Sanokaapa. Otanko erin vai sitkuttelenko vielä 10 vuotta....kunnes lapset ovat täysi-ikäisiä?

Mies ei osaa puhua. Ei lähde terapiaan. Ei juttele minun kanssani. Mies juttelee ja hellii perheemme koiraakin enemmän kuin minua. Mies tekee päätöksiä kysymättä minulta. Oloni tässä suhteessa on todella yksinäinen ja aliarvostettu. Seksiä meillä on ollut tänä vuonna kerran.

Onhan meillä vaikeita vuosia takana, enkä minäkään varmasti viaton ole. Minä olisin valmis nostamaan joka kissan pöydälle ja neuvottelemaan, keskustelemaan. Mutta asioita emme pääse selvittämään, koska mies ei suostu puhumaan.

Mieheni ei kuitenkaan ole mikään hirviö. Hän on erittäin hyvä isä (paitsi että vaimon kohtelusta ei anna lapsille parasta esimerkkiä). Ei ole koskaan ollut väkivaltainen tai halventanut minua suoranaisesti mitenkään. Hänen tyylinsä on jättää minut huomiotta. En tiedä miksi niin tekee. Hän on hyväntahtoinen ja ystävällinen (enemmän muille kuin minulle). Hän käy töissä, ei juokse baareissa tai kylillä muutenkaan. Kerran tai kaksi vuodessa käy viihteellä.

Olen likipitäen kaikki keinot kokeillut liiton pelastamiseksi ja keskusteluyhteyden avaamiseksi. Taitaa olla jäljellä kaksi vaihtoehtoa. Kumman valitsisitte?

a) hyväksyä tilanteen tällaisenaan ja sitkutella kunnes lapset ovat aikuisia (10 vuotta)

b) lähteä kulkemaan


Voin kertoa enemmän, jos haluatte. Auttakaa minua tekemään päätös. Olen todella yksin tämän asian kanssa.

 

No jos olet kaiken kokeillut ja mies kohtelee sinua edelleen huonosti niin lähtisin. En tahtoisi että lapset saavat tuollaista kuvaa parisuhteesta plus en tahtoisi elää päivääkään suhteessa, jossa minua ei arvosteta. Lasten etu ei ole huono parisuhde vaan onnelliset vanhemmat. Jolleivat vanhemmat ole yhdessä onnellisia niin erikseen he voivat olla.

 

Eihän tuo kuulosta ihmisarvoiselta elämältä. Jos mies ei suostu puhumaan ja/tai hakemaan kanssasi apua on varmasti parempi lähteä eri teille. Ei ole todellakaan terveen suhteen esimerkki lapsille, joten alkushokin jälkeen tulette luultavasti elämään onnellisempaa elämää..erillänne. Olen pahoillani puolestasi.

 

Sanokaa jotain. Surettaa, että tilanne on tämä

Viime viikonloppuna mies tuli minua ovella vastaan ja sanoi, "lähden juomaan parit kaljat kaverin kanssa" ja meni. Sen kummempia sanomatta. No, aamulla ei ollut tullut takaisin. Eikä kuulunut mitään ennenkuin yhden maissa yritti soittaa. En vastannut. Vein lapset hoitoon äidilleni ja menin töihin. Neljännen kerran kun yritti soittaa, vastasin. Miestä nauratti kauheasti, kun olin vienyt lapset hoitoon. Kun olisihan hän kuulemma tullut kotiin ajoissa, ennen töihin lähtöäni. Kysyi vielä, että miksi en soittanut hänelle?

Pah. Ei liene minun homma soitella ja anella, että aikooko ilmaantua kotiin jossain vaiheessa. Mies on nyt sitten MINULLE suuttunut. Ei puhu mitään, mököttää. Ei tietoakaan anteeksipyynnöstä, tai selityksistä, missä on ollut. Ärsyttää, että se on noin itsekäs.

Hyvin kuvaavaa meidän suhteelle on se, että tään "retken" jälkeisenä aamuna, kun mies ei ollut kotona, minua ei kiinnostanut (eikä oikeastaan kiinnosta vieläkään), missä oli ollut. Minulle oli ihan sama, oliko putkassa, naisissa, katuojassa tai kuollut. En oikein usko pettämis-vaihtoehtoon, mutta jos sellaista ilmenisi, ei liikauttaisi muuten, kuin että eron liikkeellelaittaminen tuntuisi helpommalta.

 

Onko se mies oikeasti tietoinen, että sulla on näin paha olla?
Joskus toinen ei vain tajua siis.
Suosittelen vielä selvitystä oikein kunnolla. Ja jos ei ole valmis tekemään töitä parisuhteen eteen, niin sitten elätte noin tai eroatte.

 

Lähe vaan. Sun ukollas ei oo kaikki varikset tapulissa. Tollanen umpimielisyys on todella turhauttavaa, tiedän sen itsekin. Varsinkaan kun ei suostu kertomaan syytä käytökselleen.

Ihan oikeesti, älä kattele tollasta enää.

 

Oikeasti ajattelen, että mieheni kokee olevansa jotenkin uhri tässä suhteessa, kuten minäkin. Ja toisaalta onkin. Hän ei taida nähdä sitä tapaa, jolla käyttäytyy minua kohtaan. En osaa ajatella, että hän olisi tietoisesti tuollainen. Sehän tässä harmittaakin, luulen että meillä voisi olla ihan realistiset mahdollisuudet elää ihan hyvä elämä yhdessä, jos mies ymmärtäisi alkaa purkamaan tunteitaan puhumalla eikä pakenemalla hiljaisuuteen, työhön tai johonkin muualle. Jos parisuhdeterapian kautta hän näkisi minut minuna. Ja minä näkisin mieheni kuten hän näkee.

Harmittaa laittaa lapset kulkemaan kahden kodin väliä. Alan kallistua sille puolelle, että en jaksa kymmentä vuotta tässä sitkistellä. Enää en edes toivo, että suhteellamme olisi mahdollisuuksia. Niitä ei ole, jos toinen ei ole valmis puhumaan.

 

Miksi annat polkea itseäsi noin? Tunteesi ovat selkeästi kuolemassa, tunnut väsyneeltä ja katkeroituneelta ja ihmekös tuo. Elämällä on VARMASTI sinulle vielä jotain tarjottavaa, pelasta itsesi huonosta parisuhteesta ja lähde. Toiv.pääsette sopimukseen lasten huoltajuuskuvioista. Älä lähde mukaan loanheittoon jos sitä ilmenee.

 

[QUOTE="vieras";24818828]Onko se mies oikeasti tietoinen, että sulla on näin paha olla?
Joskus toinen ei vain tajua siis.
Suosittelen vielä selvitystä oikein kunnolla. Ja jos ei ole valmis tekemään töitä parisuhteen eteen, niin sitten elätte noin tai eroatte.[/QUOTE]

Kyllä mies tietää, että en voi hyvin. Meillä on ollut useampia vuosia vaikeaa, muutenkin kuin avioliitto-ongelmia. Raskaita vuosia, jotka ovat vetäneet meidät tiukille. Mies tekee paljon töitä, meillä on rahallisesti todella tiukkaa. Mies taitaa ajatella, että en arvosta hänen työntekoaa ja ponnistuksiaan. Asia ei ole niin, ja olen sen hänelle sanonutkin, mutta hän ei pysty ottamaan vastaan minulta mitään tietoa. Ottaa ne poikkeuksetta loukkauksena, sanonpa mitä tahansa, millä tavalla tahansa. Olemme puhuneet avoimesti avioeron mahdollisuudesta jo pari vuotta. Olemme yhteisestä päätöksestä lykänneet enempiä keskusteluita, koska olemme kokeneet tässä monenlaista myllerrystä. Emme ole osanneet erotella, mikä johtuu mistäkin. Ajattelimme, että kun muu elämä normalisoituu, ehkä meillä on parisuhteessakin helpompaa olla.

 

Jos vielä haluat jotain keinoa yrittää...niin voisit kokeilla kunnioittaa miestäsi. Monesti kun antaa hänelle ja hänen tekemisilleen arvostusta ja kunnioitusta, miehen itsetunto paranee ja saa itse parempaa kohtelua.
Välillä havahdun tästä ja päätän kunnioitaa miestäni hieman enemmän ja silloin mieheni alkaa huomioimaan minua aivan eri tavalla. Toisen on tehtävä tietenkin tähän aloite ja valitettavasti usein meidän vaimojen, mutta voisimpa taata että tämä tuottaa hedelmää aika piankin!
Myös lapsilta on hyvä vaatia kunnioittavaa kohtelua isäänsä kohtaan.

Vinkkinä sikäli, jos haluat vielä yrittää pelastaa liittonne ja saada itse parempaa kohtelua...ehkäpä mies tämän myötä pystyy aloittamaan keskusteluyhteyden kanssasi pikkuhiljaa.

Siunausta elämääsi!

 

[QUOTE="Mie";24818864]Miksi annat polkea itseäsi noin? Tunteesi ovat selkeästi kuolemassa, tunnut väsyneeltä ja katkeroituneelta ja ihmekös tuo. Elämällä on VARMASTI sinulle vielä jotain tarjottavaa, pelasta itsesi huonosta parisuhteesta ja lähde. Toiv.pääsette sopimukseen lasten huoltajuuskuvioista. Älä lähde mukaan loanheittoon jos sitä ilmenee.[/QUOTE]

En tiedä, miksi olen sietänyt tuollaista käytöstä mieheltä vuosia. Se ei koskaan ole ollut "äärettämän törkeä" minua kohtaan, mutta erilaista huomiotta jättämistä ja sen tyyppistä on erilaista ollut ehkäpä aina, nyt kun ajattelen. Tuo miehen minulle suuttuminen tuntuu toisaalta hassulta, mutta tuo on niin tyypillistä hänelle. Hän saa aina käännettyä ihan jokaisen asian minun syykseni tavallaan. Tässä on nyt jo su, ma, ti, ke ja to menty puhumatta (tosin olemme olleet vuorotellen töissä, emme ole paljon olleet yhtä aikaa kotona). En aio alkaa keskustelemaan. Ihan piruuttani katson, tuleeko sellaista hetkeä, että mieheni alkaisi "pehmittelemään" minua, anteeksipyyntöä en jaksa alkaa odottamaan, sitä ei varmasti tule. Yleensä se olen minä, joka aina alkaa kaivaa keskustelua, minun huono puoleni on se, että en osaa olla pitkävihainen enkä tarpeeksi topakka, silloin kun pitäisi olla.

Loanheittoa...hmmm....ei. Mieheni on sitä tyyppiä, joka alkaisi minua mustamaalata rankasit. Pikemminkin mieheni olisi se sellainen, joka vetää marttyyrimyssyn päähän ja surkuttelee isoon ääneen, "kun ei mikään työ vaimolle riittänyt, kaikkeni tein ja mitä tästä käteen jäi?" ...niin, vaikka kertomieni asioiden valossa hassulta tuntuukin, mutta juuri noilla sanoilla mieheni asiaa voisi kuvailla.

 

[QUOTE="manta";24818912]Jos vielä haluat jotain keinoa yrittää...niin voisit kokeilla kunnioittaa miestäsi. Monesti kun antaa hänelle ja hänen tekemisilleen arvostusta ja kunnioitusta, miehen itsetunto paranee ja saa itse parempaa kohtelua.
Välillä havahdun tästä ja päätän kunnioitaa miestäni hieman enemmän ja silloin mieheni alkaa huomioimaan minua aivan eri tavalla. Toisen on tehtävä tietenkin tähän aloite ja valitettavasti usein meidän vaimojen, mutta voisimpa taata että tämä tuottaa hedelmää aika piankin!
Myös lapsilta on hyvä vaatia kunnioittavaa kohtelua isäänsä kohtaan.

Vinkkinä sikäli, jos haluat vielä yrittää pelastaa liittonne ja saada itse parempaa kohtelua...ehkäpä mies tämän myötä pystyy aloittamaan keskusteluyhteyden kanssasi pikkuhiljaa.

Siunausta elämääsi![/QUOTE]

Mitä tarkoitat tuolla "voisit kokeilla kunnioittaa miestäsi"? En ymmärrä, kuinka nöyräksi tässä muka pitäisi alkaa. Mieheni nauttii riskien otosta (minä tavallisesta ja turvallisesta elämästä). En voi mitenkään enää tässä rahallisessa tilanteessa tukea mieheni älyttömiä ajatuksia talouteen tai työmääriin liittyen. En kuitenkaan koskaan ole kohdellut miestäni kuin pikkulasta tai aivotonta pöljäkettä. Tiedän kyllä, että näitäkin naisia on olemassa ja sikäli ymmärrän, että sellaisessa tilanteessa mies ei varmasti jaksa kohdella myöskään vaimoaan kovin mainittavan hyvin. Mutta en koe itse olevani mikään alhainen mätkättäjä, joka ei osaa sanoa miehelleen mitään positiivista.

 

Hommaa rakastaja. Sellainen sivusuhde josta saa voimaa jaksamaan.

 

Mun mies aina sanoo et toivoo et sen äiti olis jättänyt niiden isän aikanaan. Niiden äiti sinnitteli siihen asti et veljekset oli 18 ja sit lähti vaikka pojat kärsi molemmat tilanteesta ja toivoivat eroa. Eli ajatus oli hyvä mut todellisuudessa huono.

Lapsesikin ovat onnellisempia kun te olette onnellisia ja aina se vain ei onnistu biologisten vanhempien kesken, valitettavasti.

 

[QUOTE="manta";24818912]
Myös lapsilta on hyvä vaatia kunnioittavaa kohtelua isäänsä kohtaan.

[/QUOTE]

Lapsiltamme ei tarvitse sitä vaatia. Lapset kunnioittavat isäänsä ja osoittavat rakkautta häntä kohtaan aidosti. Mieheni on todella hyvä isä, (ehkä jopa parempi kuin minä äitinä) ja on itse paikkansa lasten sydämissä ansainnut. Hän on aina ollut kiinnostunut lasten asioista ja ollut hyvinkin tasapuolisena vanhempana osallistumassa ihan joka asiaan heidän elämässään. Luulen, että jos lapset saisivat valita meidän kahden väliltä asuinpaikkansa, luultavasti valitsisivat isänsä. En ihmettele. Mies on nauravainen ja hassu. Leikkii ja touhuaa lasten kanssa. Ei vaadi heitä korjaamaan jälkiään tai tekemään juurikaan mitään "tympeitä" juttuja, kuten huoneen siivoamista tai pyykinpesua. Ei mies tee sitä itsekään. Minä taas olen kireä, kun koetan jaksaa tehdä kaiken. Siis käydä töissä ja tehdä kodin työt ja siivota noiden muiden jäljet myös. Ja patistan lapsia edes jonkinlaista järjestystä pitämään (että ei tarvi yöllä kompastella tavararöykkiöihin jne. mikään siivoushysteerikko en todellakaan ole).

 

Tarkoitan tuolla kunnioituksella sitä, että osoitat arvostavasi häntä, hänen sanomisiaan ja mielipiteitään, työpanosta, osallistumista kotitöihin...vaikka moni nuista onkin itsestään selvää.

Esimerkiksi sanomalla että; mukavaa että olet kotona, Onpa sinulla tänään kiva pusero tai kivasti hiukset, Sie se jaksat töissä raataa, että me saadaan rahaa, Tein tänään sinun lempiruokaa, kun sulla on varmasti ollut rankka työpäivä. Tai jotain tuonne päin. Ei sen nyt tarvitse mitään ylistämistä olla eikä ylitseampuvaa vaan jotain pientä.

Tai sekin, että hyväksyt hänen huono ideansa sanomatta mitään, jos siitä ei tietenkkän ole mitään vaaraa tai haittaa kenellekään.

Niin..no minä vain ehdotin.....

 

Hommaa rakastaja. Sellainen sivusuhde josta saa voimaa jaksamaan.

En halua elää kaksoiselämää. En usko, että saisin valheesta voimaa. Luulen, että minulla ei ole enää muuta vaihtoehtoa kuin ero. Mutta kauanko vielä pitää kerätä voimia, jotta osaan ryhtyä toimeen?

Hirvittää taloudellisetkin asiat. Helppohan tuo olisi vaan hommata asunto ja lähteä, jos olisi rahaa. Mutta kun jokainen euro on taistelussa koko ajan, mistä ihmeestä revin rahat käytännön asioihin muutosvaiheessa?

 

Hommaa rakastaja. Sellainen sivusuhde josta saa voimaa jaksamaan.

nam. mulla on yksi sellainen nyt, muttei siitäkään fyysiseen yhteyteen lie. Ihana mies, mutta tarvisin helpomman fuckbuddyn

 

Olisin jo menossa.

Meillä on vain yksi elämä, turha tuhlata sitä.

 

[QUOTE="manta";24818987]Tarkoitan tuolla kunnioituksella sitä, että osoitat arvostavasi häntä, hänen sanomisiaan ja mielipiteitään, työpanosta, osallistumista kotitöihin...vaikka moni nuista onkin itsestään selvää.

Esimerkiksi sanomalla että; mukavaa että olet kotona, Onpa sinulla tänään kiva pusero tai kivasti hiukset, Sie se jaksat töissä raataa, että me saadaan rahaa, Tein tänään sinun lempiruokaa, kun sulla on varmasti ollut rankka työpäivä. Tai jotain tuonne päin. Ei sen nyt tarvitse mitään ylistämistä olla eikä ylitseampuvaa vaan jotain pientä.

Tai sekin, että hyväksyt hänen huono ideansa sanomatta mitään, jos siitä ei tietenkkän ole mitään vaaraa tai haittaa kenellekään.

Niin..no minä vain ehdotin.....[/QUOTE]

Kiitos ehdotuksesta. Ihan kiitollisena otan kaikki mahdolliset ajatukset ja kommentit vastaan. Jokainen kommentti herättää minussa kuitenkin erilaisia ajatuksia, ja niitä ajatuksia tarvitsen nyt. Minulla ei juuri ole ihmisiä, joiden kanssa haluaisin ta voisin näistä asioista puhua.
Olen kanssasi samaa mieltä, on oikeasti ihan hyvä asia aloittaa parisuhteen parantaminen itsestään. Juuri tuolla kuvailemallasi tavalla. Mutta luulen, että olen tuon vaiheen ohi jo mennyt kauan sitten. En voi, en jaksa enää kun näen, että omasta käytöksestäni ei ole mitään "hyötyä", mies kohtelee minua siitä huolimatta tylysti tai jättää huomiotta. En oikeasti enää usko, että hän voi muuttua tämän asian suhteen.

 

Olisin jo menossa.

Meillä on vain yksi elämä, turha tuhlata sitä.

Ymmärrän kantasi. Mutta on todella helppo sanoa tuolla tavalla, noin ulkopuolisena ja näiden muutamien rivien perusteella joita olen kirjoittanut.

Punnitsen koko ajan sitä, mietin ja mietin, että missä menee raja, jolloin kannattaa erota? Missä menee raja, jolloin rutkutan turhasta (ja vaikeudet ovat siis selätettävissä ja normaalia elämän aaltoliikettä)? Missä menee raja, että kaksi kotia on lapsille parempi kuin yksi? En osaa nähdä sitä vielä selkeästi.

Olemme olleet yhdessä 13 vuotta. Näen sen nyt, että olen valinnut aikanaan vääränlaisen miehen itselleni.

 

kannattaa eri ottaa sitkuttelu on paha.

 

Mun mies aina sanoo et toivoo et sen äiti olis jättänyt niiden isän aikanaan. Niiden äiti sinnitteli siihen asti et veljekset oli 18 ja sit lähti vaikka pojat kärsi molemmat tilanteesta ja toivoivat eroa. Eli ajatus oli hyvä mut todellisuudessa huono.

Lapsesikin ovat onnellisempia kun te olette onnellisia ja aina se vain ei onnistu biologisten vanhempien kesken, valitettavasti.

Niin....tiedän tämän omastakin kokemuksesta. Omat vanhempani erosivat kun olin 19-vuotias. Muistan sen ahdistavan ilmapiirin kotoa. Se varjosti elämää vuosia. Toivoin vanhempieni eroavan aiemmin. Mutta toisaalta erokin oli ahdistava. Tai siis se, että kaikki oli hankalaa. Kumpikin kiersi vaikeita asioita. Samassa tilassa eivät olleet vuosikausiin eron jälkeen. Ahdistava meininki vanhempieni ympärillä jatkui eron jälkeenkin. Siksi en osaa nähdä eroa lapsia helpottavana tekijänä. Tosin näen kyllä, että äitini on onnellisempi nyt, kuin isäni kanssa yhdessä ollessa. Ja se on tietysti hyvä asia.

 

kannattaa eri ottaa sitkuttelu on paha.

.


XD

ErOa tarkoitin tossa otsikossa....en o heti eriä miestä ottamassa. Ej kiinnosta miehet kyllä. Ees rakastajan verran. Mutta joo...sitkuttelu paha. Kiitos äänestyksestä.

 

[QUOTE="Silja";24819073]Ymmärrän kantasi. Mutta on todella helppo sanoa tuolla tavalla, noin ulkopuolisena ja näiden muutamien rivien perusteella joita olen kirjoittanut.

Punnitsen koko ajan sitä, mietin ja mietin, että missä menee raja, jolloin kannattaa erota? Missä menee raja, jolloin rutkutan turhasta (ja vaikeudet ovat siis selätettävissä ja normaalia elämän aaltoliikettä)? Missä menee raja, että kaksi kotia on lapsille parempi kuin yksi? En osaa nähdä sitä vielä selkeästi.

Olemme olleet yhdessä 13 vuotta. Näen sen nyt, että olen valinnut aikanaan vääränlaisen miehen itselleni.[/QUOTE]
Kaikkihan me täällä ulkopuolisia olemme. Kukaan ei voi tietää tarkkaan tilannettasi, tai kertoa sulle mitä sun pitää tehdä, vaan me voimme vaan kertoa mielipiteemme.

Itse olen ollut mieheni kanssa reilut 10 v yhdessä, ja miettinyt vuosien varrella kaikenlaista. Viime kesänä viimeeksi. Minua on kuitenkin koko ajan huomioitu, fyysistä läheisyyttä ei puutu, tms, mutta voin silti mielikuvissani eläytyä kertomasi kaltaiseen tilanteeseen, ja todeta että minä lähtisin. Olen sen verran itsekäs, että pidän oikeutenani olla onnellinen ja haluttu avioliitossani.