Huvittavaa kun joku parikymppinen kuvittelee tietävänsä jotain elämästä :)

  • Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti
Onko kaikki sitten kaksikymppisinä kuvitelleet tietävänsä kaikesta kaiken?:O

Tai siis kun itselleni tuo on ihan vieras ajatus. Tuossa vaiheessa en todellakaan kuvitellut tietäväni elämästä juuri mitään.

Tokihan siis tuossa vaiheessa kun on juuri aikuistuttu niin elämässä on tapahtunut paljon muutoksia ja vihdoin on saanut vapaat kädet toimia niin kuin tykkää. On muutettu omaan kotiin, joku on jo valmistunut ammattiin ja toisilla opiskelut meneillää. On parisuhdetta ja jollain perhettäkin. Eli ollaan päästy aikuisten maailmaan, mutta terkoittaako se todella että tietää jo kaikesta kaiken?

Itse muutin kotoa pois aiemmin kuin kaverini ja toki monen vuoden kokemuksella monet arjen jutut olivat jo rutiinia siinä vaiheessa kun moni kaveri vasta harjoitteli omillaan pärjäämistä. Mutta minusta nuo olivat tuolloinkin jo aika pieniä asioita, valtaosahan ihmisistä nyt jossain vaiheessa elämäänsä muuttaa pois vanhempien luota ja alkaa pärjätä omillaan. Toisaalta samalla ymmärsin että moni vasta kotoa pois muuttanut kaveri oli kuitenkin kokenut paljon isompia asioita kuin minä.
 
ja kyllähän se ikä tuo viisautta, mutta asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen "kun olen 50 olen viisas kuin mikä", koska kaikki ihmiset kokeavat elämässään eri asioista ja ne asiat kasvattavat eri tahtiin - ja mikä oikeastaan on kokemuksen tai aikuisuuden mittari? Se on kaikille omansa. Ja kukaan ei kuitenkaan, ikinä, tiedä kaikkea :)
Meillä kaikilla on opittavaa toisiltamme, ylimielisyys on siten turhaa. Parikymppinen tietää jotain elämästä, vaikka ei kaikkea. Samoin se kahdeksankymppinen.
 
  • Tykkää
Reactions: idunnor ja tiiru
Sinäkö yli 20-vuotias? Luulin että olen alle 20v juttujesi perusteella. Minkäs ikäinen oletkaan? Näsäviisaus on kyllä sinulla tapana aika usein. Eipä ole ehkä nyt varaa sanoa.
Jep, ajatteleppa kuinka näsäviisas naiivi ihminen olen ollut parikymppisenä ;) Kieltämättä edelleen tulee asetettua oma mielipide aika kärkkäästi tai argumentoitua piikikkäästi, se taitaa olla vain omaa tahtoa ja luonnetta kun aina ei jaksa mussuttaa...
 
Mä olin sitten varsinainen tyhjäpää nuorena,tai siis 2-kymppisenä, mä en muista koskaan ajatelleeni tietäväni kaikesta kaiken tai että olisin edes halunnut tietää...Mielipiteitä tietysti oli silloinkin siinä kuin nytkin. En muuten vieläkään kuvittele olevani kaikkitietävä, mutta tiedän erään joka sitä on, 13-vuotias tyttäreni :D
 
Viimeksi muokattu:
  • Tykkää
Reactions: Nanna85
Minä en ainakaan kuvitellut, mutta olin hyvin jyrkkä ja ehdoton niissä asioissa, joista jotain tiesin. Ehkä nämä sekoittuu ja luullaan, että toinen luulee tosiaan ihan kaikesta tietävänsä kaiken.
Mistä tietää tietävänsä? Siis millaisista asioista tiesit tietäväsi? En osaa oikein asetella kysymystäni, mutta saatko kiinni mitä tarkoitan? Kyllähän minäkin tiesin vaikka, että Helsinki on Suomen pääkaupunki, muttei siitä voi/nut tehdä kovin suurta numeroa, mutta en osaa sanoa mistä nytkään tietäisin niin paljon, että voisin olla jyrkkä ja ehdoton sen suhteen.
 
Mistä tietää tietävänsä? Siis millaisista asioista tiesit tietäväsi? En osaa oikein asetella kysymystäni, mutta saatko kiinni mitä tarkoitan? Kyllähän minäkin tiesin vaikka, että Helsinki on Suomen pääkaupunki, muttei siitä voi/nut tehdä kovin suurta numeroa, mutta en osaa sanoa mistä nytkään tietäisin niin paljon, että voisin olla jyrkkä ja ehdoton sen suhteen.
No filosofiset jutut ei ehkä tähän kuulu, mutta vaikka mielipiteet asioista? Yhteiskunnallisista asioista, adoptiosta vaikka. Tai mielipide alkoholistien hoidoista. Jyrkät tulkinnat historiasta, aatteellisuus jne.
 
No mut kai se parikymppinen nyt JOTAIN tietääkin. :D

Mun äiti sanoi mulle eilen, että kolmenkympin jälkeen sitä tuntee ja tunnustaa
oman pienuutensa. Ja koska äiti on mun idoli niin nyt mäkin sit alan uskoa, että jokin valaistuminen ja "sisäinen rauha" tapahtuu viimeistään siinä keski-iän kynnyksellä. :D
Sitä odotellessa! :D
 
"hah"
No mut kai se parikymppinen nyt JOTAIN tietääkin. :D

Mun äiti sanoi mulle eilen, että kolmenkympin jälkeen sitä tuntee ja tunnustaa
oman pienuutensa. Ja koska äiti on mun idoli niin nyt mäkin sit alan uskoa, että jokin valaistuminen ja "sisäinen rauha" tapahtuu viimeistään siinä keski-iän kynnyksellä. :D
Sitä odotellessa! :D
Viisas äiti,mutta se viisaus ei kyllä ketjun kolme-nelikymppisillä näy tässä, se lapsellisuus näkyy. :D
 
  • Tykkää
Reactions: Scindapsus
No filosofiset jutut ei ehkä tähän kuulu, mutta vaikka mielipiteet asioista? Yhteiskunnallisista asioista, adoptiosta vaikka. Tai mielipide alkoholistien hoidoista. Jyrkät tulkinnat historiasta, aatteellisuus jne.
Okei... en taida nyt ihan päästä viivalle. Tarkoitat siis enemmän mielipiteitä kuin tietämistä. Vai sitä, että tiesit mitä mieltä olet asioista? (minä en muuten aina tiennyt, en vieläkään tiedä, en edes pidä tärkeänä muodostaa kaikesta mielipidettä, mutta se on varmaan sitä henkistä laiskuutta, jota toisaalla keskusteluissa on sivuttu ja ot tässä kohtaa :D )
 
vrs
Surullinen keskustelu... :|

Minä olen sitten vissiin sellainen kaikkitietävä parikymppinen. Ikää 25v. Itse kyllä ajattelen osaavani aika realistisesti arvioida oman "elämänkokemukseni" ja "viisauteni" suhteessa elettyihin vuosiin. Kertaakaan en ole tavannut ihmistä, joka olisi ikääni osannut arvata. Naamasta se ei ole kiinni, se kuulemma monia hämmentääkin. Nuori naama ja vanhat jutut.

Olen mummoni kasvatti, vaikka vanhempieni huushollissa asuinkin. Veljeni (joka on minulle kaikki kaikessa edelleen) halvaantui yrittäessään itsemurhaa ollessani 6v. Koko kouluikä (ekaluokka-lukio) minua kiusattiin, milloin mistäkin. Yleensä porukalla ja nyrkein. Koulu oli muutenkin rankkaa ja vaikeaa ja lukuvaikeuksiin suhtauduttiin haukkumalla minut tyhmäksi, laiskaksi paskaksi.

Yläasteikäisenä oli erittäin kiinnostunut politiikasta, filosofiasta, psykologiasta ja kaikesta, mitä maailmalla tapahtui. Koulusta en koskaan mennyt kotiin, vaan sairaalaan veljeni luo (ollut halvaantumisestaan asti sairaalakierteessä) tekemään läksyjä ja oppimaan äärimmäisen nokkelaksi vittuilijaksi (mikä auttoi suhtautumaan koulukiusaukseen). Jo tuolloin ja edelleen nautin kunnon debateista; olen oikeassa kunnes toisin todistetaan, kuten vastapuolikin, ja vaikka joku mielipide(ero) aiheuttaisikin närää, ei siinä kaverille suututa.

Vanhempieni ajatus kasvatuksesta oli antaa minulle ikääni nähdeni liian paljon vastuuta ja haukkumalla ja lyttäämällä kehittivät minulle edelleen pettämättömästi toimivan pokerinaaman. Joten mitä paskaa sainkaan niskaan, osasin näppärästi piilottaa tunteeni. Näillä eväillä sainkin vakavan masennuksen pysymään omana tietonani yli 20 vuotiaaksi, vaikka jälkeenpäin osaan sanoa sairastuneeni siihen jo hyvin nuorena (lapsena).

13 vuotiaana sairastuin anoreksiaan, joka parin vuoden jälkeen yrittäessäni parantua omin voimin muuttui bulimiaksi ja myöhemmin ortorexiaksi. Kaikesta oli selvittävä itse.

Äitini on läheisriippuvainen, masentunut ja käyttää ihan häikäilemättömästi henkistä väkivaltaa pyörittääkseen kaikken meidän (minun ja veljieni) elämiä, vaikka olemme jo vuosia asuneet omillamme. Olemme kaikki (sisarukset) henkisesti epävakaita ja 2 kolmesta on yrittänyt itsemurhaa. Missään vaiheessa äitimme, joka pahan olomme takana pitkälti on, ei ole ottanut mitään vastuuta, vaan syyllistää vain meitä hänen elämänsä pilaamisesta.

Nuorempana reissasin ensin vanhempieni kanssa ja yläasteikäisestä lähtien yksin. Heti 18v täytettyäni lähdin ulkomaille töihin. Sieltä palatessani (edelleen 18v) tapasin nykyisen mieheni ja muutimme melkein heti yhteen. Bailata en enää 18v iässä jaksanut, tuntui liian turhalta ja lapselliselta.

Töihin menin ensimmäistä kertaa ollessani 10v. Mainoslehtiä jakamaan. 16v:nä olin jo kaikki lomat, viikonloput ja osan kouluvuodestakin (sumplin kurssini vain viidelle jaksolle) töissä. Pyykkini, ruokani jne olen hoitanut itse niin kauan kuin muistan. Lukioikäisenä saatoin myös toisen isoäitini jo vanhainkotiin pahan dementian vuoksi ja muutaman vuotta myöhemmin minut kasvattaneen mummonikin. Sitä ennen toimin hänelle omaishoitajana. Nyt sama näyttäisi olevan kohta edessä äidilläni.

Mieheni on minua 8v vanhempi. Menimme naimisiin ollessani 21 ja esikoinen syntyi vuotta myöhemmin. Nyt meillä on kaksi lasta. Suhteemme on ollut haasteellinen molempien omien ongelmien ja hankalien lähtökohten vuoksi, mutta vaikeuksien kautta olemme jo taineet päästä voiton puolelle. Olemme myös selvinneet vaikeista sairauksista (minulla psyykkisiä, miehellä fyysisiä), erityislapsen vaikeasta vauva-ajasta, asunnottomuudesta, talouden romahtamisesta, läheisten kuolemista ja elämän muistakin odottamattomista kuperkeikoista. Nyt meillä on se keski-ikäisten perus "asuntolaina, farkkuauto, kaksi lasta ja koira (oikeastaan kaksi ja kaksi kissaakin)"-elämä ja tulevaisuus näyttää vihdoin vähän valosammalta.

Minä en koe olevani kaikkivoipa tai kaikkitietävä. Minua loukkaa todella tuollainen alentava asenne ja vähättely. Olen mielestäni selvinnyt ihan kunnialla elämäni koukeroista ja oppinutkin yhtä ja toista, aika monesta suosta on tullut noustua. En kuvittele ketään kummemin kirjoitukseni kiinnostavan, tulipahan vain tarve vuodattaa.
 
Okei... en taida nyt ihan päästä viivalle. Tarkoitat siis enemmän mielipiteitä kuin tietämistä. Vai sitä, että tiesit mitä mieltä olet asioista? (minä en muuten aina tiennyt, en vieläkään tiedä, en edes pidä tärkeänä muodostaa kaikesta mielipidettä, mutta se on varmaan sitä henkistä laiskuutta, jota toisaalla keskusteluissa on sivuttu ja ot tässä kohtaa :D )
No minäpä autan Phoebsia: Noin 20-vuotiaana minä tiesin mitkä kirjat tai elokuvat ovat hyviä (ja ken muuta väitti oli väärässä) ja tiesin mitä historiassa on tapahtunut ja miksi (ja ken muuta väitti jne) ja tiesin mikä on oikein ja väärin missäkin tilanteessa (ja ken muuta... jne) ja tiesin kuinka yhteiskunta pitäisi järjestää ja lapset kasvattaa jne. Oh dear.
 
  • Tykkää
Reactions: ärsypilämi
Minä en koe olevani kaikkivoipa tai kaikkitietävä. Minua loukkaa todella tuollainen alentava asenne ja vähättely. Olen mielestäni selvinnyt ihan kunnialla elämäni koukeroista ja oppinutkin yhtä ja toista, aika monesta suosta on tullut noustua. En kuvittele ketään kummemin kirjoitukseni kiinnostavan, tulipahan vain tarve vuodattaa.
Minusta tässä ei ole oltu yleisemmin sitä mieltä, että kaikki nuoret, vaikkapa sinun ikäisesi olisivat kaikkitietäviä ja kaikkivoipia, mutta jotkut ovat, ihan kuin jotkut sinua nuoremmat, jotkut sinua vanhemmat. Minusta se kaikkivoipuus ei ole negatiivinen asia, se on se nuoruuden voima ja usko itseen ja luottamus siihen, että minä osaan, minä pärjään, minä tiedän. Osa siitä johtuu siitä, ettei ole tullut lannistetuksi, osa siitä että on tullut, mutta on selvinnyt siitä, osa jostain muusta. Nuorelle sellainen sopii ihan hyvin, on rahkeita ja on aikaa ja mahdollisuuksia eikä ainakaan välttämättä kyynisyyttä ja sitä, että on jo se toinen jalka henkisessä haudassa. Kirjoitit hyvin ja luin kiinnostuksella koko pitkän tarinasi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Lilii lisänimetön;24772308:
No minäpä autan Phoebsia: Noin 20-vuotiaana minä tiesin mitkä kirjat tai elokuvat ovat hyviä (ja ken muuta väitti oli väärässä) ja tiesin mitä historiassa on tapahtunut ja miksi (ja ken muuta väitti jne) ja tiesin mikä on oikein ja väärin missäkin tilanteessa (ja ken muuta... jne) ja tiesin kuinka yhteiskunta pitäisi järjestää ja lapset kasvattaa jne. Oh dear.
Kiitän :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Lilii lisänimetön;24772308:
No minäpä autan Phoebsia: Noin 20-vuotiaana minä tiesin mitkä kirjat tai elokuvat ovat hyviä (ja ken muuta väitti oli väärässä) ja tiesin mitä historiassa on tapahtunut ja miksi (ja ken muuta väitti jne) ja tiesin mikä on oikein ja väärin missäkin tilanteessa (ja ken muuta... jne) ja tiesin kuinka yhteiskunta pitäisi järjestää ja lapset kasvattaa jne. Oh dear.
Phoebsi, näinkö? Eihän? Vai kyllä?
 
Beep
Alkuperäinen kirjoittaja Lilii lisänimetön;24772308:
No minäpä autan Phoebsia: Noin 20-vuotiaana minä tiesin mitkä kirjat tai elokuvat ovat hyviä (ja ken muuta väitti oli väärässä) ja tiesin mitä historiassa on tapahtunut ja miksi (ja ken muuta väitti jne) ja tiesin mikä on oikein ja väärin missäkin tilanteessa (ja ken muuta... jne) ja tiesin kuinka yhteiskunta pitäisi järjestää ja lapset kasvattaa jne. Oh dear.

Ja sitten sä harmaannuit. :D

Lapsen maailmahan on musta-valkoinen, hyvä vs. paha, rosvot ja poliisit jne. Nuorella alkaa vähän jo harmaantumaan, mut keski-iässä tulee harmaata jo päähänkin saakka. :D :D :D
 
"lilla"
Itse olen 27v. ja todella rankan elämänkolulun olen käynyt.
Olen kokenut paljon sellaista,jota joku ei koko elämänsä aikana tule kokemaan.Jotkin ovat myös sellaisa asioita,joita toivon ,ettei muiden tarvitse niitä kokeakaan.
En silti ajattele,tietäväni elämästä kaikkea,mielestäni kukaan ei voi niin sanoa oli sitten ikää 20 tai 100v. On myös typerää sanoa,että ei parikymmpinen tiedä elämästä mitään. Iäka ei kerro mitään elämänkokemuksesta.
Aina voi oppia uutta ja saada uusia näkökantoja elämään.
 
Beep
[QUOTE="vieras";24771165]Ei voi kuin huokaista ja hymyillä ymmärtäväisesti :)[/QUOTE]

Jos nyt vastais itse ketjun aiheeseenkin. ;)

Mua ei huvita, silleen ilkeästi ja vaan korkeintaan silleen ymmärtäen ja muistellen itse tota ikää. Ainut mitä itse en voi ymmärtää, että miten joku niin nuori voi olla kypsä äidiksi kun on ollut itse aikuinen vasta pari vuotta. Mut en olekaan koskaan tuntenut nuoria äitejä, ehkä ne kaikki on jotain poikkeustapauksia eikä kuulu tähän normaalien nuorten massaan. :D
 
32v
Ymmärrän ap:n pointin ja itsekin ajattelen, että olen 20 vuotiaana kokenut enemmän elämää kuin moni vanhempikin. Nyt 32vuotiaana olen kokenut vielä valitettavan paljon vaikeampia asioita mitä edes osasin silloin parikymppisenä ajatella. Toivon, että jatkossa olisi edes hieman helpompaa, mutta mistäpä sitä tietää. Toivoa sopii.

Itse suhtaudun niihin parikymppisiin juuri niin, että kyllä he sitten 10 vuoden päästä tajuaa etteivät tienneet silloin paljonkaan. Enemmän minua harmittaa se, että mitä elämä on tehnyt minulle. Se, että minulla ei ole sitä mitä suurimmalla osalla parikymppisistä eli se usko siihen omaan kaikkivoipaisuuteen, vaikka realisti olisikin. Silloin ei osaa vielä ajatella niin niitä pahoja asioita tapahtuvaksi omalle kohdalle. Optimismi on valtavaa. Harmittaa, että itselle on tullut se kyynisyys, että vituikshan tämäkin tästä jotenkin menee. Olisi ihanaa voida ajatella, että kaikki onnistuu ja menee hyvin ja mitään pahaa ei satu.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Lilii lisänimetön;24772439:
Taisi olla kyllä. Oliko kamalaa? :ashamed:
Vähän, kun luulin jo ymmärtäneeni:D Ehkä olen ollut aina niin henkisesti laiska, tai muistini on jo niin rapistunut, että muistaisin ajatelleeni itse noin. Ymmärrän kyllä mitä sinä tarkoitit, mutten luullut Phoebsin tarkoittaneen samaa. Tai ainakin on vielä epäselvää, ajatteletteko nyt molemmat samaan tapaan tuon aikaisesta itsestänne.
 

Yhteistyössä