Onko perhe tärkeämpi kuin mielekäs ura ja itsensä toteuttaminen?

[Tyytyväinenkö?]

[QUOTE="heh";25067553]Epäilen hieman että et oikeasti ole jaksanut tai viitsinyt puurtaa loppuun opintojasi, olet perheestä, jossa sinua on paapottu ja et ole koskaan joutunut tekemään mitään itse. kaikki tuotu valmiina eteen.

mutta jos nyt kuitenkin haluat pitää itseäsi fiksuna ja sanot, että harrastus on se joka tuo sinulle onnen, niin silloinhan olet ideaalissa tilanteessa. Teillä on rahaa niin saat vain harrastaa. ja 1 lapsikaan tässä tuskin kovin paljon estää jos rahatilanne on hyvä (ei tarvitse käyttää aikaa miettimällä mistä hänelle ruokaa pöytän)

miksi siis kilpailet ystäväsi kanssa, koska sinä saat tehdä mitä sinä haluat?[/QUOTE]

No en ole mikään paapottu kultalusikka suussa syntynyt, miehenikin minuun ihastui, koska olin itsenäinen ja aikaansaava. Eikä kysymys ole siitä, ettenkö olisi tehnyt monenlaista. Vaan siitä, että se AINOA asia, jota koskaan olen todella halunnut tehdä, näyttää olevan minun ulottumattomissani. Eikä kyse ole edes puhtaasti lahjojen puutteesta, koska totta puhuen minua lahjattomammat ovat saattaaneet menestyä. Vaan kysymys on siitä, että menestyäksesi kaiken on natsattava: lahjojen, työnteon ja MUIDEN ihmisten. Siis on todella tärkeää olla oikeassa aikassa oikeaan aikaan. Ja tässä en ole onnistunut. Voi todella olla, ettei lahjojakaan ole lopulta tarpeeksi, sitä en kiellä, vaikka minulle toista on usein toisteltu.

 

["poikia3"]

Kaveri valittaa, että 36-vuotiaana iskee jo paniikki perheen perustamisen suhteen, ja minä valitan, että 36-vuotiaana iskee jo paniikki uran luomisen suhteen. Pian kaveri ei enää voi saada lapsia ja minä en voi saada työpaikkaa

Miksi koulutuksesi ovat jääneet kesken? Löytyisikö sen unelma-ammatin sivusta jotain uutta unelma-ammattia? Suosittelisin työvoimatoimiston uraneuvonnassa käyntiä, voi löytyä jotakin ihan itseään yllättävääkin.

36-vuotiaana varmasti iskee paniikki ihan kumman tahansa asian edessä. Minulle varmaan kovempi paikka olisi se, että jäisin lapsettomaksi. Työ voi olla tapa rahoittaa rakkaita harrastuksia - monille se on vain sitä. Minulle työ on tosi tärkeää, mutta silti en osaisi kuvitella elämää ilman lapsiani.

 

["vieras"]

Kaveri valittaa, että 36-vuotiaana iskee jo paniikki perheen perustamisen suhteen, ja minä valitan, että 36-vuotiaana iskee jo paniikki uran luomisen suhteen. Pian kaveri ei enää voi saada lapsia ja minä en voi saada työpaikkaa

Minä sain lähteä edellisestä työpaikasta vuosi sitten yt:den jälkeen. Vaikka ikää minulla on jo 47 vuotta, sain siitä huolimatta uuden, kivan työpaikan, jossa uraakin voi rakentaa paremmin kuin vanhassa paikassa olisin voinut.

Lapsia en olisi pystynyt saamaan enää 40-vuotiaana, silloin poistettiin kohtu.

 

[Tyytyväinenkö?]

[QUOTE="poikia3";25067699]Miksi koulutuksesi ovat jääneet kesken? Löytyisikö sen unelma-ammatin sivusta jotain uutta unelma-ammattia? Suosittelisin työvoimatoimiston uraneuvonnassa käyntiä, voi löytyä jotakin ihan itseään yllättävääkin.

36-vuotiaana varmasti iskee paniikki ihan kumman tahansa asian edessä. Minulle varmaan kovempi paikka olisi se, että jäisin lapsettomaksi. Työ voi olla tapa rahoittaa rakkaita harrastuksia - monille se on vain sitä. Minulle työ on tosi tärkeää, mutta silti en osaisi kuvitella elämää ilman lapsiani.[/QUOTE]

Varmaan pitää yrittää keksiä jotain. jotain olen jo tähänkin mennessä tehnyt, vähän samantyylistä, mutta ei ole sama tyydytys. Mutta jotain yritän keksiä.

 

[Pompoli]

Koen toteuttavani itseäni, kun saan olla äiti. Se on uravalintani. :wave:

 

["Tata"]

Koen toteuttavani itseäni, kun saan olla äiti. Se on uravalintani. :wave:

Mahtavaa. Mä olen uraltani sisko.

 

[ruutiukko]

kumpikin on tärkeä mutta tiukan paikan tullen valitsisin perheen, tällä hetkellä meidän perheessä urakehitystä voi tulla vain toiselle ja se en ole minä, mun vuoro oli aiemmin

 

[Siis...]

[QUOTE="vieras";25067472]Uran teko ja työnteko eivät ole samoja asioita.[/QUOTE]

tarkoitin että olen ap:n kanssa _lähes_ samanlaisessa tilanteessa, joten ymmärrän kyllä mitä ap ajaa takaa. Olemme aivan eri aloilla. Olen valmistunut Helsingin kauppakorkeakoulusta ja kaikki (!) mun opiskelukaverit ovat uraihmisiä, todella kunnianhimoisia ja päteviä. Mäkin luulin olevani, ja olinkin aina sen puoli vuotta mutta sitten kiinnostus lopahti. En vaan "jaksa" olla uraihminen. Nyt kuitenkin kun on perhe ja ikääkin jonkin verran, niin tulee pieni "paniikki" että pitäiskö se urakin olla.

 

[Siis...]

Näin on. Minulla oli pitkään niin, että pidin tätä unelmaa ikään kuin takataskussa, eli varalla. Silloin tällöin harjoittelin, kokeilin kepillä jäätä, "harrastelin". Sanoin itselleni, etten menesty, koska en yritä tosissani. Tein kaikenlaista muuta. Ajattelin aina, että sitten kun yritän tosissani, menestyn. Se lohdutti. En koskaan yrittänyt tosissani, keksin kaikenlaisia kiireitä ja tekosyitä. En yrittänyt, koska en uskaltanut.

Kun tapasin mieheni, olin onnellinen. Olin niin onnellinen perheeni kanssa, että tuntui, että nyt uskallan yrittää. Uskalsin, koska ajattelin, että tässä tilanteessa voin myös epäonnistua. Että minulla on niin paljon muutakin, ettei haittaa, vaikka elinikäinen unelma ei toteutuisikaan.

No, ei totetutunut. Ja onhan minulla todella paljon muuta ihanaa elämässä, mutta en ottanut huomioon, että nyt ei ole enää unelmaa taka-taskussa, haavetta, jonka avulla jaksaa huonoja hetkiä. Niitäkin kun on kaikilla.

Hirveää huomata, että on vaalinut unelmaa, ja kun vihdoin lähtee sitä toteuttamaan, ei se toteudukaan.

Tämä ap:n teksti on JUST sitä mitä mä tarkoitan. Todellakin, olen valmistunut kauppiksesta, joten aivan eri aloilla, mutta juuri näinkin mä ajattelen

Perhe siis antaa "luvan" epäonnistua..

 

["vieras"]

tarkoitin että olen ap:n kanssa _lähes_ samanlaisessa tilanteessa, joten ymmärrän kyllä mitä ap ajaa takaa. Olemme aivan eri aloilla. Olen valmistunut Helsingin kauppakorkeakoulusta ja kaikki (!) mun opiskelukaverit ovat uraihmisiä, todella kunnianhimoisia ja päteviä. Mäkin luulin olevani, ja olinkin aina sen puoli vuotta mutta sitten kiinnostus lopahti. En vaan "jaksa" olla uraihminen. Nyt kuitenkin kun on perhe ja ikääkin jonkin verran, niin tulee pieni "paniikki" että pitäiskö se urakin olla.

Oletko tällä hetkellä töissä? Siis ihan tavallisesti töissä 8 h päivässä?

 

["täti"]

Elämässä pitää tehdä kompromisseja, sehän on selvä.

Sanoisin ap, että sinulla on asiat kokonaisuutena paremmin kuin ystävälläsi. Sinulla on mahdollisuus opiskella ja löytää vielä jonain päivänä se sinun oma ura. Miehesi pitää sinusta ja lapsista taloudellisesti huolta ja ennen kaikkea tukee sinua henkisesti. Ystäväsi olisi vaikeampi mm. aloittaa opiskelu, kun ei ole puolisoa... Ystävälläsi on nyt oikeastaan "pakkotilanne", jos aikoo perustaa perheen ja saada omia lapsia.

Ystävälläsi saattaa olla iso kriisi menossa, sillä hän joutuu miettimään myös sen (päivä päivältä todennäköisemmän*) vaihtoehdon, ettei hänestä koskaan tule äitiä.

 

[Siis...]

[QUOTE="vieras";25068760]Oletko tällä hetkellä töissä? Siis ihan tavallisesti töissä 8 h päivässä?[/QUOTE]

En ole töissä. Ajattelin katsella jotain osa-aikatöitä

 

[ap.]

[QUOTE="täti";25068806]Elämässä pitää tehdä kompromisseja, sehän on selvä.

Sanoisin ap, että sinulla on asiat kokonaisuutena paremmin kuin ystävälläsi. Sinulla on mahdollisuus opiskella ja löytää vielä jonain päivänä se sinun oma ura. Miehesi pitää sinusta ja lapsista taloudellisesti huolta ja ennen kaikkea tukee sinua henkisesti. Ystäväsi olisi vaikeampi mm. aloittaa opiskelu, kun ei ole puolisoa... Ystävälläsi on nyt oikeastaan "pakkotilanne", jos aikoo perustaa perheen ja saada omia lapsia.

Ystävälläsi saattaa olla iso kriisi menossa, sillä hän joutuu miettimään myös sen (päivä päivältä todennäköisemmän*) vaihtoehdon, ettei hänestä koskaan tule äitiä.[/QUOTE]

Itse asiassa ystävättäreni opiskelee uutta alaa töiden ohessa. Siis sivuaa hiukan jo aiempaa tutkintoa, mutta kuitenkin eri. On todella pätevä kaikin puolin, ei vain ole onnistanut parisuhteessa.