Äiti tunnusti itsekkään kasvatuksen, kuinka tästä eteenpäin?

[Eteenpäin]

Olen erikoisessa tilanteessa. Olen selvitellyt viiden vuoden ajan välejä vanhempiini, joiden koin hylänneen minut mm. puolison ja suvun sekä kulissien mennessä edelle. Lapsena mua kannustettiinja kehuttiin kovasti ja aineellisesti oli hyvää paljon, mutta me kaikki kolme sisarusta hyväksyttiin vain ns. sunnuntailapsina. Kiukku, mokat ja loukkaantumiset sekä sairastumiset aiheuttivat vihamielisen tai torjuntareaktion. Huoliin, kiusaamiseen tai ongelmiin ei puututtu. Vanhemmat olivat lojaaleja toisilleen, puoliso meni aina lasten edelle.

Äitini väitti kaikki nämä vuodet ajatelleensa aina lasten parasta, ja olleensa aina epäitsekäs (aika mahdottomalta kuulostava ajatus muuten). Viikko sitten pitkän puhelun päätteeksi sain kuitenkin johdateltua hänet umpikujaan, jossa hän lipsahti tunnustamaan, että kaikkea hänen toimintaansa ohjaava motiivi on ollut toisilta ihmisiltä saatu hyväksyntä + ihailu/kehu sekä konfliktien välttäminen. Jos siis äitini on tuntenut, että torumalla lapsia tulee vähemmän kakkaa niskaan (lapsethan nielee mukisematta äidin sanomiset) kuin vastustamalla vaikkapa väärin lapsia kohtelevaa setää, hän on valinnut itselleen helpoimman tien ja mukavuudenhalussaan asettunut ikäänkuin tuon sedän puolelle, jotta ei menetä sedän arvostusta ja ei joudu kokemaan inhottavia tunteita kuten sedän ärtymystä(esim. Setä pakottaa syömään kakkua, jonka ainesosalle olin allerginen)

Äidillä on tosi heikko itsetunto, mikä selittää kai suuren osan tästä. Surettaa silti niin pohjattomasti nyt kun tajuan tän että taustalla on ollut melkoinen itsekkyys, halu pelastaa oma nahka ja vältellä omia kipukohtia. Perusturvallisuus on puuttunut, sillä äiti ei ole uskaltanut eikä kestänyt esimerkiksi puolustaa lapsia kun heitä on joku isompi lapsi vaikkapa tuuppinut leikeissä.

Äiti on nyt kuitenkin tunnustanut toimintansa. Hän vain vetoaa edelleen omaan heikkouteensa ja ei näytä katuvan mitään. Sanoo että jatkossa me lapset mennään kaiken edelle, mutta tuntuu että nyt hänellä on uusi itsekäs motiivi, pelastaa vanhuutensa turva eli miedät, tulevat "vaipanvaihtajat".

Pääkysymykseni onkin,

Onko edes olemassa äidillistä epäitsekkyyttä?

Ajatuksia?

 

["hop"]

Meillä kyllä lapset menevät puolison edelle, ihan ilman muuta ja molempien vanhempien siunauksella. Sama juttu oli silloin, kun itse olin pieni.

Jos mulla on lapsi sairaana tai hän satuttaa itsensä, häntä kyllä autetaan ja pipiin puhalletaan. Joskus tulee kyllä äristyä, että enkö minä sanonut, kun juuri on kieltänyt jotain, ettei tule haveria. Jos muki putoaa lattialle, niin aina sanotaan, ettei se haittaa, kun vahinkohan se oli. "Ei se mitään, pääasia, ettei sattunut."

Sen sijaan mun on välillä todella vaikea ottaa vastaan lasten kiukkua suuttumatta itse, etenkin jos lapsen kiukku on alkanut narinasta ja mankumisesta. "Anna äiti jäätelöö" ja sitä seuraava raivari, kun jäätelöä ei ole tai sitä ei anneta, saa mun korvani savuamaan todella helposti. Tiedän, että se johtuu siitä, että koen, että mulle asetetaan koko ajan lisää vaatimuksia, vaikka olen jo valmiiksi väsynyt. Pelkäänkin välillä, että lapsille syntyy käsitys, ettei mun aikana saa näyttää negatiivisia tunteitaan.

Kuunteleminenkin on välillä mulle vaikeaa, mutta taas jos joku tekee vääryyttä lapselleni, puolustan omaani varmasti. Myönnän käyttäytyväni välillä hyvin epäloogisesti.

En ihmettele yhtään, että ap on epäluuloinen ja olettaa, että äiti petaa itselleen parempaa vanhuutta, se voi hyvinkin olla tosiasia.

Olisiko sinulla ap (tai muilla) antaa minulle vinkkejä, että osaisin itse toimia paremmin? Mitä olisitte itse lapsena toivoneet kokevanne?

 

[juuh]

Pitkä teksti. Paljon olet ajatuksiasi ja tuskaasi vuodattanut, puhuttamaakaan siitä kuinka paljon asia on varmasti sinuun vuosien aikana vaikuttanut. Vastaus kysymykseesi; kyllä on olemassa äidillistä epäitsekkyyttä. Tätäkin tärkeämpänä haluaisin sanoa sinulle, että jätä katkeruus taaksesi, anna anteeksi ja jatka elämääsi, älä anna tämän asian vaikuttaa enää loppuelämääsi (kuten se on vaikuttanut tähän asti).

 

[Blue]

Mun äiti on loistoesimerkki elämää suuremmasta äidinrakkaudesta. Valitettavasti se meinaa välillä lipsahtaa jopa ihan läheisriippuvuuden puolelle, mutta kun sen tietää ja siihen osaa suhtautua niin siitä ei ole haittaa.

Anoppi taas on oiva esimerkki siitä kuin kuinka jatkuva oman "onnen" tavoittelu jyrää sekä lapset että lapsenlapset.

 

["Piika-äiti"]

Mihin tarvitset kaiken tämän selvittelytyön ja siitä tulevan mahdollisen hyödyn? Siihenkö, että voit sen äitisi vaipanvaihtovastuun karttaa?

Missä on joku sellainen kuin armo ja ymmärrys, että parhaimmalla osaamallaan tavallaan he ovat yrittäneet kasvattaa mutta sitten kaikki eivät vaan natsaakaan, tai siis tosi harvoin natsaa kenenkään kohdalla. Ja silti siinä on kasvanut ja tullut aikuiseksi ja vähitellen hyväksyy kaiken sekavuuden ja sen, että samaa sekavuutta se on ollut omilla vanhemmillaankin.

Ja ainoa mahdollisuus pyristellä eteenpäin on katkaista haitalliseksi kokemiaan toimintamalleja ja rohkaista itseään ja lähimpiään kohti parempaa ja oikeaksi kokemaansa arkista toimintaa.

 

["vieras"]

Minua on kohdeltu kaltoin. En ollut toivottu, haluttu, rakastettu. Se satutti, itketti, masensi. Minulla oli kauhea lapsuus ja nuoruus. Aloin elää vasta, kun muutin pois kotoa.

Silti neuvon, että jätä se paska taaksesi, ole iloinen siitä, mitä sinulla nyt on. Sinä olet vapaa, voit rakentaa juuri omanlaisen elämän, voit tehdä ihan omat valinnat ja iloita niistä. Älä jää vangiksi menneisyyteen, älä katkeroidu, takerru, syyttele. Olet nyt omillasi, nauti siitä.

Sinun vanhempasi tekivat omat valintansa niillä tiedoilla, taidoilla ja elämänkokemuksella, joka heillä silloin oli. Et voi vaatia heitä muuttamaan sitä nyt. Se ei onnistu. He koki toimivansa oikein, vaikka tekivät kaiken päin persettä.

Älä annan sen piltata elämääsi. Sinä pilaat sen, jos jäät syyttelemään. He olivat tavallaan uhreja, he eivät tienneet muuta.

Minä ajattelen noin ja elän nyt omaa elämääni. Ei ole oikein muuta vaihtoehtoa.

 

["nekku"]

Lienet aikuinen. Olet siis jo monta vuotta kasvattanut itse itseäsi. Minkälainen ihminen olet? Mitkä ovat sinun motiivit? Et vaikuta tasapainoiselta ja kuvailemasi perusteella ei tuo syy kyllä äidistä löydy.

 

["vieras"]

Okei. Äiti myönsi olevansa väärässä, tomi väärin. Mutta sinun täytyy ymmärtää, että hän oli olosuhteiden uhri, kuten sinäkin. Ole aikuinen, kasva isoksi ja jätä menneisyys taaksesi.

 

[Virvaliekki]

Onko sulla lapsia? Jos on, niin ihmettelen kuinka jaksat kantaa katkeruutta äitiäsi kohtaan. Äitiys on vaikeaa, kaikki tekevät siinä virheitä ja jokainen lapsi kokee tulleensa jotenkin väärin kohdelluksi. Äitisi on varmasti tehnyt jotain väärin, mutta niin teet sinäkin äitinä. Nyt anna menneiden mennä ja katso eteenpäin. Hyväksy virheet osaksi elämää.

 

[MorbidMama]

[QUOTE="Piika-äiti";26138590]Mihin tarvitset kaiken tämän selvittelytyön ja siitä tulevan mahdollisen hyödyn? Siihenkö, että voit sen äitisi vaipanvaihtovastuun karttaa?

Missä on joku sellainen kuin armo ja ymmärrys, että parhaimmalla osaamallaan tavallaan he ovat yrittäneet kasvattaa mutta sitten kaikki eivät vaan natsaakaan, tai siis tosi harvoin natsaa kenenkään kohdalla. Ja silti siinä on kasvanut ja tullut aikuiseksi ja vähitellen hyväksyy kaiken sekavuuden ja sen, että samaa sekavuutta se on ollut omilla vanhemmillaankin.

Ja ainoa mahdollisuus pyristellä eteenpäin on katkaista haitalliseksi kokemiaan toimintamalleja ja rohkaista itseään ja lähimpiään kohti parempaa ja oikeaksi kokemaansa arkista toimintaa.[/QUOTE]

Selvittely on lapsen tapa selvityä vuosia jatkuneesta epäoikeudenmukaisuudesta. Mä näen selvittelyn tarpeellisena. Kyllä jokaisen ihmisen on joskus hyvä katsoa itseään peiliin, niin myös meidän äitien.
Mutta kun asia on saatu ulos systeemistä on syytä jatkaa eteenpäin. Voi kuitenkin käydä niin, etteivät asiat muutukaan kovin radikaalisti. Sille ei sitten enää mitään voi.

 

[MorbidMama]

[QUOTE="nekku";26138629]Lienet aikuinen. Olet siis jo monta vuotta kasvattanut itse itseäsi. Minkälainen ihminen olet? Mitkä ovat sinun motiivit? Et vaikuta tasapainoiselta ja kuvailemasi perusteella ei tuo syy kyllä äidistä löydy.[/QUOTE]

Tuskin kukaan koskaan valitsee olla tasapainoton. Varhaislapsuudesta se syy yleensä siihen löytyy.

 

[sinisulka]

Hienoa, et sun vanhemmat nyt avautuvat...se on tilaisuus sullekin päästä käsiksi lapsuuteesi ja kasvaa siitä eteenpäin! Voimia matkalle!

 

["hmmm"]

aikuiseksi kasvamiseen kuuluu se tosiasia, että tajuaa etteivät omat vanhemmat ole lähelleekkään täydellisiä tai ole toimineet aina lapsensa parhaaksi (tahtomattaan tai tietoisesti). Minusta se on jo paljon äidiltäsi että on kyennyt myöntämään omat motiivinsa, enkä ymmärrä mitä se hyödyttäisi velkoa äidiltä jonkinlaista katumusta/anteeksipyyntöä. Mennyttä ei voi enää muuttaa, mutta tiedostamalla omia toimintatapojaan ja niiden taustalla olevia motiiveja, voi itse toimia toisin.

Näissä asioissa on hyvä todellakin tajuta armahtaa läheisiään...hekin ovat oman lapsuutensa vuoksi toimineet niinkuin ovat toimineet ja niillä resursseilla kun ovat omanneet. Ymmärräthän sen, että se että äitisi ei ole puolustanut teitä /laittanut rajoja teidän huonolle kohtelulle muiden taholta, tarkoittaa sitä, että hän ei ole kyennyt niin tekemään koska hänen omatkin rajansa ovat olleet hukassa. Mitä todennäökisemmin hän ei ole saanut puolustaa omia rajojaan lapsena, vaan on pakon sanelemana oppinut mielistelemään toisia (omien rajojensa kustannuksella) säilyttääkseen rauhan ja tasapainon suhteessa ympäristöönsä.

Kasvatuksessa siis tullaan siihen, että kuinka kukaan voi vanhempana opettaa lapselle vaikkapa tervettä itsensä puolustamista jos ei ole koskaan itse omalla kohdallaan sitä voinut tehdä/oppinut tekemään.

sinuna en keskittyisi enää niinkään miettimään äitisi tekosi ja hänen muuttamistaan vaan sitä, että miten tämä näkyy sinussa ja mitä muutoksia haluat itsessäsi tehdä. Kuinka itse oppisit/osaat puolustaa omaa perhettäsi, omia lapsiasi, omia rajojasi... mitkä ovat ne haasteet joissa sinun olisi kasvettava, jotta lapsuuden haavat eivät haittaisi sinun elämääsi?

 

[Beep]

Ap ei ollut tainnut kommentoida enempää?

Olisin halunnut tietää vähän ap:n ikää, sisarusten ikää ja nykisiä sisarussuhteita ja tekeekö tätä "työtä" yksin vai sisarustensa kanssa.

Sitä mieltä olen ehdottomasti, että ei mitään unohda ja eteenpäin. Ei todellakaan! Ihme neuvoja. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Teet nyt kaikkesi minkä voit päästäksesi pisteeseen, jossa ymmärrys ja anteeksianto voittaa. Et voi antaa anteeksi, ellet ole uskaltanut tuntea vihan tunteita kunnolla.

Myös ulkopuoliselta voi hakea keskusteluapua.

 

["Vieras"]

Omaa kasvatustaan ja muita asioita on toki hyvä miettiä ja ottaa opikseen, mutta kuulostaa vähän omituiselta että vaadit äitiäsi "tunnustamaan" kasvatusvirheitään nyt aikuisena. Jäikö minulta jotain paitsi, vai olivatko ne suuret virheet ja kokemasi vääryydet jossain kakunsyömisissä tai leikeissä tuuppimisissa? Tai siinä, että äidilläsi oli nuorena huonohko itsetunto?! Kuulostat itse todella itsekkäältä, täydellisiä vanhempiako odotit?

Keskity nyt omiin lapsiisi ja heidän kasvattamiseen, ehkäpä kuulet itse myöhemmin kuinka olet tehnyt kaiken ihan väärin.

 

["hei"]

Onko sulla lapsia? Jos on, niin ihmettelen kuinka jaksat kantaa katkeruutta äitiäsi kohtaan. Äitiys on vaikeaa, kaikki tekevät siinä virheitä ja jokainen lapsi kokee tulleensa jotenkin väärin kohdelluksi. Äitisi on varmasti tehnyt jotain väärin, mutta niin teet sinäkin äitinä. Nyt anna menneiden mennä ja katso eteenpäin. Hyväksy virheet osaksi elämää.

Kiitos tästä! Mulla oli periaatteessa onnellinen lapsuus mutta monet äitini tekemiset ovat jääneet vaivaamaan (esim. erilainen kohtelu minulle ja veljelleni). Omien lasten myötä olen tullut armollisemmaksi hänelle, mutta samalla pelkään, että vanhempi lapseni kokee saman minun taholta kuin minä äitini taholta.

 

["hei"]

Ap:lle vielä tiedoksi, että rakastan lapsiani yli kaiken, mutta silloin kun vanhempi lapseni oli pieni, ja hiekkalaatikolla tuuppimisia ym. ristiriitoja muiden lasten kanssa alkoi tulla, niin en aluksi osannut puolustaa häntä. Minulla on huonno itsetunto, olen vetäytyvä ja minua on kiusattu koulussa. En vain osannut toimia, ja samalla odotin, että lapsen vanhempi kieltää tätä. Minulle oli liikaa kieltää toisen lasta vänhemman läsnäollessa.

Olen kuitenkin tietoisesti opetellut pitämään lasteni puolta, koska huomasin lapsen ilmeistä ja elesitä että hän halusi että puolustan häntä. Mutta äitisi ei ehkä ole tajunnut aisaa teidän lasten kannalta tarpeeksi? Tai sitten omat ongelmat (itsetunto ym.) olivat niin suuria, ettei hän siihen kyennyt. En kuitenkaan usko, että hän teki sen tahallaan tai piittaamattomuuttaan.

 

["vieras"]

Mun äitinikin on tunnustanut kaikki vääryydet mitä mulle teki, ja ollut tosi pahoillaan. Hän on bipolaari, joka sai lääkityksen vasta kun olin aikuinen. Lääkityksen saatuaan hän on ollut ihan kuin toinen ihminen.

Mä sanoin vaan että en tunne katkeruutta enkä vihaa, hänhän oli sairas. Mä annan anteeksi kaiken.

Ainoa jota voisin syyttää tuosta on isäni. Hän katseli vuodesta toiseen äitini sekoiluja, eikä tehnyt yhtään mitään, eikä reagoinut millään lailla äitini touhuihin,
vaikka me lapsetkin kärsittiin todella paljon. Olisi edes voinut toimittaa sen psykiatrille ajoissa.

 

[Kysymys tämäkin]

Ap, miksi sulla on noin kova tarve saada hyväksyntää sille että sua on kohdeltu väärin, ja saada äitisi katumaan ja "tunnustamaan" tekojaan?

Lapsuus oli ja meni jo. Ehkä se ei ollut täydellinen, ja äitisi on myöntänyt ettei hänkään ollut täydellinen eikä tehnyt kaikkea oikein. Oisko kuitenkin nyt niin että sä syytät äitiäs kaikista sun elämän huonoista puolista, jopa sen jälkeen kun et ole enää edes ollut äitisi vaikutuspiirissä? Tokihan sä ymmärrät että jossain vaiheessa sun pitää päästää irti ja kantaa vastuu omasta elämästäsi, sä et koko loppuelämääsi tuudittautua siihen että tuo ja tämä asia olisi paremmin jos äiti ei ois tehnyt niin ja niin, ja minä oon tämmönen ja semmonen koska äiti teki niin ja näin sillon kun olin kolme.

Miten SINÄ olet ajatellut jatkaa SINUN elämääsi eteenpäin? Sinun elämääsi, ei sinun lapsuuttasi, ei sinun äitisi elämää?

 

[Inhimillinen tekijä]

Mun äitini ei ole tunnustanut "virheitään", eikä tunnusta. Niistä ei puhuta, piste. Nyt käyn ns. terapiassa läpi lapsuuttani ja koetan tulla eheäksi aikuiseksi.

 

[123rfjkbvdtjvi]

Mitä merkitystä sillä tunnustuksella on?

Mitäänhän se ei muuta, ei sinun kokemustasi, ei äitisi kokemusta, eikä todellisuuttakaan. Kukaan teistä ei voi myöskään tehdä yhtään mitään sellaista, mikä muuttaisi mennyttä mitenkään.

Eteenpäin lapsuuden traumoista ei minusta mennä äidin kanssa, vaan itse, eikä se ole riippuvainen siitä mitä äiti on tunnustanut ja mitä ei.

 

[Inhimillinen tekijä]

Mitä merkitystä sillä tunnustuksella on?

Mitäänhän se ei muuta, ei sinun kokemustasi, ei äitisi kokemusta, eikä todellisuuttakaan. Kukaan teistä ei voi myöskään tehdä yhtään mitään sellaista, mikä muuttaisi mennyttä mitenkään.

Eteenpäin lapsuuden traumoista ei minusta mennä äidin kanssa, vaan itse, eikä se ole riippuvainen siitä mitä äiti on tunnustanut ja mitä ei.

Nimenomaan, tunnustuksesta ei ole juurikaan hyötyä. Se ei muuta menneisyyttä, ei nykyisyyttä eikä juuri tulevaisuuttakaan.

Mua jäi hiukan hämäämään että mitä tarkoitetaan tuolla "miten tästä eteenpäin"-lausahduksella.

 

[täydellisyys]

Kukaan ei ole täydellinen, ei edes äiti. Toisaalta täydellinen äiti se vasta epätäydellinen olisikin.

Varmasti jokainen äiti joutuu myöntämään itselleen, ettei ole kaikessa pystynyt toimimaan siten kuin olisi halunnut. Epänormaalimpaa on pitää itseään täydellisenä, onnistuneena äitinä.

 

[Beep]

Mitä merkitystä sillä tunnustuksella on?

Mitäänhän se ei muuta, ei sinun kokemustasi, ei äitisi kokemusta, eikä todellisuuttakaan. Kukaan teistä ei voi myöskään tehdä yhtään mitään sellaista, mikä muuttaisi mennyttä mitenkään.

Eteenpäin lapsuuden traumoista ei minusta mennä äidin kanssa, vaan itse, eikä se ole riippuvainen siitä mitä äiti on tunnustanut ja mitä ei.

Erikoinen ajattelutapa sulla.

Anteeksipyytämisellä on todella iso merkitys.

 

[Inhimillinen tekijä]

Erikoinen ajattelutapa sulla.

Anteeksipyytämisellä on todella iso merkitys.

Tunnustuksella ja anteeksipyytämisellä on eronsa.