M
"mää"
Vieras
Tuo mieheni on niin hankala ihminen. Samalla osaa myös ajoittain olla aivan ihana.
Nyt on kuitenkin paha vaihe.
Meillä on 2½ vuotias lapsi joka kaipaa paljon huomiota ja on nyt uhmaiässä. Minun huomioni menee sinne ja samalla myös kaikki voimat. Illalla olen niin väsynyt ettei paljoa enää aviolliset velvollisuudet kiinosta. Tämä on johatnut siihen että miehen kiinnostus on tietty myös laantunut ja nyt tilanne on tosi tunkkainen ja ikävä ja iloton. Mies juuri sanoi ettei mikään enää kiinnosta, kannattaako olla yhdessä. Ei kiinnosta joulu tai korttien kirjoittelu, lahjojen ostokaan. Ei kiinnosta myöskään jo varattu yhteinen etelänmatka alkukesästä.
Pahinta on että mies yrittää sälyttää vastuun minulle. Näytän kuulemma niin kärsivältä että ei minun ole pakko hänen kanssaan jatkaa vaan voidaan lähteä eri teille
Tosiasia on että aika rankkaa on eikä paljon hymyilytä. Mies ei vaan käsitä sitä että jos työn lisäksi teen kaikki kotihommat ja hoidan lapsen lähes yksin niin ei paukut enää riitä muuhun. Lisäksi lapsi on sairastellut paljon ja yöheräämiset on tietysti minun heiniäni vaikka mies jäisi kotiin hoitamaan ja minä olisin lähdössä töihin. Kaikki ruuatkin pitää tehdä valmiiksi kun ovat kotona että söisivät hyvin. Huoh!
Onko muilla tällaista? Miten olette päässeet eteenpäin vai kannattaako edes katsoa eteenpäin...?
Nyt on kuitenkin paha vaihe.
Meillä on 2½ vuotias lapsi joka kaipaa paljon huomiota ja on nyt uhmaiässä. Minun huomioni menee sinne ja samalla myös kaikki voimat. Illalla olen niin väsynyt ettei paljoa enää aviolliset velvollisuudet kiinosta. Tämä on johatnut siihen että miehen kiinnostus on tietty myös laantunut ja nyt tilanne on tosi tunkkainen ja ikävä ja iloton. Mies juuri sanoi ettei mikään enää kiinnosta, kannattaako olla yhdessä. Ei kiinnosta joulu tai korttien kirjoittelu, lahjojen ostokaan. Ei kiinnosta myöskään jo varattu yhteinen etelänmatka alkukesästä.
Pahinta on että mies yrittää sälyttää vastuun minulle. Näytän kuulemma niin kärsivältä että ei minun ole pakko hänen kanssaan jatkaa vaan voidaan lähteä eri teille
Tosiasia on että aika rankkaa on eikä paljon hymyilytä. Mies ei vaan käsitä sitä että jos työn lisäksi teen kaikki kotihommat ja hoidan lapsen lähes yksin niin ei paukut enää riitä muuhun. Lisäksi lapsi on sairastellut paljon ja yöheräämiset on tietysti minun heiniäni vaikka mies jäisi kotiin hoitamaan ja minä olisin lähdössä töihin. Kaikki ruuatkin pitää tehdä valmiiksi kun ovat kotona että söisivät hyvin. Huoh!
Onko muilla tällaista? Miten olette päässeet eteenpäin vai kannattaako edes katsoa eteenpäin...?