Palstan pakko-oireiset, hoi! :D

illalla on myös pakko kurkistaa sängyn alle, ettei siel oo mitään mörköjä :ashamed:

ihana

 

Tervetuloa hullujen kerhoon, vrs! :heart:

En myönnä hulluutani

 

no mut sehän on muotia kun on pakko-oireita jne...tai ei, se ei oo muotia, muotia on se että avoimesti kilpaillaan kenellä menee huonoiten....

Tuskinpa näistä monikaan yleisesti puhuisi. Jos, niin tällä palstalla olisi esittelypakko, jossa vaadittaisiin selvitystä palstalaisten koko elämänhistoriasta (ja tulevaisuuden tavoitteista) Ei siitä mielestäni muoti-ilmiötä voi repiä, jos mammat vaihtaa pohdintoja anonyyminä, eri ketjuissa ja ajatustenvaihtona, sen kummempia sivumerkityksiä kipeisiin asioihin liittäen. Kiero ajattelutapa sinulla?

 

no mut sehän on muotia kun on pakko-oireita jne...tai ei, se ei oo muotia, muotia on se että avoimesti kilpaillaan kenellä menee huonoiten....

Ne on aika yllättävän yleisiä. Harva edes tietää kärsivänsä niistä. En mäkään tienny ennen lukion psykan tunteja. Mun ei ainakaan tarvitse kilpailla, kenellä menee huonoiten, mulla menee elämässä yleisesti ottaen hemmetin hyvin. Tää on aika pieni ongelma suhteutettuna.

 

Lupasin aamulla palata asiaan, joten tässä nyt tulis.

Eihän mulla näitä kyllä enää oo, lääkityksellä pysyy jopa äänet poissa päästä. Mutta siis ennen lääkitystä oli vaikka mitä, tässä muutama esimerkki:

-Opiskeluaikoina pahin pakkomielle oli ruoka. Syömishäiriötä taustalla ja siitä sitten saikin kehitettyä komeita pakkotoimintoja. Tiettyjä grammamääriä, piti syödä tietyllä lusikalla/haarukalla/veitsellä ja tietyltä lautaselta. Joka päivä samat safkat, siis ihan prikulleen. Kahvia kuppi päivässä ja vettä pari litraa, tietystä pullosta tietyillä kellonlyömillä. Syömisen piti kans kestää tietty minuuttimäärä, sekkarin kanssa söin.

-Ekassa omassa kodissa oli ylisiistiä: kahvikuppien kahvat kaikki tiettyyn suuntan, tiskirättiki taiteltu tietyllä tapaa jne. Pyykit ripustin aina tietyllä tapaa ja puolessa välissä kuivumista ne piti kääntää. Sohvan kankaan kuituja paijailin suoraks ja jahtasin kissaa, jos se rypytti sängynpeitteen. Koomisinta on, että asunto itessään oli ihan kamala vuokraläävä, ja ikkunassa roikku rikkinäiset sälekaihtimet ja vanha LAKANA.

-Esikoisen vauva-aika oli ihan kauheeta. Koko ajan kyttäsin kelloa, laskin syöttövälejä, vaipanvaihtoja jne. Jos laskin vauvan sänkyyn nukkumaan, kyttäsin haukkana, että vauva hengittää. Ja pelkäsin, että ellen tarkista, vauva kuolee sen takia.

Mä myös laskin minuutteja, tunteja ja päiviä ihan kaikkeen ja kaikesta. Sit vielä nää perussetit: tietty määrä vessapaperia tietyllä tapaa taiteltuna, kahvit piti aina latoo suodattimeen kahdesti, sängystä piti aina nousta oikeella jalalla jne jne jne. Pelkäsin isoja veitsiä, koska teki niin paljon mieli survasta se omaan mahaan ja parvekkeelle en uskaltanu mennä, koska tuli aina pakottava tarve kiivetä kaiteelle (neljäs kerros). Pelkäsin myös, et jos meen parvekkelle vauvan kanssa, singahtaa vauva mun käsistä ja lentää "yli laidan".

Päässä mulla myös puhelee nelisen ääntä: oma, joku hissukka nainen, yks juoppohullu juntti-mies ja sit joku sellanen inhottava, ilkee mies. Mulla myös helposti jää päähän kanava päälle, enkä saa ajatusta poikki vaikka päälläni seisosin.

Sekasin ku seinäkello siis. Onneks on keksitty hyvät lääkkeet.

mulla on kamala veitsikammo pelkään että teen sillä jotai, lisäksi toi parvekekammo. eli tälläisiä että menettää kontrollin.
minkälaisessa hoidossa kävit? auttoiko ne lääkkeeet tohon veitsikammoon

 

[QUOTE="vieras";25437653]Vittu täällon hullua porukkaa!

[/QUOTE]

sulla vissiin pakko-oireena toi vittu sana

 

Miten sä oot tytsi saanu tuon ajan noin nopeasti? Kun mä jouduin masentuneena odottamaan monta kuukautta että pääsin YTHS:n psykologille. Viis kertaa sai käydä ilmaiseksi ja sitten jos ois halunnut jatkaa yths:n psykologilla käyntiä ois joutunut jonottaan kaksi vuotta.

Itse pääsin yths:n psykologille parissa viikossa. Siitä lähtien olen viikoittain käynyt, yhtään ei ole tarvinnut ikinä jonotella, ja aikoja olisi, vaikka useamminkin kuin kerran viikossa kävisi... Näin siis Turussa, missä sä kävit?

 

Mun täytyy aina tarkistaa miljoonaan kertaan että takaovi on lukossa. Aina kun olen lähdössä johonkin, hoen: "Avaimet, lompakko,kännykkä" ja tarkastan ainakin kolmeen kertaan että ne sitten varmasti on laukussa.

 

En myönnä hulluutani

Minä myönnän ilomielin, että sinä olet seinähullu. =)

 

Miten sun hoitava lääkäri suhtautui siihen kun halusitte jälkikasvua ja tulit raskaaksi? Aika hurjalta kuulostaa noi sun kokemukset. Hienoa, että olet selvinnyt raskauksista, synnytyksistä ja lasten hoidosta. Mä muistan jo kun olin kolmannen synnyttänyt ja keskimmäinen lapsi sairastui vakavasti ennen synnytystä. Mulle tuli joku ylivireys päälle kun tuntui että kaikki langat on mun käsissä, en siis pystynyt nukahtamaan. Valvoin koko sairaalassaolon synnytyksen jälkeen, eivät suostuneet kirjoittamaan mitään lääkettä kotiin vaikka anelin. Tiesin että se homma ei ollut mun yksin päätettävissä, nukunko vai enkö. Niinpä vain jouduin palaamaan takas sairaalaan 5 yötä valvottuani vauvan kanssa. Siinä välissä järjestin vakavasti sairaalle keskimmäiselle ja esikoiselle hoitopaikat. Muutaman yötä sairaalassa oltuani sain lääkityksen, jota söin kolmisen viikkoa ja pienensin pikkuhiljaa lääkkeen annostuksen, sitten lopetin. Koska se lääke aiheutti pyörrytystä. Mutta sen jälkeen taas nukuin, vaikka sairastuin sitten kuopuksen ollessa alle 1-vuotias verenpainetautiin. Luultavasti stressin takia.

Diagnoosi tehtiin vasta esikoisen ollessa n 6kk. Kakkosen odotuksesta ei lääkäri ollut kovinkaan innoissaan, mutta ymmärsi olla sanomatta sen kummempia. Hänestä huolestuttavinta ei ollut yksikään oireistani, ne kun sai lääkkeillä kuriin, vaan se, etten koskaan tai kertaakaan näyttänyt mitään tunteita tai järkytystä, vaikka kerroin aika kamalia asioita taustastani. Pystyn kertomaan koko elämäntarinani ilmeen värähtämättä ja pahimmat asiat lähinnä naurattaa.

Minulla tilanne oli se, että olin nukkunut sen 6kk vain 15min pätkissä, yhteensä 2h vuorokaudessa, laihtunut kolmanneksen elopainostani ja yritin hypätä sieltä parvekkeelta. Silloin sain apua.

Lääkkeillä oireet ovat kurissa ja lääkettä tulen syömään lopun ikääni. ADHDta ei minulla lääkitä, osaan elää sen kanssa. Eniten ongelmani rasittavat ympäristöäni ja läheisiäni, itse olen ihan sinut luovan hulluuteni kanssa. Ja kaikki lapset ja eläimet yleensä rakastavat minua, se on aika hassua.

 

Ihan mielenkiinnosta, on pakko kysyä; mitä te joille oven lukitseminen ym. on pakkotoimintoja, ajattelette, että olsi pahinta mitä voisi tapahtua? Ajatteletteko, että joku juuri silloin ryöstää kotinne tms? Itse myös joskus aikoinaan tarkistelin keitintä ym.. Nyt on termoskeitin, joten ei niin vaarallista jos päälle, asun aika syrjässä+ei kovinkaan paljon varastettavaa jos joku sattuis just silloin ryöstöretkelle, kun en ole lukinnut ovea. En enää yksinkertaisesti jaksa stressata kaikista asioista. Joku voi murtautua meille, vaikka ovi olisi lukossa, tulipalo vois syttyä jne. Elämä On!

 

Minä pelkään, että joku aukaisisi oven ja karkuuttaisi nuo minun koirat... keitintä tarkistelen tulipaloriskin vuoksi, kukkien kastelua lähtöhetkellä en osaa selittää. Minua auttaa tosiaan paljon tuo "ääneen itselle puhuminen", eli "ovi onkin nyt lukossa, ja keitinkin poissa päältä ja koirilla vettä." Asia tulee todelliseksi, kun sen sanoo ääneen

 

Tiedänpä yhden joka ottaa kotoa lähtiessään kännykällä kuvan esim. lieden nappuloista, todistusaineistoksi itselleen etteivät ole päällä.

 

Kova tarkastelupakko minullakin, niin kuin tuntuu hyvin monella olevan.
Varsinkin, jos kämppä jää tyhjilleen pitemmäksi aikaa, esim. viikonlopuksi, lähteminen on todella vaikeata. Pyörin kämpässä ympäriinsä ja tarkistelen uudestaan ja uudestaan. Sydän hakkaa ja kädet tärisee. Ihan älytöntä.

Vähän kyllä helpottanut se, että otan kameralla kuvan kaikista tarkistettavista jutuista, että ne on kunnossa. Taisi olla Niksi-Pirkassa tuommoinen vinkki...

 

Tarkistelut lähtiessä. Mitä kauemmaksi aikaa lähden, sen vaikeampaa se on. En osaa sanoa mitä pelkään, siksi niitä sanotaankin pakkotoiminnoiksi...

Lisäksi lasken jatkuvasti asioita, mutta se ei ole kovin häiritsevä oire. Kestän jos saan "väärän tuloksen" mutta ns. oikea ilahduttaa. Pidän parittomista luvuista enemmän kuin parillisista ja vasemmasta enemmän kuin oikeasta.

Tarkistelu vie aikaa ja tuntuu piinalliselta, laskeminen hoituu siinä sivussa

 

Diagnoosi tehtiin vasta esikoisen ollessa n 6kk. Kakkosen odotuksesta ei lääkäri ollut kovinkaan innoissaan, mutta ymmärsi olla sanomatta sen kummempia. Hänestä huolestuttavinta ei ollut yksikään oireistani, ne kun sai lääkkeillä kuriin, vaan se, etten koskaan tai kertaakaan näyttänyt mitään tunteita tai järkytystä, vaikka kerroin aika kamalia asioita taustastani. Pystyn kertomaan koko elämäntarinani ilmeen värähtämättä ja pahimmat asiat lähinnä naurattaa.

Minulla tilanne oli se, että olin nukkunut sen 6kk vain 15min pätkissä, yhteensä 2h vuorokaudessa, laihtunut kolmanneksen elopainostani ja yritin hypätä sieltä parvekkeelta. Silloin sain apua.

Lääkkeillä oireet ovat kurissa ja lääkettä tulen syömään lopun ikääni. ADHDta ei minulla lääkitä, osaan elää sen kanssa. Eniten ongelmani rasittavat ympäristöäni ja läheisiäni, itse olen ihan sinut luovan hulluuteni kanssa. Ja kaikki lapset ja eläimet yleensä rakastavat minua, se on aika hassua.

No olet kyllä aika sitkeä sissi, täytyy sanoa! Mä en kestä viikon enempää sitä että nukun tunnin pari yössä, tai tulisin hulluksi ja kiipeilisin seinille. Joten olen aina vaatimassa apua heti kun alkaa siltä näyttää, että syystä tai toisesta en unta saa/voi saada. Siksi mun kattikaan ei saa nukkua mun vierees, kun tarvin sen oman tilan ja rauhan nukkumiseen, korvatulpat korvissa. Silti herään sen maukumiseen oven takana

Eikö sun mies huomannut sun tilaa, ennenkuin yritit hypätä parvekkeelta? :|

P.s. Jotkut ihmiset, joilla on todella traumaattista, sairastuu näennäiseen vahvuuteen, Mä tiedän yhden tuollaisen nuoren naisen, jonka koko lapsuus oli yhtä helvettiä ja äiti yrittänyt itsemurhaa, yms. Tuo nuori nainen on niin reipas, aloitteellinen ja toimiva, eteenpäin pyrkivä jopa voimakastahtoinen. Samasta puusta veistetty sun kanssa. Vahvuus on hyvä, se voi olla voimavara, mutta voi kertoa myös tunne-elämän vakavammasta rikkoutumisesta.

 

No olet kyllä aika sitkeä sissi, täytyy sanoa! Mä en kestä viikon enempää sitä että nukun tunnin pari yössä, tai tulisin hulluksi ja kiipeilisin seinille. Joten olen aina vaatimassa apua heti kun alkaa siltä näyttää, että syystä tai toisesta en unta saa/voi saada. Siksi mun kattikaan ei saa nukkua mun vierees, kun tarvin sen oman tilan ja rauhan nukkumiseen, korvatulpat korvissa. Silti herään sen maukumiseen oven takana

Eikö sun mies huomannut sun tilaa, ennenkuin yritit hypätä parvekkeelta? :|

P.s. Jotkut ihmiset, joilla on todella traumaattista, sairastuu näennäiseen vahvuuteen, Mä tiedän yhden tuollaisen nuoren naisen, jonka koko lapsuus oli yhtä helvettiä ja äiti yrittänyt itsemurhaa, yms. Tuo nuori nainen on niin reipas, aloitteellinen ja toimiva, eteenpäin pyrkivä jopa voimakastahtoinen. Samasta puusta veistetty sun kanssa. Vahvuus on hyvä, se voi olla voimavara, mutta voi kertoa myös tunne-elämän vakavammasta rikkoutumisesta.

Mies... Noh. Aina se on mua hulluna pitäny, mutta ajatteli kuulemma vaan sen olevan joku mulle tyypillinen juttu, ku esim saatoin viettää päiviä sängyn alla maailmaa piilossa. Äitiini verrattuna oon niin normaali, ettei kukaan meijät molemmat tunteva edes pidä mua kovinkaan outona. Ja oon kyllä mestari peittämään omituisuuteni. En tienny monenkaan asian olevan epänormaalia, ennenku ne lääkkeillä jäiki sit pois ja olo helpottu. :|

Kiitos kaunista sanoista. Yritän tsempata ja oppia äyttämään tunteitani. Oon jo oppinu näyttämään vihaa ja pettymysta, vaikka nyt vaan omalle miehelle, mut alku se on tääki. Itse pärjään kyllä, mutta en haluu näiden ongelmien enää periytyvän näin pahoina omille lapsille. Toki pakolla nuo muksut masennustaipumuksen ym perii, mutta josko isänsä geenit vähän pelastais hommaa.

 

Mulla oli noin kaksikymppisenä pakko-oireita. Oli paljon asioita, jotka täytyi tehdä pilkulleen "oikein" joka kerta. Esimerkiksi suihkuun meno oli melkoinen operaatio, kun piti mennä sinne oikein, avata hanat oikein, tarkistaa vesi oikein, pestä oikeassa järjestyksessä ja kuivata oikeassa järjestyksessä. Ahdisti vahtia itseään koko ajan, että kaikki menee varmasti oikein. Näitä oli paljon ja kestivät noin kymmenvuotiaasta siihen saakka, kun sain lapsia. Esikoisen aikaan vielä pidin viiden kuukauden ikään saakka paperilapuille kirjaa syöntiajoista ja syöntimääristä yms., mutta suurin osa oireista on sittemmin jäänyt. Tarkistuspakkoa mulla ei ole oikeastaan koskaan ollut. Pakkoajatuksia kylläkin ja justiin noita "oikeassa järjestyksessä" -juttuja. Nykyään olen suht hyvällä mallilla; oireita on jonkunverran, mutta ne eivät haittaa elämää. Suurin ongelma taitaa olla nyppiminen, eli revin kynsinauhat ja huulet verille. Joskus en voi mennä pesulle sen takia, kun sormet on niin verillä etten voi levittää niillä shampoota enkä saippuaa.

 

Miten niin pakko-oireitaKIN? Mitäs muuta mulla on?

No sinä nyt olet kaikin puolin aika inhottava ihminen. Jos kadulla tulisit vastaan niin vaihtaisin puolta.

 

Hullut on aina parhaita. :xmas:

Kyllä vaan, jos on hyvällä tavalla hullu, mutta sinä olet pelottava.

 

[QUOTE="vieras";25443801]No sinä nyt olet kaikin puolin aika inhottava ihminen. Jos kadulla tulisit vastaan niin vaihtaisin puolta.[/QUOTE]

:hug: Tunnetaanko me kenties?

 

Mun oireet on numerot. Tasaluvut, eli 6 on muuten hyvä mut puoliksi se on 3 ja ei ole hyvä luku siksi. En ota koskaan yhtä, otan kaksi mutta ongelma on se, että puoliksi se on taas yksi eli pariton....tätä voisi jatkaa vaikka kuinka. Telkkaria kun katsotaan niin ääni pitää olla tasaluvussa muuten mun homma menee sekaisin...mutta sen pitää olla sellainen luku joka voi olla myös tasaluku puoliksi ja siitä puoliksi...ja jatkuu...vaikea selittää tätä.
Olen saanut siihen apuakin ja vaikeimmillaan se on ollut kun sairastuin basedowin-tautiin.

 

Minä olen kärsinyt pakko-oireista ja pakkoajatuksista aivan lapsuudesta lähtien. Pakko-oireet on tarkistuspakkoa lähinnä, pakkoajatukset todella ahdistavia ja sellaisia, että pelkään tekeväni jotain pahaa huomaamattani.. Kuulostaa hullulta tiedän, sitähän se onkin! Pari vuotta sitten oireet menivät niin pahaksi, että mieheni patisti minut hakemaan apua. Siitä lähtien olen käynyt säännöllisesti terapiassa ja lääkityksenä Sertralin. Välillä oireet helpottavat, välillä pahenevat. ILman itkua ei selviä miltään terapiakäynniltä.
Kellään muulla sen tyyppisiä pakkoajatuksia, että pelkää vahingoittavansa/toimivansa moraalittomasti vastoin tahtoaan?

 

[QUOTE="pihlaja";25463827]Minä olen kärsinyt pakko-oireista ja pakkoajatuksista aivan lapsuudesta lähtien. Pakko-oireet on tarkistuspakkoa lähinnä, pakkoajatukset todella ahdistavia ja sellaisia, että pelkään tekeväni jotain pahaa huomaamattani.. Kuulostaa hullulta tiedän, sitähän se onkin! Pari vuotta sitten oireet menivät niin pahaksi, että mieheni patisti minut hakemaan apua. Siitä lähtien olen käynyt säännöllisesti terapiassa ja lääkityksenä Sertralin. Välillä oireet helpottavat, välillä pahenevat. ILman itkua ei selviä miltään terapiakäynniltä.
Kellään muulla sen tyyppisiä pakkoajatuksia, että pelkää vahingoittavansa/toimivansa moraalittomasti vastoin tahtoaan?[/QUOTE]

Just semmosia mullakin on ollu. Tai pelko siitä, että esim. jollekin tapahtuu jotain enkä ole kyennyt auttamaan tms. Kiltin tytön syndroomaa pukkaa muutenkin välillä.

 

[QUOTE="vieras";25443809]Kyllä vaan, jos on hyvällä tavalla hullu, mutta sinä olet pelottava.[/QUOTE]

Tosi pelottava. :kieh: