Käsi pystyyn ken pystyy sanomaan rakastavansa äitiään/isäänsä!

[:))]

rakastan! Ajatuskin, että joku päivä pitää opetella elämään ilman heitä, tuntuu tosi pahalta.

Näin minullakin. Ihanat vanhemmat ja voi kuinka loistavia he ovat isovanhempina. Jotain kertonee jo se, että lähes päivittäin haluaa 4v esikoiseni mummulle soitella ja lörpöttelevät aina pitkät tovit.

 

[tytsi-89]

Ei se musta yksistään mitään todista, haluaako halata vanhempiaan. Mä kyllä haluan välillä. Rakastan vanhempiani, mutten osaa eritellä, miltä se tuntuu. Mun ei ole koskaan tarvinnut asiaa ajatella.

 

[Taistinpannu]

No tämä kyllä selvensi omia tuntojakin.

Varsinkin nuo vastaukset, joissa mainittiin mm. isän olleen etäinen tai poissaoleva --> ei ole syntynyt vahvaa tunnesidettä.

Itse olen muuttanut kotoa jo alaikäisenä pois, näin isää hyvin vähän (aina töissä) ja olin jo 12-vuotiaasta aika lailla omissa oloissani tai kavereiden kanssa ja äiti vetäytyi kanssakäymisestä. Ehkä tässä on syy, että se side on jäänyt sitten syntymättä tai heikentynyt tosi pahasti. Esim. yhteisiä muistoja ei ole nimeksikään ajalta jolloin olin 12-27-vuotias. Emme tehneet mitään yhdessä.

Sanottakoon, että olen siis ollut ihan kaidalla tiellä, menestynyt hyvin koulussa jne eli sellaisesta syrjäytymisestä teinivuosina ei ole kyse.

Rakkautta täytyy kenties ylläpitää?

Jos vanhempani nyt kuolisivat, surisin ehkä muistoa hyvin varhaisista lapsuusvuosista mutta en nykyisten ihmisten menetystä. En jotenkin tunne heitä. Näemme 3-4 kertaa vuodessa.

 

[Wolf's Tear]

:wave:

ja paljon rakastankin!

 

[En taida]

Vanhempani huolehtivat kyllä suunnilleen perustarpeistani lapsena, mutta rakkautta en heiltä kokenut enkä koe koskaan saaneeni. Itseasiassa en edes muista, että vanhempani olisivat koskaan edes hymyilleet minulle, saatika halailleet. Itse sain pärjätä heti kun suinkin pystyin, eli ihan liian aikaisin. Lapsuusmuistoja ei juuri ole, ja ne harvat joissa vanhemapi esiintyvät ovat negatiivisia (esim. minua moititaan tai haukutaan jne).

Vaikea siis sanoa, rakastanko. Näin vanhempiani 1-2 kertaa vuodessa, ja he eivät ole millään lailla kiinnostuneita minun asioistani. En siis "saa" heiltä henkisesti mitään, niinkuin en saanut lapsenakaan. Välitän kyllä, mutta siinäkin lie iso osa sitä syyllisyydentuntoa, mitä kannan syntymästäni (koen siis olevani kiitollisuudenvelassa, kun he ovat viitsineet minut tehdä ja ruokkia jne).

 

["Elisa"]

Rakastin ennen. Äiti kuoli kun olin 16 vain nelikymppisenä. Isä on nykyisin niin etäinen ja harvoin nähdään etten voi sanoa rakastavani. Hänen kuolema ei tule olemaan kova paikka.

 

[Ken guru]

Äitiäni kyllä, paljonkin, isääni en, ja aika pienestä tuon jo huomasin (n. 10 vuotiaasta tms.).

 

[Taistinpannu]

Äitiäni kyllä, paljonkin, isääni en, ja aika pienestä tuon jo huomasin (n. 10 vuotiaasta tms.).

Eikö olekin aika erikoista, että kaikenmaailman psykologit kuitenkin netissäkin vastaavat että "lapsi rakastaa vanhempiaan ehdoitta" ja sitten näin ei kuitenkaan ole?

 

["vieras"]

Eikö olekin aika erikoista, että kaikenmaailman psykologit kuitenkin netissäkin vastaavat että "lapsi rakastaa vanhempiaan ehdoitta" ja sitten näin ei kuitenkaan ole?

Niin, tosin rakkauden tunne - mitä se on? Ehkä paremmin voisi sanoa, että lapsi on vanhemmilleen hyvin usein uskollinen, vaikkei pitäisi näistä.

 

[Ken guru]

Eikö olekin aika erikoista, että kaikenmaailman psykologit kuitenkin netissäkin vastaavat että "lapsi rakastaa vanhempiaan ehdoitta" ja sitten näin ei kuitenkaan ole?

Todellakin, ja tuon vuoksi joskus lapsena on ollutkin vaikea hyväksyä omia tunteitaan, tai tunteettomuuttaan tässä tapauksessa. Paljon on siis ollut ristiriitaisuutta ja syyllisyyttäkin tuon vuoksi. Kun siis asiantuntijapuolelta luetellaan mitä me muka tunnemme.

 

[Heinekeeni]

Rakastan ja minuakin pelottaa aika jolloin heitä ei enää ole.