H
hysteerinen hestia
Vieras
Minulla on mielenterveysongelmia ja olen käynyt säännöllisesti hoidossa niiden vuoksi, syönyt vaaditut lääkkeet ja ollut muutenkin aktiivinen hyvinvointini suhteen. Sairastuin uupumukseen ja masennukseen synnytyksen jälkeen ja lopulta muutama henkilökohtainen menetys vielä taustalla veivät voimat kokonaan. Onneksi rakas mieheni huolehti vauvastamme todella hyvin, oli erittäin esimerkillinen kaikessa. Minä olin aivan rikki ja "verillä", huusin ja itkin kamalasti ja meinasin tappaa itseni kahdesti. Kun sitten aloin ensimmäisen vuoden jälkeen toipumaan, otin koko ajan enemmän vastuuta lapsesta ja "opettelin" äidin roolia. Saimme tukea perhetyöntekijöiltä ja kävimme mm. Theraplayssa pari kertaa. Tämän myötä mies painui "taustalle" ja minä otin ohjakset kotona lapsen kanssa toimiessa. Kaikki alkoi sujumaan suht hyvin...ja sitten lapsella huomattiin käytöksessä jotain poikkeavaa.
En ala erittelemään tähän, mistä on tarkalleen kyse, mutta ryhmässä toimiminen on lapselle mahdotonta ja vaikka hänen pitäisi mennä eskariin ensi syksynä, epäilen että siitä tulee yhtään mitään. Lapseen ei voi luottaa yhtään, hän keksii outoja selityksiä ja syitä käytökselleen. On päiväkodissa hyvin aggressiivinen, ei tunnu ymmärtävän sosiaalisia sääntöjä alkuunkaan ja on kiinnostuneempi aikuisen seurasta. Lapsia lyö ilman syytä, kieltäytyy kertomasta miksi oli niin paha olla että piti huitaista toista ohikulkiessa jne. On myös muka kaikkivoipa ja usein ärtynyt, toisaalta mielistelevän roikkuva minua kohtaan.
Sain yllättävän työtarjouksen lyhyelle pätkälle viime viikolla ja otin sen vastaan, koska raha tuli tarpeeseen. Olin pois kotoa vajaan viikon ja pieni järkytys odotti, kun tulin kotiin: lapsen käytös oli muuttunut selkeästi parempaan päin!! Päiväkodissa oli lyönyt edelleen lähes päivittäin muita, mutta lyöntikerrat olivat vähentyneet ja lapsella ollut selkeästi enemmän hyväntuulisuutta kuin yleensä, oli osallistunut enemmän ryhmätuokioihin jne. Olen iloinen hänen puolestaan, mutta...
..minua kylmää, itkettää ja tuntuu että tukehdun. Koko tämän ajan olen uskotellut tekeväni asiat hyvin, jopa olevani hyvä äiti tilanteeseen nähden- ja nähtävästi ollut niin väärässä, kuin olla ja voi...kokeeksi vietin lapsen kanssa eilen paljon aikaa, teimme hauskoja juttuja ja kuvittelin että hyvin meni. No, tänään oli taas ollut vihainen ja purrut aikuistakin..!
Että se siitä "hyvästä" äitiydestä.
Minä en vaan osaa. Yrittäminen ei riitä, minun läsnäoloni ahdistaa lasta ja hän on alkanut pureskelemaan kynsiään. Mielestäni en ole pahantuulinen, pelottava tai mitenkään uhkaava ja lapsi uskaltaa esim. uhmata minua kunnolla. Pidän rajat mutta osoitan myös paljon rakkautta, luen ja leikinkin lapsen kanssa jos hän pyytää. Mutta ei: minä olen pilannut lapseni.
Kysymys kuuluukin: miten tästä eteenpäin? Olisiko lapsen kehitykselle parempi, että muuttaisin kokonaan pois? Kyllä, ajattelen näin tunnekylmästi nyt, koska oma äitini oli suoraan sanottuna hirviö enkä ikimaailmassa tahdo oman lapseni joutuvan kokemaan samaa kanssani!!
En ala erittelemään tähän, mistä on tarkalleen kyse, mutta ryhmässä toimiminen on lapselle mahdotonta ja vaikka hänen pitäisi mennä eskariin ensi syksynä, epäilen että siitä tulee yhtään mitään. Lapseen ei voi luottaa yhtään, hän keksii outoja selityksiä ja syitä käytökselleen. On päiväkodissa hyvin aggressiivinen, ei tunnu ymmärtävän sosiaalisia sääntöjä alkuunkaan ja on kiinnostuneempi aikuisen seurasta. Lapsia lyö ilman syytä, kieltäytyy kertomasta miksi oli niin paha olla että piti huitaista toista ohikulkiessa jne. On myös muka kaikkivoipa ja usein ärtynyt, toisaalta mielistelevän roikkuva minua kohtaan.
Sain yllättävän työtarjouksen lyhyelle pätkälle viime viikolla ja otin sen vastaan, koska raha tuli tarpeeseen. Olin pois kotoa vajaan viikon ja pieni järkytys odotti, kun tulin kotiin: lapsen käytös oli muuttunut selkeästi parempaan päin!! Päiväkodissa oli lyönyt edelleen lähes päivittäin muita, mutta lyöntikerrat olivat vähentyneet ja lapsella ollut selkeästi enemmän hyväntuulisuutta kuin yleensä, oli osallistunut enemmän ryhmätuokioihin jne. Olen iloinen hänen puolestaan, mutta...
..minua kylmää, itkettää ja tuntuu että tukehdun. Koko tämän ajan olen uskotellut tekeväni asiat hyvin, jopa olevani hyvä äiti tilanteeseen nähden- ja nähtävästi ollut niin väärässä, kuin olla ja voi...kokeeksi vietin lapsen kanssa eilen paljon aikaa, teimme hauskoja juttuja ja kuvittelin että hyvin meni. No, tänään oli taas ollut vihainen ja purrut aikuistakin..!
Että se siitä "hyvästä" äitiydestä. Minä en vaan osaa. Yrittäminen ei riitä, minun läsnäoloni ahdistaa lasta ja hän on alkanut pureskelemaan kynsiään. Mielestäni en ole pahantuulinen, pelottava tai mitenkään uhkaava ja lapsi uskaltaa esim. uhmata minua kunnolla. Pidän rajat mutta osoitan myös paljon rakkautta, luen ja leikinkin lapsen kanssa jos hän pyytää. Mutta ei: minä olen pilannut lapseni.
Kysymys kuuluukin: miten tästä eteenpäin? Olisiko lapsen kehitykselle parempi, että muuttaisin kokonaan pois? Kyllä, ajattelen näin tunnekylmästi nyt, koska oma äitini oli suoraan sanottuna hirviö enkä ikimaailmassa tahdo oman lapseni joutuvan kokemaan samaa kanssani!!
Ehkä kotona olet liiankin hyvä lapselle, joka tarvitsee ikäisiään kontakteja oppiakseen toimimaan ryhmässä. Tsemppiä!