Kuule, ei mikään nyt ole hölmöä. Jos susta tuntuu, että uusi koti auttaisi, niin sit se auttaa. Tai mikä muu vaan sellainen, joka susta siltä tuntuu.Itellä n. puoli vuotta sitten kamala ero, siinä oli vaikka mitä, ja valehtelua ja pään sekoittamista ja lupailua ja lupausten prttämistä ym. Ajattelin, että toimin itse koko ajan ihan avoimesti niin kuin musta tuntuu; itkin, anelin, raivosin, puhuin ja kerroin ihan riipaisevan avoimesti miltä tuntuu. En mä mitään menettänyt; koen, että olin aito ja hyvä. Se toinen oli siinä kohdassa huono ja riittämätön, ei osannut käsitellä omia tunteitaan ja tekojaan eikä varsinkaan mun. Olisi halunnut jossain kohtaa, tekojaan kerrottuaan, vain häipyä kuvioista ettei tarvii jäädä katsomaan raunioita jotka jälkeensä jättää; ei onneksi ollut paikkaa mihin mennä just sillon ja joutui kestämään minun itkut ja surun.
Sen jälkeen aloin kohdella itseäni kuin toipilasta, niinkuin olisin ollut jossain suuressa operaatiossa tai menettänyt läheisen (senkin olen kokenut) ja tein vain asioita jotka tuntui hyvältä. Muutettiin. Kateltiin leffoja. Aloitin liikuntaharrastuksen. Kävin lämpimissä kylvyissä. En odottanut itseltäni paljoa.
Ja nyt olo on jo tosi hyvä! Se ex on kirjoitellut joskus, että pyörin hänen mielessään. Siinähän pyörin. Nyt ei itse tarvii jossitella; silloin tein kaikkeni, se ei riittänyt hänelle, ja mun osaltani homma oli siinä. Mitään en tehnyt mitä katuisin, ne itkut ja muut oli ohan oikein silloin. Ei tarvgii sit enää itkeä
Ja nyt oon jo ihan luontevasti "viileä" tätä exää kohtaan, nyt sitä ei tarvii erikseen tsempata.
Sellaiset ihmiset, jotka tekee loppujen lopuksi aina pahan olon, vaikka välillä olisivatkin ihania, on parempi siirtää vaan syrjään omasta elämästään. Tää on muutenkin tarpeeks vaikeeta! Ympärille vaan luotettavia, hyviä ihmisiä!
