä miehensä takia, ja se sinua nyt mättää? Olet aikuinen, olet itse äiti. Odotatko nyt jotain sellaista äidiltäsi jota et saa, etsitkö siksi syitä joilla voit äitiäsi tässä tilanteessa moittia ja syyllistää?

Pohdit äitisi ja isäsi välistä suhdetta. Pitäsiikö sinun keskittyä nyt oman lapsesi vanhempien väliseen suhteeseen, koska se on se jota nyt pitää hoitaa? Jos olet todellinen äiti ja tunnet oikeaa rakkautta lapseesi etkä vain ole pelastamassa häntä kuvitelluista tulipaloista tai salamaniskuista, autat hänen ympäristöään muodostumaan hänelle hyväksi kasvupohjaksi, ei tulipalojen ja salamaniskujen varalta vaan ihan arkea ja elämää varten. Lapsi voi hyvin kun häntä rakastavat äiti, isä, isovanhemmat ja joukko muita aikuisia, jotka ovat suht sujut oman aikuisuutensa suhteen eivätkä nillitä paskantärkeistä asioista.
 
Ehkä "alimmalla tasolla" tämä on vaikka sitä, että meillä oli jääkaapissa vanhentunut jogurtti ja tuore. Söin itse tuoreen, koska imetän ja en vain halunnut riskeerata mitään ruokamyrkytystä, koska vauva tarvitsee minua. Mies söi vanhentuneen. Tässä vauva meni siis miehen edelle.
Mä en söisi vanhentunutta, vaikka en imettäisikään. Mies voisi syödä.

Rakastan siis itseäni enemmän kuin miestäni? Joo, voi olla. Mutta vaikka olisin sinkku, menisi vanhentunut jogurtti roskikseen, joten... :)
 
ap..
[QUOTE="hmh";27225134]Ja tosiaan, ap et ole vastannut kysymykseen mitä tarkoitit että äitisi on hylkäämässä velvollisuutensa äitinä miehensä takia, ja se sinua nyt mättää? Olet aikuinen, olet itse äiti. Odotatko nyt jotain sellaista äidiltäsi jota et saa, etsitkö siksi syitä joilla voit äitiäsi tässä tilanteessa moittia ja syyllistää?
.[/QUOTE]

Muotoillaan näin, että minusta tämä (hormonihuuruinen?) tunne omaa lasta kohtaan oli niin suuri, että aloin miettiä, miksi en ollut "tuntenut" sen vaikutusta omalla kohdallani, kun olin pieni. Jos tämä rakkaus lasta kohtaan on näin syvää ja ehdotonta, miksi minä kuitenkin koin pienenä, että minua rakastettiin ehdollisesti? Sitten aloin miettiä, että miten muut asian kokevat ja onko äitini "poikkeus" johonkin suuntaan.

Oikeastaan enempää en osaa motiiveistani selittää - lähinnä se epäsuhdan tunne omien äitiyden tunteiden suuntautumisessa lapseen ja sitten taas se "rakkauden puutteen" tunne toiselta suunnalta eli minun vanhemmiltani. Selittääkö tämä yhtään?
 
"hmh"
[QUOTE="vieras";27225144]Minua saattaisi kyllä vähän harmittaa tai ahdistaa, jos lapseni joskus tuumisivat noin perusteellisesti sitä, mitä minä tunnen ja miten rakastan ja ketä.[/QUOTE]

Heh heh. Murrosiän huurujen jälkeen on niin moni asia jo ärsyttänyt niissä kakaroissa että toi on enää aika pientä. Pohtikoot jos niiden on sitten jossain iässä pakko tuotakin pohtia... Vaikka itsekin tietysti toivoisin että tyttäreni pikkuvauvan äitinä käyttäisi energiaansa johonkin järkevämpään.
 
"vieras"
Ehkä "alimmalla tasolla" tämä on vaikka sitä, että meillä oli jääkaapissa vanhentunut jogurtti ja tuore. Söin itse tuoreen, koska imetän ja en vain halunnut riskeerata mitään ruokamyrkytystä, koska vauva tarvitsee minua. Mies söi vanhentuneen. Tässä vauva meni siis miehen edelle.
Sä taas sekoitat rakkauden ja suojelunhalun. Sun tehtäväsi on suojella lastasi, sun tehtävä ei ole suojella miestäsi.
 
Ehkä "alimmalla tasolla" tämä on vaikka sitä, että meillä oli jääkaapissa vanhentunut jogurtti ja tuore. Söin itse tuoreen, koska imetän ja en vain halunnut riskeerata mitään ruokamyrkytystä, koska vauva tarvitsee minua. Mies söi vanhentuneen. Tässä vauva meni siis miehen edelle.
"Ruokkiminen" ja yleensäkin tarpeista huolehtiminen kuuluu minusta enemmän siihen äidinrakkauteen. Meillä mies osaa kyllä itse laittaa vanhentuneet ruoat roskiin ja tarvittaessa hakea uutta ruokaa kaupasta. Tarpeista huolehtimalla en osoita miehelleni rakkautta. Ehkä äitisi on niin tehnyt ja/tai isäsi sitä odottanut.
 
[QUOTE="vieras";27225157]Eikö sen näin pitäisikin mennä? Eikö jokaisen pitäisi rakastaa ensisijaisesti itseään?[/QUOTE]

Nimenomaan näin rakastaa itseään ei ole sama asia kuin itserakkaus, vaan ihmisen on ensin huolehdittava omasta hyvinvoinnistaan, jotta hänellä olisi jotain annettavaa muille. Niille, jotka hoitavat muut (perhe/puoliso) ensin, on ihan ikioma sama: marttyyri -ja semmoisen lähellä kellään ei ole kivaa.
 
"vieras"
[QUOTE="hmh";27225169]Heh heh. Murrosiän huurujen jälkeen on niin moni asia jo ärsyttänyt niissä kakaroissa että toi on enää aika pientä. Pohtikoot jos niiden on sitten jossain iässä pakko tuotakin pohtia... Vaikka itsekin tietysti toivoisin että tyttäreni pikkuvauvan äitinä käyttäisi energiaansa johonkin järkevämpään.[/QUOTE]

Minulla on lapsilla jo murrosikäkin pian ohitse, mutta koska he ovat poikia, voi olla lähes varma, etteivät he pohdi keskustelupalstalla rakastanko heitä tai isäänsä oikein vai väärin. :) Tai mistä sen tietää.
 

Yhteistyössä