V
vierailija
Vieras
Olen vähätellyt asiaa koko elämäni.
Kun olin 7, se alkoi sillä, että samanikäinen poika houkutteli minut pussailemaan. Ensin se kiinnosti, mutta sitten asia alkoi ahdistaa.
Tilanteet etenivät siihen pisteeseen, että olimme pojan vintillä ja tämä yritti laittaa pikkupippeliään minun sisääni. Tuntui nöyryyttävältä ja avuttomalta. Sitten se jotenkin onnistui tunkemaan nakkinsa minuun. Tunnen vieläkin kropassani sen kun etana liikkuu siellä, ja minä vain olen siinä lamautuneena. Poika kysyy Tuntuuko hyvältä", ja minä sanon, että joo, kun tuntuu, että niin pitää sanoa.
Kun hän lähestyi, tiesin aina millä asialla. Painava tunne tuli rintaan. En pystynyt pitämään puoliani, yritin keksiä syitä miksi en voi. Hän tinkasi niin kauan, että alistuin. Toisinaan hän keksi palkintoja mitä saan, jos tulen mukaan. Tämä teki minusta vielä enemmän syyllisen tuohon.
Tällaista kerkesi jatkua vuoden. En muista kuin pieniä välähdyksiä, muistan kesän ja talven, ja sitten uuden kesän. Jolloin syyllisyys ja häpeä painoi minua. Tunsin itseni pahaksi. Olen uskonnollisesta perheestä. Niissä piireissä toisellaan, että ihminen on paha, ja uskon säilyttää vain pyytämällä anteeksi.
En minä voinut tällaista anteeksi pyytää. Taakka oli painava.
Muutettuamme pois, pääsin pojasta, mutta en paha olo ei loppunut. Iltaisin nukkumaan mennessäni pelkäsin joutuvani helvettiin, jos kuolen yön aikana. Olin 8-vuotias. Jossakin vaiheessa en jaksanut enää salaista taakkaani, joten päätin unohtaa sen. Jospa Jumala antaa anteeksi kun aikaa kului, mietin.
Poistin tapahtumat mielestäni.
Oireilin koko lapsuuteni tuntemalla pakonomaista tarvetta ajatella seksiä. Luin äitini eroottisia kirjoja jo kolmannella, salaa. Seksin ajatteleminen hallitsi mieltäni.
Myöhemmin olen tajunnut, että käytökseni ei ollut normaalia. Salasin kaiken tietysti muilta.
Muistan lapsuuden tapahtumat. Olen koko elämäni torjunut nuo asiat, vähätellyt. Ei se ollut hyväksikäyttöä, ei siitä voi puhua.
Kerroin noista tapahtumista puolisolleni, oltuamme naimisissa 9 vuotta. En pitänyt asiaa minään, kunhan kerroin huvikseen.
En muista hänen reaktiotaan.
Pitkän mt-historian karttuessa olen alkanut miettimään, jospa seitsemästä kahdeksan vuotiaaksi koetuilla asioilla olisi merkitystä oirehtimiseeni.
Tosin meillä oli päivittäistä väkivaltaa kotona, narsistinen äiti, ja myöhemmin jouduin koulukiusatuksi.
Sairastan siis traumaperäistä stressihäiriötä, vakavaa masennusta ja minulla on rajatila-diagnoosi myös.
Mitä olette mieltä, voiko nuo lapsuuden asiat vaikuttaa yhä?
En tunne mitään kirjoittaessani tai puhuessani niistä.
Minulla on dissosiatiivisiä tiloja päivittäin.
Seksi on minulle suorittamista, nautinkin välillä, mutta pelkään koko ajan etten riitä, osaa tai, että sukupuolielimissäni on jotain vikaa.
Vihaan vartaloani. Olen hoikka ja kauniiksi sanottu. En usko sitä. Nykyisin käyn salilla, että kelpaisin paremmin itselleni ja miehellekin. (tunne, ettei hyväksy tällaisena, kieltää asian, en usko hänen vakuuttelujaan)
Tällainen vuodatus.
Kiitos, jos jaksoit lukea.
Kun olin 7, se alkoi sillä, että samanikäinen poika houkutteli minut pussailemaan. Ensin se kiinnosti, mutta sitten asia alkoi ahdistaa.
Tilanteet etenivät siihen pisteeseen, että olimme pojan vintillä ja tämä yritti laittaa pikkupippeliään minun sisääni. Tuntui nöyryyttävältä ja avuttomalta. Sitten se jotenkin onnistui tunkemaan nakkinsa minuun. Tunnen vieläkin kropassani sen kun etana liikkuu siellä, ja minä vain olen siinä lamautuneena. Poika kysyy Tuntuuko hyvältä", ja minä sanon, että joo, kun tuntuu, että niin pitää sanoa.
Kun hän lähestyi, tiesin aina millä asialla. Painava tunne tuli rintaan. En pystynyt pitämään puoliani, yritin keksiä syitä miksi en voi. Hän tinkasi niin kauan, että alistuin. Toisinaan hän keksi palkintoja mitä saan, jos tulen mukaan. Tämä teki minusta vielä enemmän syyllisen tuohon.
Tällaista kerkesi jatkua vuoden. En muista kuin pieniä välähdyksiä, muistan kesän ja talven, ja sitten uuden kesän. Jolloin syyllisyys ja häpeä painoi minua. Tunsin itseni pahaksi. Olen uskonnollisesta perheestä. Niissä piireissä toisellaan, että ihminen on paha, ja uskon säilyttää vain pyytämällä anteeksi.
En minä voinut tällaista anteeksi pyytää. Taakka oli painava.
Muutettuamme pois, pääsin pojasta, mutta en paha olo ei loppunut. Iltaisin nukkumaan mennessäni pelkäsin joutuvani helvettiin, jos kuolen yön aikana. Olin 8-vuotias. Jossakin vaiheessa en jaksanut enää salaista taakkaani, joten päätin unohtaa sen. Jospa Jumala antaa anteeksi kun aikaa kului, mietin.
Poistin tapahtumat mielestäni.
Oireilin koko lapsuuteni tuntemalla pakonomaista tarvetta ajatella seksiä. Luin äitini eroottisia kirjoja jo kolmannella, salaa. Seksin ajatteleminen hallitsi mieltäni.
Myöhemmin olen tajunnut, että käytökseni ei ollut normaalia. Salasin kaiken tietysti muilta.
Muistan lapsuuden tapahtumat. Olen koko elämäni torjunut nuo asiat, vähätellyt. Ei se ollut hyväksikäyttöä, ei siitä voi puhua.
Kerroin noista tapahtumista puolisolleni, oltuamme naimisissa 9 vuotta. En pitänyt asiaa minään, kunhan kerroin huvikseen.
En muista hänen reaktiotaan.
Pitkän mt-historian karttuessa olen alkanut miettimään, jospa seitsemästä kahdeksan vuotiaaksi koetuilla asioilla olisi merkitystä oirehtimiseeni.
Tosin meillä oli päivittäistä väkivaltaa kotona, narsistinen äiti, ja myöhemmin jouduin koulukiusatuksi.
Sairastan siis traumaperäistä stressihäiriötä, vakavaa masennusta ja minulla on rajatila-diagnoosi myös.
Mitä olette mieltä, voiko nuo lapsuuden asiat vaikuttaa yhä?
En tunne mitään kirjoittaessani tai puhuessani niistä.
Minulla on dissosiatiivisiä tiloja päivittäin.
Seksi on minulle suorittamista, nautinkin välillä, mutta pelkään koko ajan etten riitä, osaa tai, että sukupuolielimissäni on jotain vikaa.
Vihaan vartaloani. Olen hoikka ja kauniiksi sanottu. En usko sitä. Nykyisin käyn salilla, että kelpaisin paremmin itselleni ja miehellekin. (tunne, ettei hyväksy tällaisena, kieltää asian, en usko hänen vakuuttelujaan)
Tällainen vuodatus.
Kiitos, jos jaksoit lukea.