Muistatko lapsuuden "vääryydet" ja vaikuttavatko ne vanhemmuuteesi?

["Vieras"]

ok, eli tuskinpä meikä sinne pääsee. Jotenkin tuntuu myös ettei jaksaisi alkaa kaivelemaan kaikkea vaikka ne tuleekin mieleen päivittäin.

 

["hannah"]

Minäkin aloitan nyt psykoterapian. Tunnekylmä äiti ja alkoholisti isä ovat jättäneet jälkensä. Teen parhaani, jotta olisin läsnäoleva äiti ja antaisin tilaa lasteni kaikille tunteille, myös niille negatiivisille. Ja alkoholia meillä ei käytetä.

 

[Saman kokenut]

Psykoterapia on muutes huikean kallista, vaikka saisikin kelakorvauksen. Korvaus on vain 37e/kerta, ja yleensä terapian taksa on 70-100e/kerta. Esim. itse maksoin 43e/kerta x kerran viikossa, eli kuussa tuli kelakorvauksen jälkeenkin maksettavaa 172-215 euroa... En nähnyt sitä noin suuren rahan arvoisena, ja olen siirtynyt takaisin self helpin pariin.

 

[Lapsuusmuistot]

Saanko kysyä, kuinka tuo "välittäminen" sinun lapsuudessasi ilmeni? Minäkin olin hyvin itsenäinen lapsi, mutta se oli näin jälkikäteen katsottuna vain puolustuskeino - pakko oli oppia itsenäiseksi, kun kukaan ei muu huolehtinut. Olen esim. itse hoitanut lääkärikäynnit tokaluokalta lähtien, läksyjen teot esikoulusta lähtien jne. Muistan kun 9-vuotiaana jouduin sairaalaan leikkaukseen, ja äiti kysyi minulta haluanko että hän jää sinne seuraksi ekaksi yöksi. Vastasin että en, ja muistan ajatelleeni että minun pitää selvitä yksin. Vasta vuosi sitten hoksasin että on järkyttävää että äiti edes kysyy tuollaista 9 vuotiaalta lapselta, ja sitten vain lähtee kotiin kun lapsi vastaa että ei tarvitse!

Nykyään myös olen hoksannut että vanhemmat opettivat tasan ne taidot jotka saivat minut pysymään pois jaloista (lukeminen, itsensä pukeminen ja ruoan etsiminen jne), mutta eivät mitään muuta (esim. pöytätapoja, ruoan tekoa, vaatehuoltoa, jne jne.). Itsenäisyys oli selviytymiskeino, ja itsenäisyyden opettaminen tuossa laajuudessaan oli vanhemmiltani vain keino päästä vanhemmuuden velvollisuuksista eroon. Ei välittämisen osoitus.

Kyllä minut pienenä otettiin mukaan oppimaan muitakin taitoja, esim. ruuanlaittoa. Ja pienenä oli myös fyysistä läheisyyttä, istuin isän sylissä jne. Mutta fyysinen läheisyys katosi jotenkin yht´äkkiä ja muistan isäni pilkanneen tuttavansa ja tämän lapsen läheistä suhdetta. Jostain syystä mitkään halailut saatikka sylissä istumiset ei vanhempieni mielestä kuuluneet enää kouluikäisen lapsen ja vanhemman suhteeseen.

Mutta itsenäisyyttä siis arvostettiin, omat vanhempanikin olivat joutuneet varhain itsenäisiksi oppimaan ja molemmat muuttivat kotoaankin pois jo 16-vuotiaina. Minä olin jo 12-vuotiaana niin aikuinen, että minut laitettiin vastuuseen maatilan kotitaloustöistä ja suuresta osasta navettahommia, kun mammani sairastui. Pääosin tuo oli ihan ok, mutta tuohon liittyi joitain asioita, joilta tuon ikäistä olisi pitänyt suojata eikä vastuuttaa osallistumaan. Kuten koiranpentujen lopetus, johon äitini ei halunnut tulla mukaan mutta minut laitettiin ne kantamaan. En sentään itse niitä seinään heittänyt, mutta piti katsella vierestä.

Jännä juttu muuten, että äitini on tyysti unohtanut pahimmat ylilyönnit. Veikkaisin, että se on joku itsesuojelumekanismi, kun hän varmaan tietää toimineensa väärin. Esimerkiksi joskus puhuin tuosta koiranpentutapauksesta niin, ettei äitini ensin tajunnut minun puhuvan omakohtaisesta kokemuksesta. Äitini kauhistele asiaa kovin. Kun kerroin, että noinhan hän itse toimi, niin kovin koitti kierrellä asian, vaikka taisi sen kyllä siinä vaiheessa muistaa. Toinen juttu on sellainen, joka ei minulle sinänsä kovin traumaattinen ollut, mutta aika vaarallinen tilanne kuitenkin, jonka luulisi vanhempien muistavan. Eli joskus 3-4-vuotiaana minut laitettiin ensi kertaa kulkemaan kaverin luo yksin, jonne olin mennyt aiemmin vain vanhempien kanssa hissillä. Menin sekaisin portaissa ja päädyin ihan väärään asuntoon. Minut päästettiin sinne siis sisään, enkä aluksi edes tajunnut olevani väärässä paikassa, odottelin vaan että kaverini tulee kotiin. Olin siellä koko päivän, tai ainakin monta tuntia, kunnes lopulta vanhempani olivat lähteneet etsimään ja soittelivat rapun ovikelloja ja lopulta sitten löysivät minut. Ja äitini väitti, ettei muista tällaista ollenkaan! Lopulta kuulemma joku hämärä muistikuva palautui.

Mutta tuota en muuten osaa pitää ollenkaan pahana sinänsä, että 9-vuotiaalta kysytään haluaako hän lähteä sairaalasta kotiin vai jäädä sinne yöksi. Itsekin tekisin niin, jos lääkäri olisi sanonut että kumpikin vaihtoehto käy ja on turvallista.

 

["vieras"]

[QUOTE="hannah";29154818]Minäkin aloitan nyt psykoterapian. Tunnekylmä äiti ja alkoholisti isä ovat jättäneet jälkensä. Teen parhaani, jotta olisin läsnäoleva äiti ja antaisin tilaa lasteni kaikille tunteille, myös niille negatiivisille. Ja alkoholia meillä ei käytetä.[/QUOTE]

Kuulostaa todella surulliselta lapsuudelta. Mutta sä olet itsekin aikuinen ja vanhempi ja hyvä että et jatka enää samaa mitä itse koit. Tsemppiä kaikille vanhempiensa vahingoittamille. Itse ollaan vastuussa tästä edespäin itsestämme ja lapsistamme.

 

[moekoe]

Meillä ajateltiin aina ensin, että mitä ne muut ajattelevat. Vielä näin lähemmäs nelikymppisenäkään mulle ei ole selvinnyt, että ketkä hiton muut, kun meillä ei ollut ns perhetuttavia tms. Aina tuon kautta piti ajatella harrastukset, kuinka leikkii ja on pihalla, jopa koulussa ainevalintoja vaihtoivat vanhempani, koska ne muut olisivat ajatelleet jotain (mitä lie) jos olisin aloittanut kieliopintoni englannilla ruotsin sijaan...

Meillä ei kotona saaneet lapset näkyä eikä kuulua, olohuoneeseen ei ollut mitään asiaa, koska faija katsoi aina jotain uutisia tai vastaavaa tärkeää, eikä sitä tietenkään saanut häiritä. Mutsi siivos niin intona, että jos kesken leikkien kävit vessassa niin leikit oli siivottu sillä välin pois.

Vaatteet olivat "ihan sama" ja "ei se nyt niin justiinsa ole", joten aina oli joko liian pientä tai isoa vaatetta päällä, en muista, että koskaan olis ostettu just sopivia vaatteita, vaan aina "kasvun varaa", myös juhlavaatteisiin, viikon päästä käytettäviin. Olipa mukava olla lököttävissä tai kiristävissä vaatteissa.
Samoin mm kengät, aina kun kaupassa sanoin, että nää painaa tai kiristää tms niin "ne kyllä käytössä muotoutuu" tai "ainahan uudet kengät hankaa"... Lista on loputon.

Äitinä olen varmaan tiukka, mutta mulle on elämäntehtävä kasvattaa mun tytöistä hyvä itsetuntoisia naisia jotka osaavat olla terveellä tavalla itsekkäitä.

Meillä saa leikkiä ja varsinkin lastenhuone saa olla pääsääntöisesti melko kaaoksessa, kunhan kerran viikossa saan lattiat pestyä sieltä.

Lapsillani on aina SOPIVAT vaatteet päällä ja kenkiä ostaessani olen erityisen tarkka ja tuon 5v:n kanssa jo hyvin voikin keskustella, että oliko nuo paremmat vai nämä.

Itse nimittäin koin parikymppisenä ahaa-elämyksen, kaverin kanssa shoppaillessani, että hitto, voi löytää uudet kengät, jotka oikeasti tuntuu jo kaupassa ihan hyviltä jalassa...

 

[Saman kokenut]

Mutta tuota en muuten osaa pitää ollenkaan pahana sinänsä, että 9-vuotiaalta kysytään haluaako hän lähteä sairaalasta kotiin vai jäädä sinne yöksi. Itsekin tekisin niin, jos lääkäri olisi sanonut että kumpikin vaihtoehto käy ja on turvallista.

Ei, vaan jouduin siis jäämään sinne joka tapauksessa viikoksi leikkauksen jälkeen, ja äiti kysyi minulta haluanko että hän jää seuraksi ekaksi yöksi. Ja kun vastasin että ei tarvitse, hän läksi kotiin. Kävi sitten kyllä kerran päivässä katsomassa.. isä kävi peräti kerran viikon aikana. Ja sairaala oli 3km päässä kotoamme!

Tästä voisi vielä kuriositeettina kertoa, että tuolla kerralla olin ollut yli viikon hyvin kipeänä, ja minut vietiin lääkäriin vasta kun en enää kyennyt itse kävelemään vessaan oksentamaan. Lääkäristä vietiinkin sitten kiireellisenä leikkaukseen, kun umpisuoli oli mennyt päiviä aiemmin kuolioon umpilisäkkeen tulehduksen johdosta...

Ja toisena "mielenkiintoisena faktana" tutkin myöhemmin aikuisena sairaalapapereita, ja niihin oli kirjattu että vatsani oli kipeytynyt edellisenä päivänä. Eli sen lisäksi että minua ei viety sairaalaan kun vasta kun oli pakko, olivat vanhempani vielä salanneet lääkäriltä että olin ollut jo pitkään sairas! Kyse ei siis ollut mistään vahingosta, vaan selkeästi he itse olivat ymmärtäneet että olisi pitänyt viedä aiemmin.

Eli kyllä, kyllä se oli pahaa. Jättäisitkö itse 9v lapsen yksin sairaalaan yöksi sen jälkeen kun hänelle on tehty hätäleikkaus jonka syynä on se että et viitsinyt viedä häntä ajoissa lääkäriin? Kysyisitkö edes että tarvitseeko sinun jäädä?

 

[Lapsuuden muistot]

Ei, vaan jouduin siis jäämään sinne joka tapauksessa viikoksi leikkauksen jälkeen, ja äiti kysyi minulta haluanko että hän jää seuraksi ekaksi yöksi. Ja kun vastasin että ei tarvitse, hän läksi kotiin. Kävi sitten kyllä kerran päivässä katsomassa.. isä kävi peräti kerran viikon aikana. Ja sairaala oli 3km päässä kotoamme!

Tästä voisi vielä kuriositeettina kertoa, että tuolla kerralla olin ollut yli viikon hyvin kipeänä, ja minut vietiin lääkäriin vasta kun en enää kyennyt itse kävelemään vessaan oksentamaan. Lääkäristä vietiinkin sitten kiireellisenä leikkaukseen, kun umpisuoli oli mennyt päiviä aiemmin kuolioon umpilisäkkeen tulehduksen johdosta...

Ja toisena "mielenkiintoisena faktana" tutkin myöhemmin aikuisena sairaalapapereita, ja niihin oli kirjattu että vatsani oli kipeytynyt edellisenä päivänä. Eli sen lisäksi että minua ei viety sairaalaan kun vasta kun oli pakko, olivat vanhempani vielä salanneet lääkäriltä että olin ollut jo pitkään sairas! Kyse ei siis ollut mistään vahingosta, vaan selkeästi he itse olivat ymmärtäneet että olisi pitänyt viedä aiemmin.

Eli kyllä, kyllä se oli pahaa. Jättäisitkö itse 9v lapsen yksin sairaalaan yöksi sen jälkeen kun hänelle on tehty hätäleikkaus jonka syynä on se että et viitsinyt viedä häntä ajoissa lääkäriin? Kysyisitkö edes että tarvitseeko sinun jäädä?

Ok, ymmärsin ihan väärin aluksi. Että siis olisi ollut kyse sinun jäämisestäsi sairaalaan sellaisessa tilanteessa, kun kotiinkin voi jo lähteä jos siltä tuntuu. Jos mahdollista olisi, niin tottakai jäisin 9-vuotiaan kanssa sairaalaan siitä erikseen kyselemättä.

 

[Peyote]

Kyllä mä muistan. Ehkä ne vaikuttaa enemmän negatiivisesti omaan toimintaan. Positiivista tehdäkseni mun pitää tehdä se tosi paljon tietoisesti ja tarkoituksella. Jos teen vaan sitä mitä luonnostaan tulee, se vaan heijastaa niitä omia haavoja.