Onko perhe tärkeämpi kuin mielekäs ura ja itsensä toteuttaminen?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Tyytyväinenkö?
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
T

Tyytyväinenkö?

Vieras
Minä ja kaverini "kilpailemme" keskenämme siitä, kummalla on enemmän oikeus olla masentunut.

Olemme kumpikin 36-vuotiaita.

Kaverini on hoikka ja kaunis. Hänellä on hieno ura, hyvä palkka ja kiva pieni lainalla ostettu asunto. Paljon kavereita.

Mutta takana yksi lyhyt avioliitto, ei lapsia. Ei miestä, muutamia ollut, eivät olleet hyviä.

Nyt kaveria masentaa, kun on tässä iässä, eikä ole perhettä. Ei miestä, ei lasta. Mutta on siis paljon muuta.

Minä taas olen ihan ok näköinen, en mikään laiheliini, mutta en lihavakaan, painoindeksi 22.

Minulla on ihana, ihana mies :heart: ja sydänkäpynen lapsi :heart:

Taloudellisesti tulemme hyvin toimeen, mutta VAIN koska mieheni ansaitsee paljon.

Minulla on useampi koulu kesken, ei minkäänlaista uraa. Ainoa asia, josta olen ammatillisessa mielessä kiinnostunut, on tosi vaikea toteuttaa, eikä näytä onnistuvan yrityksistä huolimatta.

Olen nyt ollut monta vuotta kotona, ja väsynyt siihen, ettei ole uraa, etten saa ammatillista arvostusta. Minua ei ilahduta totta puhuen p*skan vertaa se, että osaan laittaa ruokaa tai luoda tunnelmaa kotiin. Pöh! Haluaisin uran! Tai ehkä sitäkin enemmän: haluaisin hyvän itsetunnon, ja sitä on vaikea saada, kun en osaa tehdä muuta kuin laittaa ruokaa.

Mutta hakkaan asian suhteen päätäni seinään kerta kerran jälkeen. Nyt se masentaa, koska kovasti olen yrittänyt, enkä onnistu.

Kaveri taas on parisuhteita yrittänyt, eikä onnistu.

Kummalla menee huonommin?
 
Jokaisella on omat ongelmat ja vahvuudet joita ei päällepäin näe. Myös sulla ja sun kaverilla.

Ja ehkä kysymys kuuluu miksi haluisit vertailla kaveris kanssa huonommuutta? Tukekaa toisianne niillä osa-alueilla missä ootte heikoilla, saattais tuottaa paremman tuloksen..
 
Sitähän me tehdäänkin, kumpikin yrittää saada toista näkemään ne hyvät puolet elämässä, osoitellaan niitä toisillemme.

Mutta kun ei mua tosiaan lohduta noi ruoanlaitot tai "tunnelmalliset kodit".

On vaikea nähdä objektiivisesti, että kummalla menee oikeasti huonommin. Siksi kysyin.
 
Kaveri valittaa, että 36-vuotiaana iskee jo paniikki perheen perustamisen suhteen, ja minä valitan, että 36-vuotiaana iskee jo paniikki uran luomisen suhteen. Pian kaveri ei enää voi saada lapsia ja minä en voi saada työpaikkaa :(
 
sulla on rakkautta ilman sitä ei ole mitään, nyt alat suunnitella tulevaisuutta ja miettiä mitä alat `isona ` tehdä.
Kun laspsi/lapset pienet niin kannattaa keskittyä perheeseen.
Uran ehtii kyllä luoda myöhemminkin...kun siihen on paremmin resursseja. Mutta mikään ei estä sua jo suunnittelemasta ja kenties opiskelemastakin uraa varten...
 
Kannattaa myös realistisesti hahmottaa "uran luomisen" edellytykset...usein se tarkoittaa pitkiä työpäiviä, jonkinasteista omistautumista työlle jolloin perhe-elämä kärsii.

Ainakin toisella vanhemmalla pitäisi sitten olla vaatimattomampi työ/ olla kotona, koska niinkuin tiedämme, lapset sairastavat, tarvitsevat hoivaa, läksyapuja yms yms jotka ei voi odottaa "ens viikkoon kun palaan duunimatkalta"....

Meillä on tehty tommoinen ratkaisu, mulla on tylsä ja mälsä toimistotyöpaikka (työ sinällään on ok, mutta paikka + palkka paska), mies tekee uraa. Joinain päivinä olen kade sen työmatkoista yms. eduista, mutta oikeasti en ehkä olisi valmis uhraamaan niin paljon energiaa työlle.
 
Kiitos vastauksista. Toivottavasti saavat minutkin heräämään. Joskus pitää kuulla ventovierailta, että uskoo. Mutta kun olen oikeasti yrittänyt ja jatkuvasti epäonnistun, niin usko alkaa mennä. Tyhmä en ole, tiedän sen, mutta jostain syystä en vain onnistu siinä, missä yritän.

Vaimona olen onnistunut ja sitten 20 vuoden kuluttua voin katsoa, olenko äitinäkin ;) Mies on joka tapauksessa onnellinen mun kanssa ja lapsi vaikuttaa muista onnelliselta ja tasapainoiselta, etten ehkä ole täysin pilannut.

Mutta tämä omien unelmien toteutus... en haluaisi sitten 60-vuotiaana itkeä, että miksi en tehnyt sitä tai tätä.

Ja tämä urajuttu ja perhe eivät sulje toisiaan pois, tämän mun haave on vain niin pirun vaikea toteuttaa.
 
Molemmat yhtä tärkeitä. En halua uhrata itseäni perheelle, mutta en myöskään pelkästään itseni toteuttamiseen. Uraa mulla ei olekaan, mutta en ole siltikään ryhtynyt itsensä uhraavaksi kotiäidiksikään, kenenkään piiaksi.
 
Kannattaa myös realistisesti hahmottaa "uran luomisen" edellytykset...usein se tarkoittaa pitkiä työpäiviä, jonkinasteista omistautumista työlle jolloin perhe-elämä kärsii.

Ainakin toisella vanhemmalla pitäisi sitten olla vaatimattomampi työ/ olla kotona, koska niinkuin tiedämme, lapset sairastavat, tarvitsevat hoivaa, läksyapuja yms yms jotka ei voi odottaa "ens viikkoon kun palaan duunimatkalta"....

Meillä on tehty tommoinen ratkaisu, mulla on tylsä ja mälsä toimistotyöpaikka (työ sinällään on ok, mutta paikka + palkka paska), mies tekee uraa. Joinain päivinä olen kade sen työmatkoista yms. eduista, mutta oikeasti en ehkä olisi valmis uhraamaan niin paljon energiaa työlle.

Olen tästä ihan samaa mieltä. Minua ei siis kiinnosta sellainen "raha-ura", vaan ihan toisenlainen, siis totta puhuen enemmän taiteellinen. Todellakin itseni toteuttamista :D Ja siitä hyvä, että voin tehdä sitä periaatteessa kotona omissa työtiloissa, eli lapsi on osa-aikahoidossa pari tuntia päivässä. En enempää työaikaa tarvitsekaan. En vain saa lyötyä itseäni läpi, en saa tunnustusta :(

Mieskään ei vaadi, että ansaitsen mitään, kun hän ansaitsee hyvin, haluaa vain, että olen onnellinen ja että toteutan itseäni. Mutta kun itsetunto on nollissa, kun tulosta ei synny, vaikka kuinka yritän :(

Hyi kauhee, mikä valittaja minä jo olen :( Kieriskelen itsesäälissä :(
 
Alkuperäinen kirjoittaja Tyytyväinenkö?;25066919:
Olen tästä ihan samaa mieltä. Minua ei siis kiinnosta sellainen "raha-ura", vaan ihan toisenlainen, siis totta puhuen enemmän taiteellinen. Todellakin itseni toteuttamista :D Ja siitä hyvä, että voin tehdä sitä periaatteessa kotona omissa työtiloissa, eli lapsi on osa-aikahoidossa pari tuntia päivässä. En enempää työaikaa tarvitsekaan. En vain saa lyötyä itseäni läpi, en saa tunnustusta :(

Mieskään ei vaadi, että ansaitsen mitään, kun hän ansaitsee hyvin, haluaa vain, että olen onnellinen ja että toteutan itseäni. Mutta kun itsetunto on nollissa, kun tulosta ei synny, vaikka kuinka yritän :(

Hyi kauhee, mikä valittaja minä jo olen :( Kieriskelen itsesäälissä :(

Sinullahan on asiat mahtavasti!!

Mutta valittaminen silloin tällöin on sallittua ja laittaa asiat perspektiiviin. :D
 
Sinullahan on asiat mahtavasti!!

Mutta valittaminen silloin tällöin on sallittua ja laittaa asiat perspektiiviin. :D

Kiitos, yritän sen pitää mielessä, mutta pelkään että taas (PMS-oireitako?) masennus iskee päälle ja sängystä nouseminenkin on väliin vaikeaa. Kun välillä kaikki tuntuu niin turhalta.

Ja tuntuu kamalalta sanoa miehelle, etten ole onnellinen, vaikka hän tekee niin paljon meidän eteen, pelkää raukka, että johtuu hänestä, vaikka yritän selittää, ettei todellakaan liity parisuhteeseen, joka on todella upea, vaan ihan itseeni ja siihen, että olen tyytymätön itseeni ja saavutuksiini.

Huoh. Voi kun saisi jonkun sähkösokin ja oppisi arvostamaan sitä, mitä on. Tai siis arvostankin, mutta miksi haluan vielä enemmän, eli sen oman ammatillisen arvostuksen ja uran...
 
[QUOTE="Jaana";25066944]No ompa yllättävää. Monet miehet tuntuu etsivän tuollaisia naisia. Onneksi oma mies ei ole sellainen, vaan molempien uraan panostetaan ja lapsia hoidetaan yhdessä.[/QUOTE]

No kivat teille. Ehkä teillä sitten on hyvät tukiverkot tai "työajasta riippumattomat" duunit.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Tyytyväinenkö?;25066961:
Kiitos, yritän sen pitää mielessä, mutta pelkään että taas (PMS-oireitako?) masennus iskee päälle ja sängystä nouseminenkin on väliin vaikeaa. Kun välillä kaikki tuntuu niin turhalta.

Ja tuntuu kamalalta sanoa miehelle, etten ole onnellinen, vaikka hän tekee niin paljon meidän eteen, pelkää raukka, että johtuu hänestä, vaikka yritän selittää, ettei todellakaan liity parisuhteeseen, joka on todella upea, vaan ihan itseeni ja siihen, että olen tyytymätön itseeni ja saavutuksiini.

Huoh. Voi kun saisi jonkun sähkösokin ja oppisi arvostamaan sitä, mitä on. Tai siis arvostankin, mutta miksi haluan vielä enemmän, eli sen oman ammatillisen arvostuksen ja uran...

Kaikki haluavat arvostusta ja kiitosta. Ja mielellään kodin ulkopuolelta. Luonnollista. :D
 
Alkuperäinen kirjoittaja Tyytyväinenkö?;25066961:
Huoh. Voi kun saisi jonkun sähkösokin ja oppisi arvostamaan sitä, mitä on. Tai siis arvostankin, mutta miksi haluan vielä enemmän, eli sen oman ammatillisen arvostuksen ja uran...

Oletko miettinyt että jos vaikka tekisit töitä ja näkisit vaivaa sen eteen mitä haluat?
 
Hehe. Mieluiten mä olisin kotirouvana kokonaan, mutta ihan siihen ei ole varaa.
Jos voittais lotossa tarpeeksi, alkaisin asuntosijoittajaksi + hoitelisin niitä asioita "työkseni".
 
[QUOTE="Jaana";25066985]Oletko miettinyt että jos vaikka tekisit töitä ja näkisit vaivaa sen eteen mitä haluat?[/QUOTE]

Toistan, olen tehnyt asian eteen ihan helkutisti töitä. Et arvaakaan monenako aamuna olen herännyt klo 5, että saisin työaikaa lapsen nukkuessa. Tv:tä en ole katsonut miesmuistiin, kaikki liikenevä vapaa-aika kuluu uurastaessa.

Ja tulokset: ei mitään.

En sitten enää jaksakaan nousta aikaisin, kun tuntuu, että kaikki on turhaa. :( Lapsen päikkäreiden tai hoidon aikana teen yhä töitä, mutta raskaalta alkaa tuntua, kun tulosta ei synny :(
 
Hehe. Mieluiten mä olisin kotirouvana kokonaan, mutta ihan siihen ei ole varaa.
Jos voittais lotossa tarpeeksi, alkaisin asuntosijoittajaksi + hoitelisin niitä asioita "työkseni".

Me ei ole voitettu lotossa, mutta sijoitetaan asuntoihinkin, ja autankin siinä miestäni jonkin verran, vaikka isoimman duunin tekee hän. Mutta parhaani mukaan auttelen. Mutta ei se ole sellainen asia, joka antaa minulle tyydytystä, miehelle kyllä.
 
Minusta kaverilla menee huonommin. Sulla on jo lapset, mikä on tossa iässä mun mittapuulla tärkeää. Opiskella ehtii vielä vaikka 5-kymppisenä ja koko loppu elämänsä, mutta lapset olisi hyvä saada viimeistään siinä 3-kymppisenä.
 

Yhteistyössä