Lapsuuden ilmapiiristä ja muistamisesta

[muistamaton]

Muistatko lapsuudestasi:

1. Pidettiinkö sinua sylissä?
2. Halattiinko sinua?
3. Sanottiinko sinulle, että sinua rakastetaan?

Itse en meinaa millään muistaa mitään positiivisia asioita lapsuudestani. Edellämainituista muistan vain sen, että jossakin tilanteessa äitini on minua joskus halannut. Lapsuuteni mietityttänyt itseäni nykyisin, kun erilaisia ongelmia elämässä tullut vastaan.

Tiedän sen, että lapsuuteni ei ollut onnellinen. Muistan, että ilmapiiri oli jännittynyt, isä ja äiti riiteli ja sen jälkeen isä mökötti ja äiti oli vihainen. Puhua ei uskaltanut ja esim. näkkileipää ei koskaan saanut syödä, äiti sai siitä äänestä raivarin. Myöskään kynsiä ei saanut leikata, koska äiti raivostui siitä äänestä myöskin. Kyseiset äänet ärsyttivät siis äitiäni aina, ei vain silloin, kun he olivat riidelleet. En tosin muista sellaista hetkeä/aikaa, että he olsivat olleet sovussa. Myöskään haukotella ei saanut eikä syödä purkkaa. Purkansyönti oli kamalaa lässytystä äidistä. Äiti usein sanoi, että olen kuin nukkuneen rukous, joten oli yritettävä näyttää iloiselta ja reippaalta. Itkin usein sängyssä iltaisin. Siihen äiti karjui, että: lopeta tuo rääsääminen!

Onko kenelläkään vastaavia kokemuksia? Oletko hakenut apua? Mistä? Äitini on myöskin minulle hokenut, silloin kun itkin, kuinka kieriskelen itsesäälissä. Ehkä tästä syystä koen, että minun tulee vain selvitä. Eihän minulla voi mitään ongelmia olla, se on vain itsesääliä!

Sanottakoon vielä (vaikka sanomattakin selvää), että isästäni muistan raivoamisen, mököttämisen ja pahantuulisuuden. Hän oli aina oikeassa. Sai minut tuntemaan itseni tyhmäksi.

Silti epäilen, että oliko tosiaan oikeasti näin? Miksi en muista niitä positiivisia asioita, koska on niitäkin ollut. Esim. lomamatkoja, vai oliko se tunnelma aina yhtä jäätävä. Oli oltava kokoajan varpaillaan, ettei vain ärsytä ketään.

 

["huh"]

kuulostaa kurjalle! ei ole normaalia tuommonen. meillä samantyylistä ja oon käynytkin nyt reilu vuoden terapiassa sen takia..

 

[muistamaton]

[QUOTE="huh";27117708]kuulostaa kurjalle! ei ole normaalia tuommonen. meillä samantyylistä ja oon käynytkin nyt reilu vuoden terapiassa sen takia..[/QUOTE]

Sitä se juuri on ollut. Mitä kautta lähdit hakemaan apua? Itselläni hirveä kynnys tuohon avun hakemiseen. En tiedä pystynkö koskaan.

 

["jassu"]

Sori kun en jaksa nyt kirjottaa täysmittasta sepostusta mun lapsuudesta, mutta jotain kuitenkin.

Eli minun lapsuudessani tapahtui usein ja paljon erilaisia negatiivisia asioita, äiti oli kyllä hyvä ja rakastava ja läheinen, mutta hänellä oli isästä johtuen tosi rankkaa, ja usein äiti ei sitten jaksanut mitään ja oli kärttyinen, poissaoleva ja raivostui minulle.
Isä taas teki paljon kaikkea juttuja, mitkä välillä tulee mieleen vieläkin. siis päissään riehu yms. Se sitten johti siihen että olin jotenkin jälkeenjäänyt, varmaan kun jouduin elämään semmosta elämää jo lapsena. Kuolu meni päin prinkkalaa jo ala-asteella jne.
Teininä sitten olinkin ihan hirmuteini ja kaikki meni päin persettä ja tein paljon kaikkia asioita mitä vieläkin kadun sillointällöin

näistä ajoista en sitten niin hirveästi muista, ja jos muistankin niin pääosin niitä negatiivisia asioita. Siskopuoli, joka ei asunut meillä, muistaa kuitenkin paljon meidän yhteisiä reissuja ja leikkejä, joita minä taas en muista.

monesti olen itsekkin miettinyt, että miksi en muista kuin lähinnä niitä negatiivisia asioita, usein on myös häpeä mukana niissä muistoissa. :/

 

["huh"]

käyn psykologisella vyöhyketerapeutilla, joka on yksityinen. oon saanut erittäin paljon apua sieltä ja aion jatkaa niin kauan, kun tunnen tarvetta käydä. on rankkaa käydä menneisyyttä läpi, mutta vain sitä kautta voi saada elämälle jonkinlaista turvallisuudentunnetta, aitoa iloa ja oppia rakastamaan myös itseä eikä aina vaan moittia ja syytellä yms.. suosittelen lämpimästi sinuakin menemään. voisin sanoa, että itsetuntosi kasvaa terapian myötä ja et pidä sitä eka käynnin jälkeen ollenkaan "pahana" etkä häpeänä vaan saat tunteen, että tästä alkaa parempi elämä! voimia erittäin paljon sulle, voisin sanoa tietäväni sun tunteita hyvin pitkälle.

Sitä se juuri on ollut. Mitä kautta lähdit hakemaan apua? Itselläni hirveä kynnys tuohon avun hakemiseen. En tiedä pystynkö koskaan.

 

["huh"]

teidän äidillä on aistiyliherkkyys, koska ei kestänyt tiettyjä ääniä yms..

 

[Kohtalotoveri.]

Mulla vastaavanlainen tilanne. Olen kans terapiaa miettinyt, mutta sitä saa kelakorvauksella vain lääkärinlausunnolla jos ei ole varaa maksaa sitä satasta tunnista. :/ Uskon että omalla kohdallani helpottaisi paljon jos saisin anteeksipyynnön minua satuttaneelta ihmiseltä, mutta hän kiistää kaiken, syyllistää ja saa minut tuntemaan oloni kiittämättömäksi. Helvetin ristiriitaista kun niitä hyviäkin hetkiä on ollut, että miksi vatvon negatiivisia asioita. vaikka sisimmässäni kuitenkin tiedän, että ne ovat suuria asioita, joita ei niin vain unohda. Entistä kierommaksi asian tekee se, että olemme oman lapseni myötä lähentyneet paljon. Joka kerta kun puhun tästä jossain, syyllisyys on valtava. Siksi en nytkään kerro tarkemmin. Joskus mietin miksi olemme väleissä ensinkään, kun tuntuu niin kohtuuttomalta etten saa sanoa kuinka minuun sattui, etten saa anteeksipyyntöä. Minulla on vain tämä yksi vanhempi joten uskon, että olen hänestä riippuvainen. Koitan unohtaa kaiken ja elää tässä hetkessä nyt kun asiat ovat paremmin. Joskus on vaan vaikeaa.

 

[muistamaton]

[QUOTE="jassu";27117729]Sori kun en jaksa nyt kirjottaa täysmittasta sepostusta mun lapsuudesta, mutta jotain kuitenkin.

Eli minun lapsuudessani tapahtui usein ja paljon erilaisia negatiivisia asioita, äiti oli kyllä hyvä ja rakastava ja läheinen, mutta hänellä oli isästä johtuen tosi rankkaa, ja usein äiti ei sitten jaksanut mitään ja oli kärttyinen, poissaoleva ja raivostui minulle.
Isä taas teki paljon kaikkea juttuja, mitkä välillä tulee mieleen vieläkin. siis päissään riehu yms. Se sitten johti siihen että olin jotenkin jälkeenjäänyt, varmaan kun jouduin elämään semmosta elämää jo lapsena. Kuolu meni päin prinkkalaa jo ala-asteella jne.
Teininä sitten olinkin ihan hirmuteini ja kaikki meni päin persettä ja tein paljon kaikkia asioita mitä vieläkin kadun sillointällöin

näistä ajoista en sitten niin hirveästi muista, ja jos muistankin niin pääosin niitä negatiivisia asioita. Siskopuoli, joka ei asunut meillä, muistaa kuitenkin paljon meidän yhteisiä reissuja ja leikkejä, joita minä taas en muista.

monesti olen itsekkin miettinyt, että miksi en muista kuin lähinnä niitä negatiivisia asioita, usein on myös häpeä mukana niissä muistoissa. :/[/QUOTE]

Meilläkin äidin pahantuulisuus johtui varmasti paljon isästä ja heidän riidoistaan.

Itse olin pienenä tosi kiltti ja herkkä, pelokaskin. Sitten aloin saada raivareita. Teininä ja jo aikuisena (17-23v) join paljon. Hukutin kai murheitani juomalla. Vedin aina överit ja tein mitä ääliömäisempiä temppuja. Pystyin myös ympäripäissäni vapautumaan, muulloin jännitin ja pelkäsin, olin arka ja kiltti, huonoitsetuntoinen.

Tällähetkellä vaikeuksia säilyttää ihmissuhteita. Jotenkin aina onnisun sössimään kaveruus-ja ystävyys suhteeni. Saan ihmiset suututettua. En jaksa pitää yhteyttä, kun omassa parisuhteessanikin on liikaa tekemistä. Haluan olla paljon omissa oloissani vapaa-ajallani ja tätä eivät monet tunnu ymmärtävän. Olen tavallaan sosiaalinen, mutta silti epäsosiaalinen

 

[muistamaton]

[QUOTE="huh";27117756]käyn psykologisella vyöhyketerapeutilla, joka on yksityinen. oon saanut erittäin paljon apua sieltä ja aion jatkaa niin kauan, kun tunnen tarvetta käydä. on rankkaa käydä menneisyyttä läpi, mutta vain sitä kautta voi saada elämälle jonkinlaista turvallisuudentunnetta, aitoa iloa ja oppia rakastamaan myös itseä eikä aina vaan moittia ja syytellä yms.. suosittelen lämpimästi sinuakin menemään. voisin sanoa, että itsetuntosi kasvaa terapian myötä ja et pidä sitä eka käynnin jälkeen ollenkaan "pahana" etkä häpeänä vaan saat tunteen, että tästä alkaa parempi elämä! voimia erittäin paljon sulle, voisin sanoa tietäväni sun tunteita hyvin pitkälle.[/QUOTE]

Kiitos vastauksestasi. Vielä kysyisin, että miten pääsit psyk. vyöhyketerapeutille? Nimenomaan tuo aito ilo minulta jotenkin puuttuu. Tuntuu, että mieli on pääsääntöisesti aika raskas. Lapsistakaan en jaksa aina iloita, vaikka yritän kyllä heille olla läsnä niin paljon, kuin ehdin ja pystyn. Kuitenkin tuntuu, että aikaa menee hukkaan tähän vatvomiseen ja olon setvimiseen.

Tuo itsetunto on sellainen, joka kuluttaa hirveästi. Aina tuntee olevansa jotenkin huono, ruma yms. Sisimmässäni tiedän, että en ole, mutta silti se tunne on koko ajan.

Ja kiitos kannustuksesta, sitä oikeasti tarvitsen nyt. Ja paljon, että jaksaisin repäistä itseni hoidettavaksi.

 

[muistin vasta terapiassa.]

1. Pidettiinkö sinua sylissä?

En muista KERTAAKAAN olleeni sylissä. En sitten kertaakaan.

2. Halattiinko sinua?

Isä halasi, äiti ei. Asuin äidin luona.

3. Sanottiinko sinulle, että sinua rakastetaan?

Sanottiin usein, mutta sitä ei mitenkään osoitettu.

Luulin vuosia, että mulla oli ihan normaali lapsuus. Mussa silti oli jotain "vikaa", olin angstinen teini ja kun muutin pois kotoa käytin paljon päihteitä. Lopulta menin terapiaan. Terapian alettua alkoi tulla tukahdettuja muistoja mieleen. Mm. muistin kuinka 4-5-vuotiaana pelkäsin, että mun äiti tappaa mut. Olin unohtanut kaiken sen väkivallan, jota äiti mua kohtaan harjoitetti. Nyt aikuisena oon vasta muistanut miten paljon äiti mua oikeasti pahoinpiteli. Vuosia on terapiaa edessä, mutta elämä alkaa voittaa.

 

[muistamaton]

Mulla vastaavanlainen tilanne. Olen kans terapiaa miettinyt, mutta sitä saa kelakorvauksella vain lääkärinlausunnolla jos ei ole varaa maksaa sitä satasta tunnista. :/ Uskon että omalla kohdallani helpottaisi paljon jos saisin anteeksipyynnön minua satuttaneelta ihmiseltä, mutta hän kiistää kaiken, syyllistää ja saa minut tuntemaan oloni kiittämättömäksi. Helvetin ristiriitaista kun niitä hyviäkin hetkiä on ollut, että miksi vatvon negatiivisia asioita. vaikka sisimmässäni kuitenkin tiedän, että ne ovat suuria asioita, joita ei niin vain unohda. Entistä kierommaksi asian tekee se, että olemme oman lapseni myötä lähentyneet paljon. Joka kerta kun puhun tästä jossain, syyllisyys on valtava. Siksi en nytkään kerro tarkemmin. Joskus mietin miksi olemme väleissä ensinkään, kun tuntuu niin kohtuuttomalta etten saa sanoa kuinka minuun sattui, etten saa anteeksipyyntöä. Minulla on vain tämä yksi vanhempi joten uskon, että olen hänestä riippuvainen. Koitan unohtaa kaiken ja elää tässä hetkessä nyt kun asiat ovat paremmin. Joskus on vaan vaikeaa.

Tiedätkö, itselläni on prikulleen samoja tuntemuksia. Omalla kohdallani tilanne kärjistyi, kun uskalsin avautua isästäni äidilleni. Nyt isä on todella loukkaantunut. Ja minulla on niin helvetin paha olo. Isä ja äiti ovat auttaneet meitä äärettömän paljon viime vuosina. Siis oikeasti todella, todella paljon. Ja olen siitä kiitollinen. Mutta en jaksanut hyväksyä isäni raivostumista eräästä asiasta. En jaksa ymmärtää, miksi hän käyttäytyy niin. Hän saa hermostua milloin mistäkin ja mekastaa ja minun vain pitäisi olla kiltti ja kuunnella mitä hän sanoo. Nyökytellä vain ja kertoa, kuinka oikeassa hän TAAS on. Hän ei kuulemma ole koskaan huutanut. Tämän kuultuani, menin jotenkin sekaisin ja lukkoon. En enää oikeasti tiedä, mikä on totta. Oma kokemukseni on, että isäni on negatiivinen, karjuu ja aina oikeassa. Ja nyt hän on todella, todella loukkaantunut, kun uskalsin nousta häntä vastaan.

Nyt en vain pysty edes nukkumaan, kun mietin, että olenko vääntänyt itse nämä asiat negatiivisiksi. Jos vanhempani ovatkin olleet täysin päinvastaisia, kuin luulen. Ei helvetti. Siis en todella tiedä.

Meillä lasten tulon jälkeen, olen jotenkin tiedostamattani ottanut etäisyyttä vanhempiini. Siis tarkoitan lähinnä henkisellä tasolla. Etääntynyt. En pysty välillä katsomaan heitä edes silmiin, saatikka halaamaan. Se tuntuu suorastaan pahalta, todella vaikealta ja vastenmieliseltä. Ja sitten samalla säälin heitä. Voi hyvänen aika, että voi olla ihmisen ajatukset sekaisin.

 

[muistin vasta terapiassa.]

Mä en uskalla jättää mun lapsia mun äidin luokse hoitoon, koska pelkään että se sais niiden kanssa samanlaisia raivareita. Veli pitää lapsiaan siellä hoidossa ja ilmeisesti kaikki menee hyvin, mutta mä en vaan pystyis. Veli ei vissiin muista

 

[muistamaton]

1. Pidettiinkö sinua sylissä?

En muista KERTAAKAAN olleeni sylissä. En sitten kertaakaan.

2. Halattiinko sinua?

Isä halasi, äiti ei. Asuin äidin luona.

3. Sanottiinko sinulle, että sinua rakastetaan?

Sanottiin usein, mutta sitä ei mitenkään osoitettu.

Luulin vuosia, että mulla oli ihan normaali lapsuus. Mussa silti oli jotain "vikaa", olin angstinen teini ja kun muutin pois kotoa käytin paljon päihteitä. Lopulta menin terapiaan. Terapian alettua alkoi tulla tukahdettuja muistoja mieleen. Mm. muistin kuinka 4-5-vuotiaana pelkäsin, että mun äiti tappaa mut. Olin unohtanut kaiken sen väkivallan, jota äiti mua kohtaan harjoitetti. Nyt aikuisena oon vasta muistanut miten paljon äiti mua oikeasti pahoinpiteli. Vuosia on terapiaa edessä, mutta elämä alkaa voittaa.

Minäkin luulin pitkään, että minulla on ollut tavallinen lapsuus, jopa hyvä. Sitten kun sain omia lapsia, alkoi pikkuhiljaa jotakin tapahtua. Aloin tosiaan ihan tiedostamattani ottaa etäisyyttä vanhempiini. Vanhempani eivät ymmärrä tehneensä mitään väärin. He odottavat vain, että olen heille kiitollinen kaikesta. Pitävät minua kiittämättömänä ja kylmänä, koska en pysty, siis en vain pysty osoittamaan minkäänlaista kiitollisuutta heitä kohtaan. Eivät varmaan voi ymmärtää, että oireilisin nyt, 15-30 vuotta noiden tapahtumien jälkeen. En tiedä ymmärtävätkö tehneensä jotain väärin. Uskon kyllä että äitini ymmärtää, mutta en usko isästäni. Hän on ollut aina ja kaikessa täysin oikeassa ja tulee aina olemaan.

 

[muistamaton]

[QUOTE="huh";27117761]teidän äidillä on aistiyliherkkyys, koska ei kestänyt tiettyjä ääniä yms..[/QUOTE]

Ahaa, täytyypäs lukea aiheesta...

 

["vieras"]

Itselläni on kans tällä hetkellä aika paljonkin ollut mielessä omat vanhemmat ja lapsuuden kodin ilmapiiri. Ei oikeastaan enää ne lapsuudessa tapahtuneet asiat niinkään kun olen ne asiat käsitellyt aika hyvin samalla kun olen ammatti-ihmisten kanssa työstänyt syömishäiriötäni ja masennustani.

On jotenkin todella ristiriitaista ja ahdistavaa kun äiti varsinkin on auttanut minua tosi paljon viime vuosina tämän sairauteni kanssa, isäkin omalla hiljaisella tavallaan. Olen syönyt mielialalääkkeitä masikseen ja tänä vuonna jättänyt ne pikkuhiljaa pois ja nyt huomaan että ilman noita pillereitä en oikein pysty olemaan tekemisissä vanhempien kanssa ahdistumatta hirveästi.

Kotona on aina ollut hirveän negatiivinen ilmapiiri, äiti ja isä keskustelevat keskenään pelkästään tiuskimalla tai huutamalla, isä sitten on muutenkin ollut aina sellainen hiljainen ja äiti koko ajan vuodesta toiseen jankuttaa tästä. Ja vanhempien välit siskooni ovat koko lapsuuteni olleet aika kireät, ja nyt aikuisena heillä on taas erinäisistä syistä johtuen todella kireät välit ja usein joudun heidän väliinsä vaikka en haluaisi, kuitenkin ymmärrän molempien kannat asiaan. Ja sisko on aina ollut mulle tosi tärkeä.

Kun viimeksi kävin lapsuuden kodissani, jotenkin ahdistuin niin että tuntuu että syömishäiriökäyttäytyminen ja masis yrittää taas saada otetta minusta ja joo olen näistä asioista puhunut kotona ja kai jonkun verran ymmärtävätkin ja toisaalta taas eivät yhtään, eivät niin kuin näe eikä kuule omaa käytöstään.

Tuntuu vähän siltä että pitäisi tuon takia aloittaa SSRI-pilsut uudestaan, ihan hullua.. noh ehkä olen sitten hullu.

 

[Pika]

Yritän kovasti olla erilainen vanhempi kuin omani olivat, rakastaa sanakin on niin vaikea, että käytän jotain muuta ilmausta, terapiaan en mene, sinne eivät pääse nekään kaikki, jotka terapiaa oikeasti tarvitsisivat. Usein tuntuu, että teeskentelen hyviä välejä vanhempieni kanssa, jotta lapsillani olisi isovanhemmat.

 

[leijona76]

1, 2, 3 kyllä kyllä kyllä.
Mutta silti lapsuudenkodissani oli asioita ja ongelmia jotka näkyvät edelleen meissä sisaruksissa ja joita olen mietinyt etenkin nyt tultuani äidiksi. Äidin masennus jne näkyivät ja aina on siltä tuntunut että en kelpaa tai kelpasin vain jos olin kuten äiti käski ja halusi. Olin yllätysvauva jonka ei pitänyt tulla ja vaikka sain tulla niin jotenkin olen ajatellut että minua ei ole rehellisesti haluttu. Äiti kontrolloi meitä kaikkia ja tekee sitä edelleen. Sanoo rakastavansa ja halaa mutta samalla mutkuttaa kun me aikuistuneet lapset elämme elämäämme kuten haluamme eikä kuten äiti haluaa. Siinä oikeastaan katosi luottamus vanhempiin kun minua kiusattiin vuosia rankasti eikä minua autettu. Piti selvitä itse ja kestää. Niin fyysinen kun henkinenkin kiusaaminen.
Olen ajatellut että terapia ei olisi pahitteeksi, mutta vielä en pysty enkä osaa puhua. Jäin aikanaan niin yksin kipujeni kanssa että en osaa avata itseäni.
Siinä aika suuri ristiriita sen kanssa että otetaan syliin ja sanotaan että rakastetaan, samalla kun mitään sille ei tehdä että lasta hakataan jne. Eli passiivista rakastamista jotenkin.

 

["..."]

Kyllä kaikkiin kolmeen kohtaan. Mutta silti jotain jäi puuttumaan. Minulla oli kuvista ja kertomuksista päätellen onnellinen lapsuus, mutta olikohan sittenkään? Koen, että en kelvannut sellaisena kuin olin, olin vaivaksi ja "turha". Koitin korjata ja paikata vanhempieni tunnetiloja ja miellyttää heitä. Olen hyvin surullinen näistä tunteista. Minulla nämä myös tulivat käsittelyyn oman äitiyteni myötä.

 

[LisaMarie]

Usein alkaa tulla positiivisiakin muistoja, kun on perinjuurin käynyt läpi ne negatiiviset.
Mulla oli sillai hyvä lapsuus, ettei ollu väkivaltaa, juomista tms. mutta kuitenkaan en muista esim. koskaan olleeni äidin sylissä -isän sylissä nukuin jossain tilaisuuksissa aika isonakin ja nukuin pitkään vanhempien kanssa samassa sängyssä, kai ne sitten oli keinoja hakea läheisyyttä, kun sitä ei oikein osattu näyttää. Halailuakaan en perheessä pahemmin muista -kerran oon nähny isän ja äidin halaavan- isä kuitenkin luki paljon ääneen ja silloin se makasi sohvalla ja kainalossa voi olla. Isä tapasi sanoa "ymmärrät kun sulla on omia lapsia" ja se oli sen tapa sanoa, että rakastaa, äidillä en muista olleen mitään tapaa.
Tänään mä ymmärrän äidin käytöksen -äidin isä oli väkivaltainen alkoholisti, äiti oli täysin tunnekylmä, oli turvallisempaa olla tuntematta mitään.
Pikkuhiljaa lapsuudesta on tullu mukaviakin muistoja; kortin peluuta perheen kanssa yms, kun vuosikausiin mä en muistanu mitään elämästäni ennen koulun alkua varsinkaan, mutta en oikeastaan ennen 12 ikävuotta.

 

[Noooo]

Sitä se juuri on ollut. Mitä kautta lähdit hakemaan apua? Itselläni hirveä kynnys tuohon avun hakemiseen. En tiedä pystynkö koskaan.

Itselläni on vastaavia muistikuvia. Mutta en tiedä mitä se kallonkutistaja asialle enää voi tehdä. Olen puhunut asiasta mieheni kanssa ja ystäväni. Se on ollut vanhempieni tapa elää ja tehdä asiat eikä sitä enää voi muuttaa. Käsittele asiat ja yritä ymmärtää vanhempiesi ratkaisut. Olet silti ilmeisesti kasvanut fiksuksi ja ajattelevaiseksi aikuiseksi itse koitan etten omille lapsilleni aiheuttaisi mitää "traumoja" mutta se on varmasti helpommin sanottu kun tehty

 

[hhmm]

Mä myös oon miettiny miksi en muista juuri mitään lapsuudesta... ihmeellistä. Nyt olen 32 vuotias, kuuden lapsen äiti. Ja samoin nuoruus on vähän pimennossa. Sen muistan kuitenkin että oon aina ollu tosi tosi kiltti lapsi ja nuori, murrosikää tuskin huomasi. Tunteiden näyttämistä on pitäny opetella nyt aikuisena, sitä ei saanut KAI lapsena tehdä. Todella mielenkiintoinen ketju tämä

 

[Ken guru]

Kyllä kaikkiin kohtiin, mutta isäni vuoksi jouduimme elämään pelossa koko perhe, koko yhdessä eletyn elämän. Äidilläni tuo jatkuu vieläkin. Mukavaa. Apua en ole koskaan hakenut vaikka olisi pitänyt, vuosikymmeniä niitä olen sitten omassa päässäni ja siskojen kanssa työstänyt. Osittain äidinkin kanssa.

Ja isäni mielestä hän on edelleen oikeassa, aina ollutkin. N. 35-vuotiaanakin hänen kanssa kävellessän hän kommentoi joitain ulkopuolisia nuoria, että sietäisi nuo ja nuokin tuolla saada kunnolla selkäänsä. Ihan sairas tyyppi.

Paljon voimia ap:lle ja muille rankan lapsuuden kokeneille. Kannattaa tosiaan ennemmin hakea sitä apua, koska muuten kaiken käsitteleminen vie liiankin pitkään.

 

[Nenja]

Ei, ei ja ei. Äiti ei halunnut että tukeudun "liikaa" häneen, koska asuttiin kaksin. En saanut tulla nukkumaan viereen tai vaan sylitellä. Hyvä äiti muuten, mutta ei mikään lämpimin. "Rakastan sua" - sanottiin ensimmäinen ja viimeisen kerran, päivää ennen kuin menin naimisiin, tekstiviestillä.

Sanomattakin selvää, mulla on vaikeuksia olla lämmin ja rakastava puoliso. Helpompi olla sanomatta mitään ihanaa tai halia. Mies taas on ihan toista maata, joten yritetty tehdä paljon kompromisseja ton suhteen.. Lapsen kanssa yritän tehdä kaiken toisin, halin paljon ja pidän hyvänä.

 

[samperin puusilmä]

Ei,ei ja ei on vastaus noihin kolmeen kysymykseen.
Jäljet on lapsuus jättänyt siitä nyt enempiä kirjoittamatta.
Sisarukseni kärsivät edelleen,avuksi yritän olla niin paljon kun mahdollista.

 

[muistamaton]

Itselläni on vastaavia muistikuvia. Mutta en tiedä mitä se kallonkutistaja asialle enää voi tehdä. Olen puhunut asiasta mieheni kanssa ja ystäväni. Se on ollut vanhempieni tapa elää ja tehdä asiat eikä sitä enää voi muuttaa. Käsittele asiat ja yritä ymmärtää vanhempiesi ratkaisut. Olet silti ilmeisesti kasvanut fiksuksi ja ajattelevaiseksi aikuiseksi itse koitan etten omille lapsilleni aiheuttaisi mitää "traumoja" mutta se on varmasti helpommin sanottu kun tehty

Niin en tosiaan tiedä (eihän sitä voi etukäteen kukaan tietää), auttaisiko se, jos jossakin juttelemassa kävisi. Tiedän kuitenkin, että moni on avun saanut. Minua kun ei ole auttanut se, että olen yrittänyt ymmärtää vanhempiani. Ymmärtämiseni on nyt loppunut. Ymmärrän vain sen, että isäni (kuten ei varmaan myöskään äitini) ymmärrä tehneensä mitään väärää. Minulle omat lapsuudenkokemukseni aiheuttavat omalle perheelleni harmia esim. raivokohtausteni muodossa sekä päivinä, jolloin en kykene olemaan lapsilleni läsnä. Olen itkukohtauksen,raivokohtauksen tai molempien partaalla. Tämän vuoksi uskon tarvitsevani apua.

Niin ehkä haluaisin sitä apua juuri tuohon asioiden käsittelemiseen. Minulta kun ei tunnu se itseltäni onnistuvan. Ei myöskään ole oikein ketään, jolle voisin puhua. Miehelleni joskus jotain.

Tosin kärsin tämän kodin negatiivisen ilmapiirin lisäksi myös koulukiusaamisesta. Ulkopuolisuuden tunne on myöskin minussa aina, en koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään. Olin yksin erilainen kuin muut. Tämä johtuu uskovaisuudestamme/ei uskovaisuudestamme. Yhteensuuntaan oltiin ja toiseen suuntaan ei oltu. Tämä opetti minulle sen, että en ollut hyvä sellaisena, kuin olin. Piti miellyttää aina ja esittää muuta, kuin mitä oli. Tämä on niin sekava kuvio, että en tiedä onko tosiaan edes mahdollista tällaista sotkua selvittää.

Niin ja ihan ihminen minusta on tullut, mutta haittaa vaan elämistä helvetisti, kun aina on johonkin suuntaan asiat solmussa.