Mistä tiedät että äiti rakastaa sinua?

[Lovebug]

Niin, kertokaa mistä tiedätte että äiti rakastaa? Oletko ns. Varma asiasta?

Itselläni takana hylkäämiskokemus ja en halua toistaa kaavaa lasteni kanssa.

 

[Naspula]

Tiedän, että äitini rakastaa minua, kun se asetti rajoja ja sanoi suoraan mitä on mieltä jostakin mun hienosta ideasta. Ei nyt lytännyt, muttei nyt tarpeettomasti kannustanutkaan kun viisaampana tiesi että metsään menee. Kannusti jos tiesi, että mulla mahdollisuus onnistua.. Oli läsnä, jos tarvitsin, mutta opetti myös kokeilemaan omillani..

Eikai tuohon nyt voi sanoa muuta, kuin että rakasta lastasi, niin kyllä se tietää että rakastat.. Toimi niin kuin olisit omien vanhempiesi halunnut toimivan sun kanssa..

 

[Rytkäätys]

Siitä että erimielisyyksistä huolimatta hän on aina tukenut ja auttanut. On noussut takajaloilleen minun puolestani, ajattelee meitä paljon.
Ei kyllä ole mikään "minä rakastan sinua"-äiti/halailija-tyyppi. Sitä joskus olisin enemmän kaivannut. Itselleni on luonnollista myös ääneen kertoa rakkaudesta ja antaa fyysistä läheisyyttä.
Mutta kyllä, varma nakki; äiti rakastaa.

 

["vieras"]

En mistään. Äitini hylkäsi minut jo lapsena. Sain olla aina se hylkiö, joka sai toisten vanhat vaatteet (vaikka minä olin se lapsista vanhin) eikä tehnyt elettäkään, että olisi puuttunut koulukiusaamiseeni vaan haukkui minut "älä aina valita"-virrellänsä. Emme ole väleissä, ja tätä nykyä olen joutunut tekemään hänestä tutkintapyynnön poliisille.
Itse pidän tiukasti kiinni siitä, että kaikki lapseni ovat samanarvoisia. Ehkä liiallisuuksiinkin asti menee tämä tasa-arvoisuus välillä.

 

[tuut]

Ei äitini rakastakaan minua. Hän rakastaa omaa äitiyttään, ja minä olen vaan osatekijä siinä. Kärsiin jonkin asteisesta narsistisesta persoonallisuushäiriöstä ja minä olen vain hänen egonsa jatkumo.

Äiti todistelee ulkopuolisille rakkauttaan minua kohtaan - tosin muistaa aina todeta että en ole sitä oikein ansainnut. En, koska en halua kulkea hänen talutushihnassa. Olen rakastettu ollut vain pienenä lapsena jolloin minulla ei ollut omaa mielipidettä vaan äiti oli määräävä tekijä. Nuoruus meni äidin tahtotiloja toteuttaessa, omaan mielipiteeseen ei ollut varaa koska vastaus oli aina: Kuinka voit olla noin nenäkäs, minä sinut olen synnyttänyt, hoitanut ja kasvattanut.

Kannustaminen ei ole tullut kyseeseen. Se kuulema vaan "ylipistää" ihmistä. Keppiä siis vaan, ei koskaan porkkanaa. Ainoastaan silloin kannustettiin jos joku saavutukseni "ylitti uutiskynnyksen" naapureiden/tuttujen ym. silmissä. Silloin kun äitikin sai siitä kunniaa.

Eli en tiedä mistä sen tietää. Omat lapseni saavat kuulla kehuja ja kannustusta, toki rajatkin kuuluu elämään. Myös se on minulle ollut uutta että perheessä saa riidellä ja se ei vaikuta rakkauteen mitenkään. Mieheni tuon on minulle opettanut. Minun lapsuuden kodissa riidat tarkoitti joko uhkailua itsemurhalla tai avioerolla. Aina. Äitini kanssa ei saannut olla erimieltä. Meillä lapset saa näyttää mieltänsä ja silti riidan pääteeksi voidaan taas kertoa kuinka heitä rakastetaan. Sellaisina kuin he ovat. Olen ummikko, mutta toivon onnistuvani.

 

[Lovebug]

Kiitos, lisää?

 

[bud]

Vieläkin näin aikuisena äitini haluaa parempaa minulle. Siis minulla on asiat aivan hyvin, mutta äiti toivoo, että olisi vielä paremmin ja helpompaa. Huolehtii jaksamisestamme kahden lapsen kanssa, tarjoutuu lastenhoito avuksi, haluaa nähdä meitä kaikkia, meillä on syvällisiä keskusteluja, käymme yhdessä shoppailemassa ja syömässä. Arjen jakaminen edelleen aikuisena ollessani voisi olla sopiva yhteenveto. Se, että tapaamishalukkuus on luontaista ja säännöllistä, eikä tavata vain siksi, että meidän muka kuuluu tavata toisiamme.

 

[tuhlaajatytär]

En tiedä rakastiko.Äiti otti itseltään hengen(olin jo aikuinen silloin).Nän jäkikäteen mietin, että sain hyvän perushoidon, mutta äidiltä puuttui lämpö. Onneksi oma isä on aina ollut hellä ja lapsille reilu.Itse halailen lapsiani, kuuntelen ja ohjaan. sanon useasti, että ovat upeita ja että rakastan heitä. Vaika olen jämäkkä niin olen toivottavasti tasapuolinen.

 

["vieras"]

oikeesti ei edes kiinosta rakastaako vai ei

 

[astrolabe]

Kotiin voi aina palata.

Olen karannut kotoa teininä ja tavallaan vois ajatella, että palasin sitten raskaana kotiin (tosin siinä useampi vuosi ja avioliitto välissä) ja olin edelleen tervetullut.

Äiti tolkutti nuoruusvuosinani, ettei koskaan käännytä kotoa pois. Ja siihen luottaen olen voinut mennä takaisin kotiin, kun maailma kohteli kaltoin.

 

[leijona76]

En mä varma ole siitä rakastaako se. Vaikka se hokee sitä jne niin lapsuudessa rankkoja juttuja ja mä olin se perheen mustalammas vaikken kaikkia kolttosia jne tehnytkään.
Omalleni pyrin näyttämään sen että rakastan, sen lisäksi että kerron. Kehun, kannustan, halaillaan paljon ja syliin pääsee aina. Rajat ovat myös olemassa. Olen lastani varten olemassa. Ja haluan opettaa että kotiin voi tulla aina. vaikka mitä ois tehny ni emme hylkää.

 

[Orion-]

Nyt aikuisiällä uskon, että semmosta perusäidinrakkautta on.

Mutta lapsena en tienny, ja teininä olin varma että mua ei rakasteta.

Rakkaus näkyi vain rajoina. Ei koskaan halauksia (no sit halas ku menin naimisiin..), muutakaan läheisyyttä eikä sanoin ilmaistua rakkautta.

 

[Paatunut Parahdus]

Kyllä minä uskon, että hän rakastaa. Aina ei niiden rakkaudenosoitusten logiikka oikein ole järkeenkäypää, mutta minkäs tekee.

 

[astrolabe]

Niin ja sitä paitti, äiti on aina ollut puolellani kysymättä ensin onko minun kantani oikea vai ei. Leijonaemo aina tarvittaessa.

Nytkin kun laihdutan ja kärsin töissä vilusta, hän on kutonut mulle yhteensopivia irtohihoja ja villasukkia, jotka menee väreittäin yhteen uusien kevätvaatteideni kanssa.

Äiti vaan on tommonen. :heart:

 

["vieras"]

Ei ole koskaan rakastanut minua. 2 vanhempaa veljeä rakasti yli kaiken. Minulle ei ollut koskaan aikaa, vain tyytymätön katse. "Mulla ei ole aikaa kuunnella sun narinoitas" oli se tyypillinen vastaus, kun yritin saada äidiltä huomiota. En ole tavannut äitiäni yli 20 vuoteen. Se siitä. Ikävä ei ole puolin eikä toisin.

Toivon, että kykenen hyväksymään tyttäreni sellaisena kuin hän on. Antamaan tilaa kasvaa ja kehittyä omaksi itsekseen. Rajat asettamalla yritän antaa turvallisen kasvuympäristön. Kerron usein, että rakastan häntä.

 

[ap vastaa]

Sen tiedän, että kaverillani on ainakin äiti joka rakastaa. Oli aina tyttärensä puolella, oli tytär oikeassa tai ei. Leijonaemo myöskin.

Omalla kohdallani rakkaus oli ehdollista. Mielestäni sanat ja halaukset eivät osoita rakkautta, jos leijonaemomaisuus puuttuu.

 

[Paatunut Parahdus]

Sen tiedän, että kaverillani on ainakin äiti joka rakastaa. Oli aina tyttärensä puolella, oli tytär oikeassa tai ei. Leijonaemo myöskin.

Omalla kohdallani rakkaus oli ehdollista. Mielestäni sanat ja halaukset eivät osoita rakkautta, jos leijonaemomaisuus puuttuu.

Niin, minä mietin sitä, että jos se puolella oleminen tarkoittaa sitä, että vaikka lapsi tekee virheitä, häntä ei hylätä, se on rakkautta. Sitten siinä on ero, että annetaan kaikkien muiden kuulla kunniansa, eikä lapsi "tee mitään väärää"... se ei ole rakkautta. Se ei ole oikeastaan edes leijonaemomaisuutta, enemmänkin komodonvaraaniäitiyttä (syön kaiken joka asettuu tielle).

 

[Phoebsi]

Ei rakastakaan - ilman ehtoja. Mutta kyseessä on ihmisraunio jonka katkeruus elämälle meni ja menee edelleen kaiken ohi.

 

[aloittajalta taas]

Olisi vielä kiva kuulla kokemuksia niiltä, joiden äiti ON rakastanut.

 

["vieras"]

Lapsena rakkaus näkyi ihan arkea elämällä. Oli puhtaat vaatteet, ruokaa, välittävät vanhemmat, hyvä olla. Teininä oli kovat rajat. Omaa parastani ajateltiin. Kun muutin kotoa auttoivat todella monissa asioissa kuten aikaisemminkin. Tekojen kautta sitä vain tietää.