Kuinka monta kertaa sydämesi on särkynyt?

Kaksi kertaa on sydän palanut karrelle ja muutaman kerran tullut pienempiä palovammoja. Mulla on tosin ollut vakavasti otettavia suhteita takana 5. Vain kerran nuoruudessani olen ollut jätetty osapuoli, mutta pahalta ne erot silti aina tuntuvat.

 

Kolmasti. Kukin on jättänyt sydämeeni omanlaisensa jäljen, joka kulkee mukanani ikuisesti.

 

Minun sydämeni on särkynyt lähinnä parisuhteen vuoksi 3 kertaa ja toivon, että tämä edellinen kerta oli viimeinen. Valitettavasti iän puolesta voisin ajatella, että pahin on vielä edessä . Kunhan se ei koske lapsiani(lastani), niin kyllä minä sen kestän.

 

Aivojen rakenteisiinhan useat häiriöt yleensä liittyy. Ihmiseltä voi puuttua esim. empatiakyky, kyky kiintyä tms. Vai eikö esim. psykopaatti ole mielestänne jonkinsortin "häiriöinen" vai onko hänelläkin vaan erilaiset aivot? Ihminen voi kiintyä liikaa, liian vähän ja kaikkea siltä väliltä. Raja on häilyvä, mutta se on satavarma, että on häiriö kyseessä, jos ei kiinny lainkaan tai juuri lainkaan eikä ihmissuhteiden menettämiset tunnu missään. Terveet kiintymyssuhteet takaa jo eloonjäämisenkin. Etenkin äidin (vanhemman) ja lapsen kuuluukin kiintyä toisiinsa.

 

Mielestäni meditointi, tilanteen ja tunteiden analysointi, mielikuvaharjoittelu ja muistojen tietoinen vahventaminen/heikentäminen ovat hyviä keinoja sydänsuruista selviytymiseen. Ainakin minulla ne toimivat hyvin.

 

Mielestäni meditointi, tilanteen ja tunteiden analysointi, mielikuvaharjoittelu ja muistojen tietoinen vahventaminen/heikentäminen ovat hyviä keinoja sydänsuruista selviytymiseen. Ainakin minulla ne toimivat hyvin.

Muut ymmärrän, mutta meditointia ja mielikuvaharjoittelua ei ole kyllä tullut mieleen koskaan kokeilla Ehkä sitten joskus, jos tilanne vielä eteen tulee.

 

Sitä mä olen jossain vaiheessa paljon pohtinut, että onko parempi elää elämänsä tasaisen tyytyväisenä ja onnellisena sinkkuna vai rakastua/rakastaa täysillä ja sitten menettää. Ekassa jää ehkä hiukan vaille sellaisista palavista tunteista, mutta toisaalta sellaista ei voi kauheasti kaivata, jos ei ole kokenut ja säästyy sydänsuruilta.

Mä olen jälkimmäisen vaihtoehdon kannalla. Rakastuneena sitä tuntee todella elävänsä - tuntee vaan maailman pauhun ihan eri lailla, kuin jos elämä olisi aina sitä tasapaksua, vaikkakin ihan mukavaa ja tyydyttävää.

Se hullaantuminen on jotain niin mieletöntä, että sen takia olen valmis ottamaan riskin pohjamudissa rypemisestäkin.

Ajattelen näin, vaikka nyt sattuukin... Sillä kuitenkaan en tätä kokemusta vaihtaisi pois, vaikka elämäni olisikin mielettömästi helpompaa ilman tätä kokemusta, ja kivaa ja hauskaa myöskin. Vaan kun se ei olisi yhtä hienoa silti.

 

Minä ajattelen kyllä myös niin, että jos haluaa jotain saavuttaa on pakko uskaltaa.
Uskaltaa rakastaa, uskaltaa heittäytyä, senkin uhalla, että tulee satutetuksi.

Tosin ikä, eletyt vuodet ja piiiitkä parisuhde ovat muokanneet minua siten, että vaikka ajattelinkin että on uskallettava heittäytyä, voi sitä heittäytyä vähän hillitymmin.. vähän varovammin ja verkkaisemmin.

 

[QUOTE="aloittaja";25269998]Mä olen jälkimmäisen vaihtoehdon kannalla. Rakastuneena sitä tuntee todella elävänsä - tuntee vaan maailman pauhun ihan eri lailla, kuin jos elämä olisi aina sitä tasapaksua, vaikkakin ihan mukavaa ja tyydyttävää.

Se hullaantuminen on jotain niin mieletöntä, että sen takia olen valmis ottamaan riskin pohjamudissa rypemisestäkin.

Ajattelen näin, vaikka nyt sattuukin... Sillä kuitenkaan en tätä kokemusta vaihtaisi pois, vaikka elämäni olisikin mielettömästi helpompaa ilman tätä kokemusta, ja kivaa ja hauskaa myöskin. Vaan kun se ei olisi yhtä hienoa silti.[/QUOTE]

Riippuu varmasti ihmisestä ja niistä suhteistakin. Joistakin suhteista saattaa seurata niin paljon ja pitkään surua sen menettämisestä, ettei se sitten ollutkaan sen arvoista. Jos se onni on jäänyt lyhyeksi. Tai sitten ei ehkä rakastanut niin paljon, että olisi kokenut sen olleen sen arvoista, mutta niin paljon kuitenkin, että menettäminen tuntui liian pahalta(?)

Mä olen aina ollut tosi onnellinen sinkkunakin ja saanut niitä suuria onnen hetkiä muista ihmissuhteista ja elämästä yleensä. Olen kyllä sen verran romantikko, että haaveilen sellaisesta suuresta rakkaudesta, jollaista en ole vielä kokenut. Uskon, että voisin silti olla onnellinen sinkkuna ja lapsettomanakin, vaikka haluaisinkin joskus perheen ja lapsia.

 

Riippuu varmasti ihmisestä ja niistä suhteistakin. Joistakin suhteista saattaa seurata niin paljon ja pitkään surua sen menettämisestä, ettei se sitten ollutkaan sen arvoista. Jos se onni on jäänyt lyhyeksi. Tai sitten ei ehkä rakastanut niin paljon, että olisi kokenut sen olleen sen arvoista, mutta niin paljon kuitenkin, että menettäminen tuntui liian pahalta(?)

Mä olen aina ollut tosi onnellinen sinkkunakin ja saanut niitä suuria onnen hetkiä muista ihmissuhteista ja elämästä yleensä. Olen kyllä sen verran romantikko, että haaveilen sellaisesta suuresta rakkaudesta, jollaista en ole vielä kokenut. Uskon, että voisin silti olla onnellinen sinkkuna ja lapsettomanakin, vaikka haluaisinkin joskus perheen ja lapsia.

Hienoa, että saat suuria onnen hetkiä muustakin. Musta tuntuu, etten aina pysty samaan...

Onhan mulla kivoja ystäviä, ihana lapsuudenperhe, kiva koti, kiva työ jne., mutta jotenkin silti elämän parhaita hetkiä mulle ovat ne rakkaudentäyteiset hetket toisen ihmisen kanssa - siis sellaisen ihmisen kanssa, johon olen rakastunut. Siinä hetkessä on vaan niin totaalisen hyvä olla. Ja se ei ole sama asia kuin olla kaverin tai perheenjäsenen kainalossa, silloin jotain vain puuttuu.

Omalla kohdallani uskon siihen, ettei ihmistä ole luotu elämään yksin. Mulla on tosi kiva elämä sinkkunakin, mutta en usko voivani olla täydellisen onnellinen koko elämääni ilman kumppania. Ilman lapsia voisin kyllä kuvitella olevani onnellinen, tai niin ainakin sanon nyt lapsettomana.

 

[QUOTE="aloittaja";25270099]Hienoa, että saat suuria onnen hetkiä muustakin. Musta tuntuu, etten aina pysty samaan...

Onhan mulla kivoja ystäviä, ihana lapsuudenperhe, kiva koti, kiva työ jne., mutta jotenkin silti elämän parhaita hetkiä mulle ovat ne rakkaudentäyteiset hetket toisen ihmisen kanssa - siis sellaisen ihmisen kanssa, johon olen rakastunut. Siinä hetkessä on vaan niin totaalisen hyvä olla. Ja se ei ole sama asia kuin olla kaverin tai perheenjäsenen kainalossa, silloin jotain vain puuttuu.

Omalla kohdallani uskon siihen, ettei ihmistä ole luotu elämään yksin. Mulla on tosi kiva elämä sinkkunakin, mutta en usko voivani olla täydellisen onnellinen koko elämääni ilman kumppania. Ilman lapsia voisin kyllä kuvitella olevani onnellinen, tai niin ainakin sanon nyt lapsettomana. [/QUOTE]

Mä olen aina ollut vähän kummallinen, innostun kuin pikkulapsi ihan pienistäkin asioista. Ihmissuhteista läheiset ystävyyssuhteet on aina antanu mulle paljon.

Täytyy kyllä sanoa, että nyt kun on kerran ollut vahvasti ihastunut niin sitä ihastumista/rakastumista osaa hitto vie kaivata enemmän. Aiemmin ei osannut ihan oikeasti kaivata, kun ei ollut mitään sellaista kokenut. Ymmärrän sua siis kyllä. Siksi koen olleeni onnellisempi ennen niitä sydänsuruja. Oli tyytyväinen ilman romantiikkaa ja autuaan tietämätön siitä, miten ihanaa se läheisyys, palavat tunteet ym. on. Suhteen loppumisessa pahinta on varmaan se ikävä, joka ei ihan heti lopu. Olisikin vaan kertaraapaisu ja kipu loppuisi. Ensimmäiset viikot on kyllä helvetillisiä, mutta sellainen tietynlainen ikävä säilyy pitkään, joillain kuulemani mukaan jopa vuosia. Toki se muuttaa ajan kuluessa muotoaan. Voikohan välittämistä olla ilman ikävää? Välittäminen kun voi olla ikuista. Tää jäi nyt miettimään kaikenlaista.

 

kerran särkyi, ja pahasti. Tuntui kuukausia pahalta, mutta sydämen rikkoja sen myös korjasi, eli nykyinen mieheni ja tyttäreni isä

 

Mä olen aina ollut vähän kummallinen, innostun kuin pikkulapsi ihan pienistäkin asioista. Ihmissuhteista läheiset ystävyyssuhteet on aina antanu mulle paljon.

Täytyy kyllä sanoa, että nyt kun on kerran ollut vahvasti ihastunut niin sitä ihastumista/rakastumista osaa hitto vie kaivata enemmän. Aiemmin ei osannut ihan oikeasti kaivata, kun ei ollut mitään sellaista kokenut. Ymmärrän sua siis kyllä. Siksi koen olleeni onnellisempi ennen niitä sydänsuruja. Oli tyytyväinen ilman romantiikkaa ja autuaan tietämätön siitä, miten ihanaa se läheisyys, palavat tunteet ym. on. Suhteen loppumisessa pahinta on varmaan se ikävä, joka ei ihan heti lopu. Olisikin vaan kertaraapaisu ja kipu loppuisi. Ensimmäiset viikot on kyllä helvetillisiä, mutta sellainen tietynlainen ikävä säilyy pitkää, joillain kuulemani mukaan jopa vuosia. Toki se muuttaa ajan kuluessa muotoaan. Voikohan välittämistä olla ilman ikävää? Välittäminen kun voi olla ikuista.

Mäkin innostun tosi paljon kaikesta pienestä ja oon niistä jutuista iloinen. Vaikka nyt pipareitten leipomisesta.

Mutta oot oikeessa - kun on joskus ollut ihastunut/rakastunut, sitä mieletöntä leijumisen tunnetta ja hehkua ja väkisin huulille pyrkivää hymyä osaa kaivata ihan eri tavalla. Jos ei ole koskaan kokenut sitä läpeensä onnellista tunnetta, ei osaa kaivata sitä, joten voi ehkä elää ihan tyytyväisenä ja onnellisena ilman sitäkin.

Ei taida olla takaisin kääntymistä ensirakkauden jälkeen...

 

No riippuu, mitä laskee. Kerran pahasti. Tekee kipeää vieläkin.

Lohdutukseksi pitää sanoa, että kyllä se särkyy vielä muutaman kerran.

 

[QUOTE="elämä on";25270194]Lohdutukseksi pitää sanoa, että kyllä se särkyy vielä muutaman kerran.[/QUOTE]

Sitä ennen ehtii varmaan vähän kyynistymään ja turtumaan. Pitää opetella hieman kovettamaan itseään.

 

Tää jäi nyt miettimään kaikenlaista.

Mä tykkään kun mietit kaikkee. Pohtijat ja mietiskelijät koen aina tutunlaisiksi. Mä mietin ja pohdin edelleen kaikenlaista, mutta harvemmin kyllä tällä palstalla.

 

Ei kertaakaan. Mulla on vähemmänlaisesti sydäntä, mitä särkeä.

 

Sitä ennen ehtii varmaan vähän kyynistymään ja turtumaan. Pitää opetella hieman kovettamaan itseään.

Kerta kerralta on aina hiemen vaikeampi luottaa ja antaa tunteilleen vallan. Siitä on kuitenkin se hyvä puoli, että ei ole enää niin sinisilmäinen ja kuvittele rakkauden välttämättä kestävän ikuisesti. Kyllä silti voi rakastaa paljon ja kannattaakin. Onni koostuu kuitenkin pienistä, onnellisista hetkistä.

 

Hmm, jäin pohtimaan tuota vierasta, joka ei omien sanojensa mukaan kykene kiintymään kehenkään kovin vahvasti. Aloin miettimään, onko silloin oikein antaa jonkun rakastua itseensä tulisesti? Ainakaan ilman, että varoittaa sitä ihmistä ensin. Jos on sellainen, ettei kiinny ihmisiin ja ihmissuhteet vaihtelevat paljon niin siinä aiheuttaa paljon surua niille, joiden kanssa näissä suihteissa on...toinen rakastuu, alkaa rakastamaan syvästi ja sitten tulee jätetyksi. Näin sydänsuruja kokeneena haluaisi tuottaa niitä mahd. vähän kellekään. Noh, ihmissuhteet on toki aina riskialttiita.

 

[QUOTE="elämä on";25270213]Kerta kerralta on aina hiemen vaikeampi luottaa ja antaa tunteilleen vallan. Siitä on kuitenkin se hyvä puoli, että ei ole enää niin sinisilmäinen ja kuvittele rakkauden välttämättä kestävän ikuisesti. Kyllä silti voi rakastaa paljon ja kannattaakin. Onni koostuu kuitenkin pienistä, onnellisista hetkistä.[/QUOTE]

Yks kaveri sanoi kerran, ettei ole rakastanut ketään niin paljon kuin ensirakkauttaan, koska uskalsi heittäytyä siihen ihan eri tavalla kuin muihin suhteisiinsa, vaikka onkin ollut rakastunut/rakastanut sen jälkeenkin. Tuskin se kuitenkaan kaikilla noin menee.

 

[QUOTE="elämä on";25270213]Kerta kerralta on aina hiemen vaikeampi luottaa ja antaa tunteilleen vallan. Siitä on kuitenkin se hyvä puoli, että ei ole enää niin sinisilmäinen ja kuvittele rakkauden välttämättä kestävän ikuisesti. Kyllä silti voi rakastaa paljon ja kannattaakin. Onni koostuu kuitenkin pienistä, onnellisista hetkistä.[/QUOTE]

Turtuuko mielestäsi menetyksiin? Siis tuntuuko sydänsurut enää yhtä voimakkailta seuraavien suhteiden kohdalla? Ei se toki taida näin yksiselitteistä olla, kun jotkut menetykset kokee suuremmiksi kuin toiset.

 

Turtuuko mielestäsi menetyksiin? Siis tuntuuko sydänsurut enää yhtä voimakkailta seuraavien suhteiden kohdalla? Ei se toki taida näin yksiselitteistä olla, kun jotkut menetykset kokee suuremmiksi kuin toiset.

Ainakin niissä seuraavissa sydänsuruissa on ehkä hiukan jo kokemusta ja järkeä mukana - surun keskelläkin saattaa muistaa, että selvisi tästä hengissä ensimmäiselläkin kerralla, joten tulee selviämään nytkin. Toisin kuin silloin, kun sydän särkyy ensimmäistä kertaa - se suru on niin musertavaa ja hysteeristä ettei siitä näe ollenkaan ulospääsyä.

Ja kun sydän on kerran särjetty, seuraavissa suhteissa on uskoakseni mukana myös tippa sitä kyynisyyttä. Takaraivossa on silloin muisto siitä, ettei kaikki aina pääty onnellisesti. Ehkä silloin osaa tavallaan ennalta "varautua" sydänsuruihin...?

 

Ja kysyit tytsi asiaa kylläkin nimimerkiltä "elämä on", mutta minä nyt tungin mukaan pohtimaan asiaa.

 

Sitä ennen ehtii varmaan vähän kyynistymään ja turtumaan. Pitää opetella hieman kovettamaan itseään.

Lohdutukseksesi ehkä voin sanoa, että ei sitä tarvi opetella, se tulee ihan kaupan kylkiäisenä.

 

Hei, on sittenkin varmaan särkynyt enemmän kuin kerran. Jos ajattelen läheisiini kohdistuneita asioita, jotka ovat jättäneet jälkensä minuunkin ja vaikuttaneet hyvinvointiini.