Vanhempani huolehtivat kyllä suunnilleen perustarpeistani lapsena, mutta rakkautta en heiltä kokenut enkä koe koskaan saaneeni. Itseasiassa en edes muista, että vanhempani olisivat koskaan edes hymyilleet minulle, saatika halailleet. Itse sain pärjätä heti kun suinkin pystyin, eli ihan liian aikaisin. Lapsuusmuistoja ei juuri ole, ja ne harvat joissa vanhemapi esiintyvät ovat negatiivisia (esim. minua moititaan tai haukutaan jne).
Vaikea siis sanoa, rakastanko. Näin vanhempiani 1-2 kertaa vuodessa, ja he eivät ole millään lailla kiinnostuneita minun asioistani. En siis "saa" heiltä henkisesti mitään, niinkuin en saanut lapsenakaan. Välitän kyllä, mutta siinäkin lie iso osa sitä syyllisyydentuntoa, mitä kannan syntymästäni (koen siis olevani kiitollisuudenvelassa, kun he ovat viitsineet minut tehdä ja ruokkia jne).