G: Kun oma isä ei ole ihan normaali, kokemuksia?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja idunnor
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

idunnor

Aktiivinen jäsen
14.06.2008
12 321
1
36
Tämmönen pieni galluppi ja keskustelu. Jos vaikka olisi muitakin joilla samanlaista jostain syystä.

Aihe taas ajankohtainen kun muutaman tunnin päästä oletetusti tapaan isäni ja siitä tulee todella omituista koska meidän molempien sosiaaliset taidot on ihan nollassa ja taidetaan jännittää toisiamme yhtä paljon.

Mulla ei ole koskaan ollut tavallista isää, toisinaan en ajattele asiaa, mut toisinaan se ottaa koville. Kun nään hänet ja hän on osallistuva, eikä vain piipahda paikalla ja sitten karkaa autotalliin olen todella onnellinen siitä, että mulla on lähes normaali isä joka yrittää jutella mun kanssani, lähestyy lapsiani jne. Näin kuitenkin käy harvoin.

Jatkuvasti myös odotan, koska hänellä alkaa huono kausi..... Ja se on rankkaa. Pieni pelko perseessä kokoajan.

Oikeastaan odotan paljon sitä hetkeä, kun hän on vanha eikä enää kykene huolehtimaan itsestään, ehkä sitten välimme muuttuvat normaalimmaksi kun voin auttaa häntä ja olen enemmän tekemisissä? Ehkä sitten vihdoin tunnen isäni. Paitsi jos hän ei ota apuani vastaan.

Tuntuu kuin isäni olisi simpukka, jota yritän avata siinä koskaan onnistumatta.
 
Minun isäsuhteeni toimii hyvin äidin kautta, muuten se on tosi väkinäistä. Ei ole koskaan ollut mitenkään lämpimät välit eikä sitä koskaan ole osannut oikeastaan kaivatakkaan. Ihanaa on että omilla lapsillani on toisenlainen, läheinen isi.
 
Millä tavalla tarkoitat, ettei ole ihan normaali? Mun isä on juoppo ja sillä on kausia kun katoaa juomaan jonnekin... Silloin riehuu, tappelee, on mm. yrittänyt puukottaa veljeäni, kilahtelee ym... Ja kun kaikki muut näkevät, mistä ongelmat johtuvat eli hänen omasta isäsuhteestaan, mutta kun hän ei suostu mihinkään terapiaan tms. Hoitoon (katkolle) suostuu siksi että saa sieltä lääkkeitä, sitten lähtee parin päivän päästä. On tosiaan välillä juomatta, parin kuukauden ajan, mutta sitten aina lähtee käsistä ja saattaa olla kolme kuukautta sekaisin.
 
Niin mikä sitten on normaalia ? Antaisin paljon jos saisin edes tuollaisen isän kun sulla. Mun isä on alkoholisti, väkivaltainen ja kaiken lisäksi sairastaa syöpää. Pienestä asti mulla on ollut todella huonot välit isääni, mutta teinivuosina sekin suhde kariutui, väkivalta lisääntyi ja isä oli joka päivä humalassa, lopulta mut huostaanotettiin ja nytten olen yrittänyt eheyttää suhdettamme, mutta on se jotenkin väkinäistä. Ei ole kiva mennä sinne lapsen kanssa kylään, kun se käy nurkan takana tissuttelemassa ! Mies sanonut mulle monesti että etkö nää miten se piilovittuilee sulle koko aika, mutta kai sitä on niin turtunut siihenkin ettei enää edes tajua sitä. Joten mikä sitten on sitä normaalia ?
 
Millä tavalla tarkoitat, ettei ole ihan normaali? Mun isä on juoppo ja sillä on kausia kun katoaa juomaan jonnekin... Silloin riehuu, tappelee, on mm. yrittänyt puukottaa veljeäni, kilahtelee ym... Ja kun kaikki muut näkevät, mistä ongelmat johtuvat eli hänen omasta isäsuhteestaan, mutta kun hän ei suostu mihinkään terapiaan tms. Hoitoon (katkolle) suostuu siksi että saa sieltä lääkkeitä, sitten lähtee parin päivän päästä. On tosiaan välillä juomatta, parin kuukauden ajan, mutta sitten aina lähtee käsistä ja saattaa olla kolme kuukautta sekaisin.

No esim. tuossa sinun tapauksessasi isäsi ei ole tavallinen isä. En tosin tiedä, minkälainen on normaali isä? Kai oletan, että se on jotain mitä oma mieheni lapsilleni on.

Mun isäni joutui aikoinaan, mun syntymän jälkeen onnettomuuteen joka muutti hänet äitini mukaan aivan toiseksi ihmiseksi. Ilmeisesti aivoissa muuttui jotain.
 
Niin mikä sitten on normaalia ? Antaisin paljon jos saisin edes tuollaisen isän kun sulla. Mun isä on alkoholisti, väkivaltainen ja kaiken lisäksi sairastaa syöpää. Pienestä asti mulla on ollut todella huonot välit isääni, mutta teinivuosina sekin suhde kariutui, väkivalta lisääntyi ja isä oli joka päivä humalassa, lopulta mut huostaanotettiin ja nytten olen yrittänyt eheyttää suhdettamme, mutta on se jotenkin väkinäistä. Ei ole kiva mennä sinne lapsen kanssa kylään, kun se käy nurkan takana tissuttelemassa ! Mies sanonut mulle monesti että etkö nää miten se piilovittuilee sulle koko aika, mutta kai sitä on niin turtunut siihenkin ettei enää edes tajua sitä. Joten mikä sitten on sitä normaalia ?

Niin, hyvä kysymys.

Mun isäni on nykyään ihan vaaraton, on kuitenkin ollut aikoja kun näin ei ole ollut. Nykyään hän kai sitten on lähempänä sitä normaalia? En tiedä. Haluaisin isän joka voisi tulla kylään, jonka luokse voisi mennä kylään. Jolle voisin laittaa vaikkapa ruokaa, keskustella normaalisti, katsoa tv:tä...... Tehdä tavallisia juttuja. Haluaisin isän jonka seurassa en ole varautunut.
 
Niin, hyvä kysymys.

Mun isäni on nykyään ihan vaaraton, on kuitenkin ollut aikoja kun näin ei ole ollut. Nykyään hän kai sitten on lähempänä sitä normaalia? En tiedä. Haluaisin isän joka voisi tulla kylään, jonka luokse voisi mennä kylään. Jolle voisin laittaa vaikkapa ruokaa, keskustella normaalisti, katsoa tv:tä...... Tehdä tavallisia juttuja. Haluaisin isän jonka seurassa en ole varautunut.

samoin minä haluaisin isän jonka seurassa en ole varautunut, mutta uskon että se ei koskaan tule olemaan mahdollista, jos lyö kerran lyö toistekkin, uskon näin ja jo suojeluvaisto laittaa olemaan varpaillaan. Olen nyt huomannut kun on tullut käytyä siellä parisen kertaa, valitsen pöydästä aina paikan josta pääsen nopeasti juoksemaan ovesta ulos, vauvani ei ole koskaan isäni lähellä, kerran ristiäisissä kävi sylissä, mutta sekin sai kylmiäväreitä aikaseksi !
 
Oma isäni oli lapsiaan ja vaimoaan hakkaava mieleipuoli, jota kaikki pelkäsivät. Mitään normaalia ei lapsuudessani ollut- jatkuvaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa sekä pelossa elämistä. Missään väleissä en isääni enää ole- eikä minua sureta yhtään, että hän joskus kuolee yksinäisenä ihmisenä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja jassåå;24714732:
Oma isäni oli lapsiaan ja vaimoaan hakkaava mieleipuoli, jota kaikki pelkäsivät. Mitään normaalia ei lapsuudessani ollut- jatkuvaa fyysistä ja henkistä väkivaltaa sekä pelossa elämistä. Missään väleissä en isääni enää ole- eikä minua sureta yhtään, että hän joskus kuolee yksinäisenä ihmisenä.

Tuntuuko susta, että sulta puuttuu jotain?
Ehkä olis helpompaa jos isäni ei olisi elämässäni ollenkaan kun tuntuu, että tämä ei riitä.
 
samoin minä haluaisin isän jonka seurassa en ole varautunut, mutta uskon että se ei koskaan tule olemaan mahdollista, jos lyö kerran lyö toistekkin, uskon näin ja jo suojeluvaisto laittaa olemaan varpaillaan. Olen nyt huomannut kun on tullut käytyä siellä parisen kertaa, valitsen pöydästä aina paikan josta pääsen nopeasti juoksemaan ovesta ulos, vauvani ei ole koskaan isäni lähellä, kerran ristiäisissä kävi sylissä, mutta sekin sai kylmiäväreitä aikaseksi !

Joo. Noinhan se on. Mikä sut muuten saa pitämään yhteyttä isääsi?
 
Tuntuuko susta, että sulta puuttuu jotain?
Ehkä olis helpompaa jos isäni ei olisi elämässäni ollenkaan kun tuntuu, että tämä ei riitä.

Meillä on jaksoja jolloin ei olla missään yhteyksissä, mutta nytten kun isäni sairastui kolmannen kerran syöpään, tuntuu ainakin että hänellä ois jossain alkanut raksuttaa, tai ehkä taas haluan uskoa parempaan. Isäni on saanut miljoona uutta mahdollisuutta ja nyt olen päättänyt että tämä on viimeinen kerta ! Mutta on niin vaikea luovuttaa, koska sitten mulle ei jäis yhtään vanhempaa. Äiti on niin sairas ettei se ole kykenevä mihinkään terveeseen ihmisuhteeseen ja viimenen tikki oli kun hän kesällä taas kerran yritti itsemurhaa ja minä näin kaiken. Niin on todella vaikeeta luovuttaa sitten tän toisen kohalla ! Ja toisaalta ajattelen myös niin että ehkäpä juuri näiden tapahtumien seuraksena olen näin vahva ihminen ja osaan keskittyä siihen hyväänkin mitä ympäriltäni löytyy :)
 
Minä haluaisin kysyä teiltä joilla on ollut ns. epänormaali isä, että onko sillä ollut mitään vaikutusta aikuisiän parisuhteisiin miesten kanssa?

Minulla itselläni on kaksi tytärtä (alle kouluikäisiä) ja heidän isänsä on alkanut viimeaikoina oirehtimaan todella rankasti mielenterveydellisesti, näkee piruja joka puun oksalla, kokee että kaikki ovat häntä vastaan, kaikki käyttävät huumeita tai pillereitä. Hän on käyttänyt itse lääkkeitä aikoinaan ahdistukseen useamman vuoden, käynyt terapiassa. Mutta on ns. viinaanmenevä joten lääkityksen kanssa on aina ollut vähän niin ja näin. Nyttemmin hänestä on tullut absoluuttinen lääkkeiden vastustaja. Hänellä todettiin vuosi sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö eikä hän ole hakenut siihen mitään apua koska hän ei mielestään apua tarvitse. Lapset eivät ole nyt useaan kuukauteen isäänsä nähneet koska isä on aggressiivinen ja aistiharhainen sekä arvaamaton käytökseltään. En tällä hetkellä edes tiedä missä lasten isä on. :( Olemme siis eronneet jo useita vuosia sitten.

Mietin vaan että onko lasten parempi nähdä ihan sekopäistä isäänsä kun ei isää ollenkaan? Miten te muut olette ajatelleet, olisitteko halunneet tavata kaikesta huolimatta alkoholisteja tai mielisairaita isiänne? Vai oliko se vain helpotus jos isää ei näkynytkään? Lapsilla on kyllä ns. normaalimiehen malleja useitakin lähipiirissä mm. minun uusi miesystäväni, enot, sedät ja isoisät.
 
Joo. Noinhan se on. Mikä sut muuten saa pitämään yhteyttä isääsi?

Ja ehkä se suurin syy on se että tiedän siellä isäni sisimmässä olevan todella mahtavan ihmisen mutta hän on niin monta vuotta ollut alkoholisti että on kadottanut sen ! Nyt se ehkä on löytymässä tai siltä musta tuntuu, mutta en anna itselleni toivoa liikaa !
 
Ja ehkä se suurin syy on se että tiedän siellä isäni sisimmässä olevan todella mahtavan ihmisen mutta hän on niin monta vuotta ollut alkoholisti että on kadottanut sen ! Nyt se ehkä on löytymässä tai siltä musta tuntuu, mutta en anna itselleni toivoa liikaa !

Aivan.

Mä tiedän minkälainen isäni on ollut ennen onnettomuutta, äitini kertoman mukaan, päälimmäisenä on kuitenkin muistissa ne kerrat kun hän on ollut omituinen ja hieman pelottava. Nyt kuitenkin kun olen saanut omia lapsia ja nään kuinka iloinen hän heistä on, kuinka yrittää parhaansa kun juttelee kanssani, uskon, että vielä joskus hän on normaali. Toivottavasti.

Ehkä munkin isäsuhteessa on helpottavaa se, että isäni on sairas ts. ei ole syntyjään paha.
 
Minä haluaisin kysyä teiltä joilla on ollut ns. epänormaali isä, että onko sillä ollut mitään vaikutusta aikuisiän parisuhteisiin miesten kanssa?

Minulla itselläni on kaksi tytärtä (alle kouluikäisiä) ja heidän isänsä on alkanut viimeaikoina oirehtimaan todella rankasti mielenterveydellisesti, näkee piruja joka puun oksalla, kokee että kaikki ovat häntä vastaan, kaikki käyttävät huumeita tai pillereitä. Hän on käyttänyt itse lääkkeitä aikoinaan ahdistukseen useamman vuoden, käynyt terapiassa. Mutta on ns. viinaanmenevä joten lääkityksen kanssa on aina ollut vähän niin ja näin. Nyttemmin hänestä on tullut absoluuttinen lääkkeiden vastustaja. Hänellä todettiin vuosi sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö eikä hän ole hakenut siihen mitään apua koska hän ei mielestään apua tarvitse. Lapset eivät ole nyt useaan kuukauteen isäänsä nähneet koska isä on aggressiivinen ja aistiharhainen sekä arvaamaton käytökseltään. En tällä hetkellä edes tiedä missä lasten isä on. :( Olemme siis eronneet jo useita vuosia sitten.

Mietin vaan että onko lasten parempi nähdä ihan sekopäistä isäänsä kun ei isää ollenkaan? Miten te muut olette ajatelleet, olisitteko halunneet tavata kaikesta huolimatta alkoholisteja tai mielisairaita isiänne? Vai oliko se vain helpotus jos isää ei näkynytkään? Lapsilla on kyllä ns. normaalimiehen malleja useitakin lähipiirissä mm. minun uusi miesystäväni, enot, sedät ja isoisät.

No ensin vastausta tuohon onko vaikuttanut parisuhteisiin, niin mulla ainakin on. Nykyisen mieheni kanssa kun aloimme seurustella, huomasin että olin mahdollisimman neutraali en riidellytm istään vaikka mieli olisi tehnyt ja silloin harvoin kun joku riita tuli lähdin vähän niinkuin salaa pois paikalta kun esim mies lähti käymään kaupassa yms. Tuolla varmaan yritin suojella itseäni ettei mitään pahaa tapahtuisi, mutta kun sen luottamuksen sai niin tuntuu ettei mikään pysty nyt sitä horjuttamaan ! Ja sitten tuohon että olisko ollut parempi tapaamatta isää, en nyt tiedä niinkään, mutta ehkä olisi voinut suojella joiltain asioilta esim. ettei nää isää humalassa, eikä jää tilanteisiin yksin isän kanssa. Teinivuosina taas oli ihan hyvä ottaa välimatkaa isään, koska siinä vaiheessa pelkäsin häntä jo niin paljon !
 
Mun oma isä ei ollut ihan "normaali" ( mikä lie nykyään normaalia? ) ,koska oli alkoholisti jota en tavannut useisiin vuosiin.
Kun sitten 15 vuotiaana viimein tapasin isäni hänen hankittuaan työpaikan ja muutenkin kunnostauduttuaan hän kertoi sairastavansa syöpää...
Sovimme,että yritämme saada välimme kuntoon ja tutustua toisiimme uudelleen...
Neljä viikkoa tapaamisestamme isäni puukotettiin hengiltä.
 
Minä haluaisin kysyä teiltä joilla on ollut ns. epänormaali isä, että onko sillä ollut mitään vaikutusta aikuisiän parisuhteisiin miesten kanssa?

Minulla itselläni on kaksi tytärtä (alle kouluikäisiä) ja heidän isänsä on alkanut viimeaikoina oirehtimaan todella rankasti mielenterveydellisesti, näkee piruja joka puun oksalla, kokee että kaikki ovat häntä vastaan, kaikki käyttävät huumeita tai pillereitä. Hän on käyttänyt itse lääkkeitä aikoinaan ahdistukseen useamman vuoden, käynyt terapiassa. Mutta on ns. viinaanmenevä joten lääkityksen kanssa on aina ollut vähän niin ja näin. Nyttemmin hänestä on tullut absoluuttinen lääkkeiden vastustaja. Hänellä todettiin vuosi sitten kaksisuuntainen mielialahäiriö eikä hän ole hakenut siihen mitään apua koska hän ei mielestään apua tarvitse. Lapset eivät ole nyt useaan kuukauteen isäänsä nähneet koska isä on aggressiivinen ja aistiharhainen sekä arvaamaton käytökseltään. En tällä hetkellä edes tiedä missä lasten isä on. :( Olemme siis eronneet jo useita vuosia sitten.

Mietin vaan että onko lasten parempi nähdä ihan sekopäistä isäänsä kun ei isää ollenkaan? Miten te muut olette ajatelleet, olisitteko halunneet tavata kaikesta huolimatta alkoholisteja tai mielisairaita isiänne? Vai oliko se vain helpotus jos isää ei näkynytkään? Lapsilla on kyllä ns. normaalimiehen malleja useitakin lähipiirissä mm. minun uusi miesystäväni, enot, sedät ja isoisät.

Mä ainakin olen onnellinen, että olen kaikesta huolimatta tavannut isääni. Lapsena en tiennyt hänen harhoistaan ym. sen kummemmin. Aistin, että kaikki ei ole ok, mutta en tiennyt siitä sen enempää. Tapaamisissa oli myös läsnä aina joku muu, yleensä mummini.

Luulen, että minusta tuntuisi vielä pahemmalta jos ei olisi isää ollenkaan elämässäni. Kokoajan on kuitenkin mahdollista, että hän on joskus lähellä normaalia... Tai sitten toivon turhaan.

Isäni on kuitenkin mulle rakas, kaikesta huolimatta.

muoks. En tiedä onko vaikuttanut parisuhteisiini.
 
Mä ainakin olen onnellinen, että olen kaikesta huolimatta tavannut isääni. Lapsena en tiennyt hänen harhoistaan ym. sen kummemmin. Aistin, että kaikki ei ole ok, mutta en tiennyt siitä sen enempää. Tapaamisissa oli myös läsnä aina joku muu, yleensä mummini.

Luulen, että minusta tuntuisi vielä pahemmalta jos ei olisi isää ollenkaan elämässäni. Kokoajan on kuitenkin mahdollista, että hän on joskus lähellä normaalia... Tai sitten toivon turhaan.

Isäni on kuitenkin mulle rakas, kaikesta huolimatta.

muoks. En tiedä onko vaikuttanut parisuhteisiini.

Kiitos sinulle, kuin myös masuilijalle vastauksista :flower: Aika paljon auttoivat minua ajatuksissani eteenpäin. Tässä lasteni isän tapauksessa kun tiedän että hän voi muuttua paremmaksi jos vain antaisi itseään hoidettavan :( Valvottuja meilläkin on tapaamiset olleet tähän saakka, nyt ei vaan ole mitään järkeä edes niitä valvottuja järjestää. Noh, jospa se tästä vielä paremmaksi muuttuisi ja lapset pääsisivät jälleen tapaamaan isäänsä, en kuitenkaan haluaisi että isäsuhde katkeaa kokonaan.
 
Kiitos sinulle, kuin myös masuilijalle vastauksista :flower: Aika paljon auttoivat minua ajatuksissani eteenpäin. Tässä lasteni isän tapauksessa kun tiedän että hän voi muuttua paremmaksi jos vain antaisi itseään hoidettavan :( Valvottuja meilläkin on tapaamiset olleet tähän saakka, nyt ei vaan ole mitään järkeä edes niitä valvottuja järjestää. Noh, jospa se tästä vielä paremmaksi muuttuisi ja lapset pääsisivät jälleen tapaamaan isäänsä, en kuitenkaan haluaisi että isäsuhde katkeaa kokonaan.

Eiköhän aika auta tässäkin :) Ja kun isä tajuaa mitä on menettämässä jos ei kunnostaudu !
 
Ala-asteikäisenä ihmettelin, miksi yhden koulukaverin luona oli niiiiin mukava käydä. Aikuisena hoksasin, että sen kodin ilmapiirin vuoksi, siellä oli perheenjäsenillä lämpimät välit. Lisäksi minusta kaverin isä oli jotenkin erikoinen: hän jutteli lapsilleen ja jopa leikki ja touhusi heidän kanssaan! Oma isä ei meille edes puhunut muuta kuin satunnaisesti komenteli.

Nyt aikuisena isä on minulle vieras ihminen, hän ei vieläkään juuri juttele minulle. Jos minä yritän, isä jälkeenpäin haukkuu äidille, mitä p*skaa minä olen väittänyt. Ihme juttu sinänsä, mutta ihan kelpo ukki hänestä tuli.

Oma mies on täysin erilainen isään verrattuna, onneksi.
 
Mun isäni joutui aikoinaan, mun syntymän jälkeen onnettomuuteen joka muutti hänet äitini mukaan aivan toiseksi ihmiseksi. Ilmeisesti aivoissa muuttui jotain.[/QUOTE]

On ilmeisesti lyönyt päänsä, ollut tajuttomanakin?

Aivovamman oireita - Aivovammaliitto ry

Tuolta löytyy tietoa aivovammoista ja niiden oireista, auttaisivat sinua ehkä hyväksymään isäsi ja ymmärtämään häntä paremmin. Aikaisemmin (esim. 80-luvulla jolloin itse vammauduin) näistä ei puhuttu eikä järjestetty mitään kuntoutusta tai muuta. Siksi moni aivovammainen jäi oman onnensa varaan maailmaan, jota ei ymmärrä ja jossa ei pärjää koska monet aivotoiminnot olivat heikentyneet. Nykyään onneksi näistä tiedetään enemmän ja vammautuneita kuntoutetaan.
 
[QUOTE="klovni75";24716331]
On ilmeisesti lyönyt päänsä, ollut tajuttomanakin?

Aivovamman oireita - Aivovammaliitto ry

Tuolta löytyy tietoa aivovammoista ja niiden oireista, auttaisivat sinua ehkä hyväksymään isäsi ja ymmärtämään häntä paremmin. Aikaisemmin (esim. 80-luvulla jolloin itse vammauduin) näistä ei puhuttu eikä järjestetty mitään kuntoutusta tai muuta. Siksi moni aivovammainen jäi oman onnensa varaan maailmaan, jota ei ymmärrä ja jossa ei pärjää koska monet aivotoiminnot olivat heikentyneet. Nykyään onneksi näistä tiedetään enemmän ja vammautuneita kuntoutetaan.[/QUOTE]

Kiitti linkistä :)

Joo kyseessä oli ketjukolari jossa iski päänsä ilmeisen kovasti. Sitä ei koskaan tutkittu sen enempää, siis sitä mitä päälle aiheutui vaikka menetti muistia vähän jne. Juurikin 80-luvulla.
 
Viimeksi muokattu:
Voisit ehkä kehottaa häntä hakeutumaan tutkimuksiin, nykyään tiedetään näistä asioista paljon enemmän. Ns.täysin tervettä hänestä ei välttämättä koskaan tule, mutta jo se että saa tietää mistä kaikki oireet johtuu ja voi puhua niistä, on todella helpottava asia ja saattaisi lähentää teitä.

Näin profiilistasi, että asut Tampereella. TAYSissa on erittäin hyvä aivovammapoliklinikka jossa itsekin olen ollut vuosi sitten tutkimuksissa. Samoin uskoisin, että Aivovammaliitolla saattaisi olla jotain vertaistukiryhmiä omaisillekin siellä.

Itselläni meni 26 vuotta elämästä hukkaan, kunnes kolmisen vuotta sitten sain tietää missä ja mikä mättää, ja nyt sitten olen ollut kuntoutuksessa ja ymmärrän itseäni, vaikeuksiani ja elämää paljon paremmin, sekä sitä miksi ihmissuhteet tuntuvat niin vaikealta.
 

Yhteistyössä