Te, joiden lapset saa huutaa kaupassa, kun ei sille kuitenkaan mitään voi...Niin saako ne lapset huutaa

Mulla lähti sympatiat nyt jokaista kohtaan, jos oikeasti kokivat että tuli tarve puolustella omaa raivopää-lastaan. Voimakastemperamenttiset, ns. haastavammat lapset on ihania, niissä on haastetta tosiaan enemmän kun rauhallisissa, mutta kyllä ne myös rikastuttaa elämää ihan toisella tapaa. Mä näen punaista aina kun lapsia haukutaan, tai niiden hyviä kasvattajia.

Hallelujaa ja amen :flower:!

Yhdellä se armottomasti kokeileva ja temppuileva, omiakin tunteita jalostava lapsi - toisella se äärimmäisen tasainen ja rauhallinen. Juuri Se Oikeanlainen lapsi. Ja sillä lapsella Se Oikeanlainen vanhempi.

 

Mulla lähti sympatiat nyt jokaista kohtaan, jos oikeasti kokivat että tuli tarve puolustella omaa raivopää-lastaan. Voimakastemperamenttiset, ns. haastavammat lapset on ihania, niissä on haastetta tosiaan enemmän kun rauhallisissa, mutta kyllä ne myös rikastuttaa elämää ihan toisella tapaa. Mä näen punaista aina kun lapsia haukutaan, tai niiden hyviä kasvattajia.

Iso kiitos !
Se on niin helppo soimata ja syyttää vanhempia lepsusta kasvatuksesta, mutta kun aina ei todellakaan ole kyse siitä!

 

[QUOTE="vieras";25333191]Sulla pitää olla sellanen salasana, kuten vaikka Lego joka on viimeinen varotus ja sen jälkeen tapahtuu jotain HIRVEETÄ, sen hirveen voit itse keksiä, pari kertaa näytät lapselle mitä se sana merkitsee, niin tietää sitten kaupassa että niin tapahtuu kotona jos ei olla hipi hiljaa.[/QUOTE]

Mä kyllä uskon tähän - pitää löytää se kiristyksen muoto, joka tehoaa. Vaikea uskoa että jonkun lapsella ei ole mitään, mikä voi vaikuttaa lapseen (ja rajataan erityislapset nyt tästä ulos). Toki johonkin ei tehoa jäähy tai sanominen että "nyt ei tipu jäätelöä". Vaikea kuvitella että jollaikin on lapsi, joka ei välitä _mistään_ Käytännössä voi elää ilman mitään herkkuja, leluja, aktiviteetteja, jne.

Onko näillä "tempperamenttisilla" lapsilla tosiaan kokeiltu kaikkea ja esim lapsi on jatkanut kiukuttelua vaikka kaikki lelut ovat viikon jäähyllä tms? Eikö mikään ole heille tärkeää?

 

Mulla lähti sympatiat nyt jokaista kohtaan, jos oikeasti kokivat että tuli tarve puolustella omaa raivopää-lastaan. Voimakastemperamenttiset, ns. haastavammat lapset on ihania, niissä on haastetta tosiaan enemmän kun rauhallisissa, mutta kyllä ne myös rikastuttaa elämää ihan toisella tapaa. Mä näen punaista aina kun lapsia haukutaan, tai niiden hyviä kasvattajia.

En teidä kaipaanko kenenkään sympatioita. Enkä ole nyt varma kuinka paljon yleensä puolustelen raivopää-lastani, hänen käytöstään tai omaa toimintaani kasvattajana. Enkä tarkoituksella ole haukkunut kenenkään hyväkäytöksisiä lapsia tai näiden lasten vanhempien hyvää kasvatustyötä.

Kun heikko hetki sattuu tytön kanssa, en koe mitään halua puolustella hänen käytöstään ja itseni tunnen maailman surkeimmaksi kasvattajaksi. Jos tuo itsesääli-olo jatkuu pidempään, tulee usein mieleen ajatus siitä että tuon tytön kanssa on työskennellyt monta ammattilaista joilla on vuosien ja jopa vuosikymmenten kokemus autistisista lapsista ja silti heiltäkään ei löydy niitä toimivia avaimia kasvatukseen ja myöntävät että hän on haastavimpia autisteja keihin ovat työssään törmänneet. En tiedä voinko noin maallikkona ihan rehellisesti vaatia itseltäni että heidän ollessaan voimattomia minä kykenisin kasvattamaan lapsesta "terveen".

Silloin kun joku terveiden lasten äiti jonka omat lapset eivät ole koskaan kiukutelleet julkisilla paikoilla näkee lapseni käytöksen suoraan seurauksena siitä etten ole viitsinyt yhtään kasvattaa lastani niin se kieltämättä tuntuu pahalta. Silloin nousee helposti mieleen ajatus että jos minulla olisi tuollaiset lapset kuin hänellä, ja hänellä nämä lapset mitä minulla niin menisikö se todellakin niin että hän saisi nämä lapset käyttäytymään hyvin aina ja jokapaikassa ja hänen tavalliset lapset minun kasvattaminani saisivat niitä raivareita kaupassa. En sitä suoraan sano, mutta ajattelen silti ja vastaustahan en tiedä.

Tottakai pidän hyväkäytöksisten lasten äitejä paljon parempina kasvattajina mitä itse olen. Ja varmasti lapsensa ovat paljon ihanampia ja herttaisempia kuin tuo oma raivopääni. Mutta silti koen että olen tehnyt töitä tuonkin lapsen eteen ja teen jatkuvasti, vaikkei sen työn tulokset sitten näykään kauppareissulla sen ohikulkijan silmiin.

 

En teidä kaipaanko kenenkään sympatioita.

Sitten sä et vaan kuulunut kohderyhmääni.

Äläkä vaan sairastu vahvuuteen, jolloin et edes sympatiaa kaipaa. Sääliä et kaipaa, mutta mikset edes sympatioita ottaisi vastaan...

Hyvää uutta vuotta ja jaksamista vaativassa kasvatustyössä.

Muoks. Minä ainakin otan mielelläni sympatiat vastaan.

 

Sitten sä et vaan kuulunut kohderyhmääni.

Äläkä vaan sairastu vahvuuteen, jolloin et edes sympatiaa kaipaa. Sääliä et kaipaa, mutta mikset edes sympatioita ottaisi vastaan...

Hyvää uutta vuotta ja jaksamista vaativassa kasvatustyössä.

Muoks. Minä ainakin otan mielelläni sympatiat vastaan.

Kiitos, sitä samaa! =)

Okei, myönnetään että tuntuu se sympatia joskus todella hyvältä... :saint:

 

Tätä mäkin joskus mietin. Ihmiset yllättyy kun vielä 6-vuotiaskin uhmaa, että ei niinku enää kuuluis asiaan, vaan kylläpä se ihan normaalia on.

Kun ne aikuisetkin saattaa ryhtyä todella uhmaikäisiksi oli sitten kyse kaupasta tai ravintolasta tai vaikka keskellä kaupunkia....ja aikuistenhan ei sitä kuuluisi tehdä...

 

Mulla lähti sympatiat nyt jokaista kohtaan, jos oikeasti kokivat että tuli tarve puolustella omaa raivopää-lastaan. Voimakastemperamenttiset, ns. haastavammat lapset on ihania, niissä on haastetta tosiaan enemmän kun rauhallisissa, mutta kyllä ne myös rikastuttaa elämää ihan toisella tapaa. Mä näen punaista aina kun lapsia haukutaan, tai niiden hyviä kasvattajia.

Kiitos. :flower:

Me yritetään parhaamme ton pojan kanssa, ja jopa päiväkodissa on sanonut että näkee että hän saa paljon rakkautta.

Mutta hänellä on erittäin voimakas tahto ja temperamentti, ollut ihan vauvasta saakka haastava tapaus, joskin hyvinä hetkinä uskomattoman ihana pikku hurmuri. :heart:

Mutta me teemme todellakin ihan kaikkemme että kasvattaisimme häntä oikein, se on meille todella tärkeä asia. Ja silti niitä uhma-raivareita tulee joskus julkisilla paikoilla. Mutta en minä osaa ajatella että se olisi mitenkään kasvatuksen puutetta.

Joskus tuntuu aika pahalta, kun jossain on joku koko ajan paheksumassa jos lapsi inahtaakin. Entisessä asunnossamme alakerran naapuri hakkasi kattoonsa jos lapsemme vähän inahtikaan, nauroi, puhumattakaan itkusta. Kerrankin kun lapsi itki keskellä yötä kun heräsi oksennettuaan sänkyyn, (vatsatauti alkoi siis yöllä) eikös naapuri hakannut kattoonsa. Ihan monta kertaa viikossa koputti, ja laittoi kerran lapun postiluukusta.

Usein kun lapsi äännähtää vähänkin, jossain on joku paheksumassa. Viimeksi tänään oli tilanne, kun lähdimme pois leikkipuistosta. Lapsi kiljaisi EIEIEI kun ei halunnut lähteä vielä pois, eikös ohitse kulkenut joku nainen joka katsoi TOSI pahasti ja pyöritti silmiään.

Siis ei mun itsetunto horju vieraiden kommentoinnista. Mutta tuntuu että nykyään on melkein häpeä jos lapsi ilmoittaa mitenkään olemassaolostaan. Tuntuu että lapsen pitäisi olla vaan mahdollisimman hiljaa ja kävelläkin huopikkaat jalassa, ettei hän vaan häiritsisi ketään tuntematonta.

Kauppaan toki koitamme lähteä silloin kun lapsi on pirteä ja kylläinen, mutta aina välillä tulee silti kaupassa itku. Siitä olen pahoillani jos se jotain häiritsee, mutta vaikka parhaani yritän, ei sille aina voi mitään.

Pahoillani olen myös ihmisistä jotka häiriintyvät muiden itkevistä lapsista, itseäni ei haittaa se kyllä yhtään, jos haittaa niin lähden muualle. Eikä tulisi mieleenkään ajatella että ko.lasten kasvatus on jotenkin pielessä, en voi ymmärtää että joku oikeasti voisi edes ajatella niin.

Ja, haastavat lapset on tosiaan ihania, siinä missä rauhallisemmatkin. :heart:

 

Mä kyllä uskon tähän - pitää löytää se kiristyksen muoto, joka tehoaa. Vaikea uskoa että jonkun lapsella ei ole mitään, mikä voi vaikuttaa lapseen (ja rajataan erityislapset nyt tästä ulos). Toki johonkin ei tehoa jäähy tai sanominen että "nyt ei tipu jäätelöä". Vaikea kuvitella että jollaikin on lapsi, joka ei välitä _mistään_ Käytännössä voi elää ilman mitään herkkuja, leluja, aktiviteetteja, jne.

Onko näillä "tempperamenttisilla" lapsilla tosiaan kokeiltu kaikkea ja esim lapsi on jatkanut kiukuttelua vaikka kaikki lelut ovat viikon jäähyllä tms? Eikö mikään ole heille tärkeää?

3v uhmaikäinen lapsi ei vielä ole sillä tasolla että se ymmärtää rangaistuksen joka tapahtuu jossain tulevaisuudessa, kyllä se on tapahduttava heti tai ei koskaan. Meillä 6 vuotias ymmärtää tämän tulevan rangaistuksen ja 4v luulen hänenkin jo ymmärtävän, mutta en usko että kovin moni alle 3 v ymmärtää eli heille on aivan sama mitä siellä kaupassa hänelle huudat, vähemmällä pääsee kun odottaa että huuto loppuu, kuin alkaa itse huutamaan jotain tulevia rangaistuksia.

 

Nykyajan laki on sellainen, että jos sitä haluaa noudattaa, niin ei sille huudolle ei tosiaan voi yleensä mitään. Mutta ei sitä onneksi kauan kestä, kun ei lapsi saavuta sillä mitään. Fiksu lapsi tajuaa sen kyllä nopeasti. Valtaosalla kestää vähän kauemmin.

 

Kuvittelin että kaupassa karjuva lapsi ärsyttäisi ehkä eniten sellaisia joilla ei ole lapsia mutta se taitaakin ärsyttää huomattavasti enemmän äitejä joilla on niitä omiakin lapsia.

 

Ihminen osaa olla jo yllättävän nuorena yllätävän fiksu. Jos auktoriteetin puute huomataan, niin sitä käytetään häikäilemättä hyväksi. Tämä on havaittavissa niin pienten lasten kasvatuksessa kuin myös myöhemmissä lapsen elämänvaiheissa.

Armeija yhtenä hyvänä esimerkkinä on muuttanut muotoaan viimeisten vuosien ja vuosikymmenten aikana merkittävästi johtuen nimenomaan vapaasta kasvatuksesta. Kun ennen tehtiin mitä käskettiin, niin nykyään ei tehdä mitään, mitä ei koeta mukavaksi.

Eli ongelma on se paradoksi, että lasten fyysisen kurittamisen kieltäminen on sinänsä täysin ymmärrettävää, mutta jos tälle ei löydy riittävää vastinetta rangaistusmuotona ja auktoriteettina, niin lapsi ei tule noudattamaan mitään käskyjä.

 

[QUOTE="vieras";25339014]3v uhmaikäinen lapsi ei vielä ole sillä tasolla että se ymmärtää rangaistuksen joka tapahtuu jossain tulevaisuudessa, kyllä se on tapahduttava heti tai ei koskaan. Meillä 6 vuotias ymmärtää tämän tulevan rangaistuksen ja 4v luulen hänenkin jo ymmärtävän, mutta en usko että kovin moni alle 3 v ymmärtää eli heille on aivan sama mitä siellä kaupassa hänelle huudat, vähemmällä pääsee kun odottaa että huuto loppuu, kuin alkaa itse huutamaan jotain tulevia rangaistuksia.[/QUOTE]

No pienet ymmärränkin eri tavoin kuin nämä isot. Mutta sellainen lapsi joka puhetta ymmärtää - olisi mielenkiintoista ymmärtää, miksi häneen ei saa mitään kontaktia. Toki jokaisella lapsella voi olla hetkiä, jolloin mikään ei mene päähän, mutta että säännönmukaisesti ei tottele vanhempiaan - se tuntuu oikeasti oudolta.

3-4vuotiaat ymmärtävät kyllä tasan tarkkaan mitä heille sanotaan.

 

Mä kyllä uskon tähän - pitää löytää se kiristyksen muoto, joka tehoaa. Vaikea uskoa että jonkun lapsella ei ole mitään, mikä voi vaikuttaa lapseen (ja rajataan erityislapset nyt tästä ulos). Toki johonkin ei tehoa jäähy tai sanominen että "nyt ei tipu jäätelöä". Vaikea kuvitella että jollaikin on lapsi, joka ei välitä _mistään_ Käytännössä voi elää ilman mitään herkkuja, leluja, aktiviteetteja, jne.

Onko näillä "tempperamenttisilla" lapsilla tosiaan kokeiltu kaikkea ja esim lapsi on jatkanut kiukuttelua vaikka kaikki lelut ovat viikon jäähyllä tms? Eikö mikään ole heille tärkeää?

No meidän lapset eivät kyllä sillä kiukutteluhetkellä mieti/kuule mitään lelujen takavarikointeja. Kyllähän nuo jälkeenpäin harmittaa, mutta eivät ne siinä raivotilanteessa välttämättä auta.

 

Ihminen osaa olla jo yllättävän nuorena yllätävän fiksu. Jos auktoriteetin puute huomataan, niin sitä käytetään häikäilemättä hyväksi. Tämä on havaittavissa niin pienten lasten kasvatuksessa kuin myös myöhemmissä lapsen elämänvaiheissa.

Armeija yhtenä hyvänä esimerkkinä on muuttanut muotoaan viimeisten vuosien ja vuosikymmenten aikana merkittävästi johtuen nimenomaan vapaasta kasvatuksesta. Kun ennen tehtiin mitä käskettiin, niin nykyään ei tehdä mitään, mitä ei koeta mukavaksi.

Eli ongelma on se paradoksi, että lasten fyysisen kurittamisen kieltäminen on sinänsä täysin ymmärrettävää, mutta jos tälle ei löydy riittävää vastinetta rangaistusmuotona ja auktoriteettina, niin lapsi ei tule noudattamaan mitään käskyjä.

Minä en kyllä oikein ymmärrä miten tämä liittyy kaupassa huutamiseen? Ainakin meillä kun 2,5 v. huutaa naama punaisena, se ei johdu kurin puutteesta vaan siksi että kuri ja rajat OVAT olemassa. Jos lapsi saisi aina tahtonsa läpi kaikessa, hän ei huutaisi koskaan. Mutta ei myöskään pukisi päällensä, ei pesisi hampaita, menisi ajoissa nukkumaan, nousisi ajoissa ylös, ei aina söisi ruokaa vaan suklaata, saisi kaupassa aina kaikki tahtomansa lelut ja muut tavarat. (jopa pinkit lasten valecrocksit kokoa 34, kun kerran sai raivarin kaupassa kun onnistui koppaamaan sellaise käsiinsä, eikä olisi millään antanut niitä pois.)

 

No pienet ymmärränkin eri tavoin kuin nämä isot. Mutta sellainen lapsi joka puhetta ymmärtää - olisi mielenkiintoista ymmärtää, miksi häneen ei saa mitään kontaktia. Toki jokaisella lapsella voi olla hetkiä, jolloin mikään ei mene päähän, mutta että säännönmukaisesti ei tottele vanhempiaan - se tuntuu oikeasti oudolta.

Kuka sanoi, ettei lapset säännönmukaisesti tottelisi vanhempiaan? On kyllä eri asia saada raivareita helposti/usein, kun saada niitä aina ja koko ajan.

 

Mulla sama. Ajattelen että onneksi tuo ei oo mun. Mutta sellainen ajattelukin on kuulemma kiellettyä ja väärin ja järkyttävän ylimielistä...palsta joskus sen opetti :xmas:. Niin tai näin, väärin tai ei, niin ajattelen silti että onneksi huutaja ei ole minun, onneksi mun ei tarvitse toimia vaan voin tehdä ostokseni rauhassa & olen tyytyväinen siihen että omat lapset ei ole kaupassa tai muilla julkisilla paikoilla karjuneet sitten pikkuvauvaiän. Vaikka ei palstan mukaan saisi, niin olen silti ylpeä siitä että lapseni osaavat käyttäytyä.

Joskus sitä huutoa on hiton raastavaa kuunnella kaupassa, bussissa tms kun se jatkuu, jatkuu, jatkuu, jatkuu...mutta en mä silloinkaan siitä voi varsinaisesti väittää ärsyyntyväni, en ole mennyt enkä menisi sanomaan mitään vanhemmille, tai jäänyt tuijottamaan. Pikemminkin olen yrittänyt päästä toiselle puolelle kauppaa ettei huuto enää kuuluisi. Kun ei aina, pitkän päivän jälkeen tms, jaksaisi kuunnella karjumista sen enempää omien kuin toistenkaan lasten suusta, tai aikuisten.

Jos huutoon liittyy jotain häiriökäyttäytymistä, tyyliin lapsi hakkaa mua kepillä tai tönii lastani, tai jos karjuja ja perheensä tukkivat koko käytävän niin ettei muut saa ostoksiaan tehtyä, niin sitten alkaa vituttaa jos vanhemmat ei muka saa sitä loppumaan. Sitäkin on tapahtunut. Niin avuton ei saa omien lastensa kanssa olla, anteeks nyt vaan, vaan silloin pitäisi tosiaan vaikka ottaa muksu kainaloon ja kantaa sivummalle (viis siitä vaikkei se tykkää olla sylissä).

Eilen sanoit, että sinua ÄRSYTTÄÄ se huuto. Nyt sanotkin, että se pikemminkin huvittaa ja vain häiriökäyttäytyminen ärsyttää. Eli miten se nyt sitten on? Vai muistako ihan väärin, että puhuit helisemässä olemisesta, kun vieras lapsi huutaa?

 

Lapsi kiljaisi EIEIEI kun ei halunnut lähteä vielä pois, eikös ohitse kulkenut joku nainen joka katsoi TOSI pahasti ja pyöritti silmiään.

Anatolia?

 

Mä kyllä uskon tähän - pitää löytää se kiristyksen muoto, joka tehoaa. Vaikea uskoa että jonkun lapsella ei ole mitään, mikä voi vaikuttaa lapseen (ja rajataan erityislapset nyt tästä ulos). Toki johonkin ei tehoa jäähy tai sanominen että "nyt ei tipu jäätelöä". Vaikea kuvitella että jollaikin on lapsi, joka ei välitä _mistään_ Käytännössä voi elää ilman mitään herkkuja, leluja, aktiviteetteja, jne.

Onko näillä "tempperamenttisilla" lapsilla tosiaan kokeiltu kaikkea ja esim lapsi on jatkanut kiukuttelua vaikka kaikki lelut ovat viikon jäähyllä tms? Eikö mikään ole heille tärkeää?

No varmaan olisi joku, mutta kun on se lapsi tempperamenttinen tai ei niin tunteita pitää saada myös näyttää ja välitön uhkailu, kaikki lelut pois, antaa sen kuvan, ettei niitä saa näyttää. Ilkeä ei saa lapsikaan olla, ei lyödä eikä rikkoa, niistä rangaistaa mutta jumankavite, kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Ja ainakaan minun lapset ei kovin usein siellä kaupassa tai bussissa huutaneet, muutaman kerran kumpikin, sitten oppivat ettei tehoa. Mikä siinä huutamisessa niin kauheaa on, että pitäis sen vuoksi kiristää ja uhkailla?? Minä uhkailin silloin, jos oli itselleen tai muille vaaraksi.

 

Ei ne lapset (yleensä) pahuuttaan karju. Kyllä se on tuntemusten käsittelyä, kun ei vielä muita keinoja ole olemassa TAI tunteet on niin voimakkaat, ettei ne ilman huutoa ulostaudu.

 

No varmaan olisi joku, mutta kun on se lapsi tempperamenttinen tai ei niin tunteita pitää saada myös näyttää ja välitön uhkailu, kaikki lelut pois, antaa sen kuvan, ettei niitä saa näyttää. Ilkeä ei saa lapsikaan olla, ei lyödä eikä rikkoa, niistä rangaistaa mutta jumankavite, kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Ja ainakaan minun lapset ei kovin usein siellä kaupassa tai bussissa huutaneet, muutaman kerran kumpikin, sitten oppivat ettei tehoa. Mikä siinä huutamisessa niin kauheaa on, että pitäis sen vuoksi kiristää ja uhkailla?? Minä uhkailin silloin, jos oli itselleen tai muille vaaraksi.

Kyllä meillä rangaistus (ensin tulee uhkaus) tulee muustakin, kuin vain vaarallisista asioista. Karjuminen kaupassa on huonoa käytöstä. Ääntä ja tunteitaan kyllä voi näyttää muutenkin.

Varmaan on raskasta vanhemmille, jos mikään ei mene isommalle lapselle päähän eikä kontrollia ole. Mutta juuri mietin, ovatko tilanteet tälläisiä "ei voida uhkailla ellei henki mene" vai...

 

Mein 5-vuotias saattoi huutaa nuorempana 30-45 minuuttia yhteen putkeen pää punaisena ja hiukset hiestä märkinä, kun äiti ei ole totellut tai on itse hermostunut jostain, mitä ei ole osannut. Tuolloin oli aivan turha mennä lasta rauhoittelemaan, koska ei kuuntele YHTÄÄN mitään ja hermostuu entisestään. Käytiin tuon huutamisen vuoksi ihan lasten psykologilla useamman kerran ja siellä sanottiin, että antaa huutaa, ei se huutaminen ketään tapa eikä vahingoita.

No olen antanut huutaa eikä tuo enää jaksa kovin usein noin pitkään karjua....

Sain lisäksi ohjeita, että voimakastemperamenttisen joustamattoman ja haastavan lapsen kanssa ei kannata olla joustamaton, ehdoton aikuinen aivan kaikessa, vaan lastakin pitää kuunnella ja tulla joskus/sopivissa tilanteissa puoliväliin vastaan. Tietyt asiat on tietysti ehdottomia (nukkuminen, hygienia, ruokailu jne). Mutta monessa asiassa on helpompi luovia, kuin ajatutua umpikujaan.

 

Onks tietoo, tuleeko näistä huutajista ns. kunnon kansalaisia vai huutavatko työpaikoillaankin samalla tavalla ? Onko teistä kukaan ollut itse tämmönen huutaja ?

 

[QUOTE="Mummeli";25341321]Onks tietoo, tuleeko näistä huutajista ns. kunnon kansalaisia vai huutavatko työpaikoillaankin samalla tavalla ? Onko teistä kukaan ollut itse tämmönen huutaja ?[/QUOTE]

No, itse olen kaupassa pienenä huutanut karkkihyllyn edessä muutaman kerran. Ja huudan vieläkin joskus edelleen, mutten karkkihyllyn edessä, yleensä kotona. Työpaikalla osaan kyllä yleensä käyttäytyä.

 

[QUOTE="Mummeli";25341321]Onks tietoo, tuleeko näistä huutajista ns. kunnon kansalaisia vai huutavatko työpaikoillaankin samalla tavalla ? Onko teistä kukaan ollut itse tämmönen huutaja ?[/QUOTE]

No en ole muistaakseni julkisilla paikoilla huutanut, mutta kotona olen kyllä huutanut ja raivonnut kovastikin. Ja vielä aikuisenakin tulee huudettua kotona. Työpaikalla en ole huutanut (jos yhtä pomolle puhelimessa raivoamista ei lasketa).

En tiedä sitten olenko kunnon kansalainen vai jotain muuta..?