Rakenneultra. Eka lääkäri ilmoitti ettei löydä kaikkea tarvittavaa ja hakee toisen spesialistin paikalle. toinen Llääkäri ilmoitti että tää ei tuu syntymään elossa. Oli aika pitkät päivät siitä eteenpäin.
Huhhuh, no tuossa on ollut kyllä aika kortilla ja nopeasti olet selvitynyt!Koko tapauksessa meni aikaa 7minuuttia puhelinsoitosta siihen, että saavuin sairaalaan. Myöhästyin neljä minuuttia silti. Elämäni pisimmät hetket, edelleen.
Nojoo, matkaa sairaalaan ei ollutkaan kovin useita kilometrejä, mutta silti. Seuraavana päivänä kun ajelin suruani pois, tajusin vasta että minkälaisella kelillä olin ajanut. Mutta niin, en minä sille enää mitään voi, enkä voinut silloinkaan. Aika on kyllä niin suhteellinen käsite, että olisi hienoa jos sen voisi jakaa -toisen puolen kulkemaan hitaasti, ja oman nopeasti :/Huhhuh, no tuossa on ollut kyllä aika kortilla ja nopeasti olet selvitynyt!
Mutta, kun tilanne on kriittinen, aika tuntuu todella pitkältä - ei mullakaan mennyt tuon 200 km:n ajamiseen, kun joku reilu tunti, mutta se tuntui monelta päivältä.
Otan osaa menetykseesi!
:hug:Nojoo, matkaa sairaalaan ei ollutkaan kovin useita kilometrejä, mutta silti. Seuraavana päivänä kun ajelin suruani pois, tajusin vasta että minkälaisella kelillä olin ajanut. Mutta niin, en minä sille enää mitään voi, enkä voinut silloinkaan. Aika on kyllä niin suhteellinen käsite, että olisi hienoa jos sen voisi jakaa -toisen puolen kulkemaan hitaasti, ja oman nopeasti :/
Mutta kiitos kuitenkin. Äiti olis tällä viikolla täyttänyt 56
Voi kamala! Mä olisin varmaan pusertanu kaikki mehut irti tämmösestä Mut kyllä sielä varmasti sitkeä kaveri on, elähän huolehi :hug:Varhaisultra nelisen viikkoa sitten. Kahden km:n jälkeen gynen hiljaisuus ultratessa. Kyllä täällä jotain on, mutta viikkoja niin vähän että tuu parin viikon päästä uudestaan.
Kahden viikon päästä tästä taas sama juttu. Musta tuntu että gyne ihan tahallaan viivyttelee, kunnes sano että vahva syke löytyy :heart:
La olis 26.1 :heart:
Milloin tämä tapahtui?Onneksi joku pariskunta oli huomannut, kun autoni valot hävisivät yhtäkkiä niiden auton takaa.. Se on silkka ihme että tulivat paikalle takasin siinä pimeydessä.
Se mies sukelsi mut sieltä pois. Se sai siitä hengenpelastusmitalin.
Oli vielä sysipimeää ja räntää satoi.
Vähän offtopic, mutta kuolemakin on vain osa elämää. Sitä ei tarvitse pelätä missään nimessä. Olen lyhyen elämäni aikana nähnyt paljon kuolemaa, ja kuolevia, ja siihen "mörköön" on oppinut suhtautumaan jopa lempeästi ja kiitollisesti. Se, että ihminen kuolee, ei ole tärkeää. Se on tärkeää, että tämä henkilö on ollut elämässä mukana jakamassa muistoja, opettamassa ja oppimassa Kuoleman hetkellä yleensä tulee suru, mutta myöhemmin kiitollisuus tästä ihmisestä että on elänyt. Eikä sitä kannata murehtia ennen aikojaan, vaan nauttia niistä ihmisistä nyt kun he ovat viellä täällä! Se ajatusmalli helpottaa aika paljon.Mä olen eläny kai pumpulissa. Mulle ei ole koskaan sattuu mitään niin kamalaa kuin tässä ketjussa olleille. En ole valvonu kuolevien rinnalla, pelänny lapseni puolesta, hyvästellyt, odottanut turhaan. Ehkä munkin aikani tulee vielä, nyt jo pelkään.
Mun hitaimmat hetkeni oli samalla elämäni kauneimmat. En tohdi niitä tänne laittaa.
Tässä kommentissa oli varmaan eniten asiaa, kuin missään kommentissa, jonka olen täällä ikinä nähnyt!Vähän offtopic, mutta kuolemakin on vain osa elämää. Sitä ei tarvitse pelätä missään nimessä. Olen lyhyen elämäni aikana nähnyt paljon kuolemaa, ja kuolevia, ja siihen "mörköön" on oppinut suhtautumaan jopa lempeästi ja kiitollisesti. Se, että ihminen kuolee, ei ole tärkeää. Se on tärkeää, että tämä henkilö on ollut elämässä mukana jakamassa muistoja, opettamassa ja oppimassa Kuoleman hetkellä yleensä tulee suru, mutta myöhemmin kiitollisuus tästä ihmisestä että on elänyt. Eikä sitä kannata murehtia ennen aikojaan, vaan nauttia niistä ihmisistä nyt kun he ovat viellä täällä! Se ajatusmalli helpottaa aika paljon.
Kiitos kaunis, herra hyväTässä kommentissa oli varmaan eniten asiaa, kuin missään kommentissa, jonka olen täällä ikinä nähnyt!
Minä en ole menettänyt läheisiäni, kuin hyvin marginaalisesti (LUOJAN KIITOS! Mutta tiedän, että sekin aika vielä tulee), mutta olen toiminut seurakunnan diakoniatoimikunnassa 10 vuotta ja me olemme kiertäneet monissa kodeissa kuoleman jälkeen ja surun hetkellä.
Olen oppinut näkemään kuoleman ihan eri tavalla, kun olen tätä vapaaehtoistyötä tehnyt - varsinkin vanhoilla pariskunnilla kuolema monesti "kompensoituu" niin monilla hyvillä muistoilla, että sitä ei enää surra ihan sillä samalla tavalla, kuin nuoret ihmiset sen tekevät.
Vanhoilla pariskunnilla kun kaikki tarpeellinen on sanottu jo, on jaettu ilot ja surut - mitään ei ole jäänyt sanomatta ja on eletty täysillä - monesti teinistä vaariin saakka.
Tältä pohjalta on toisen "hyvä" lähteä - ja toisen aika tulee sitten perästä, jossain vaiheessa.
Toki surunkäsittely ei aina ja automaattisesti toimi näin, vaan monet vaipuvat myös masennukseen - joka on myös enemmän, kuin ymmärrettävää.
Surutyö on kuitenkin minulle opettanut sen, että kuolema ei ole sen toisen ihmisen elämän loppu - ei saa olla, vaikka joskus niin käykin.
Surutyö on opettanut myös sen, että kuolemaa ei kannata, eikä saa pelätä - se tulee jonain päivänä, meille IHAN JOKAISELLE!
Kuoleman jälkeen tulee suru, mutta sitten kiitos ja ne hyvät muistot jäävät elämään.
Tulipas pitkä sepustus.