Anoppini....vastaan minä.

Mäkin mietin aikoinani täällä lukiessani näitä anoppijuttuja, että miten anopit voikaan olla erinlaisia, koska silloin anoppini kanssa tultiin mainiosti toimeen, nyt ajateltuna, ehkä se osittain johtui siitä, että nähtiin hyvin hyvin harvoin.
Nyt tuntuu, että itsellä on se anoppi painajainen, enkä tännekkään ole tarpeeksi valaistavasti kertonut tästä tilanteesta, enkä kyllä varmaankaan kerrokkaan, ettei sitten taas tule jälkipuheita, että joku minut täältä olisi tunnistanut. Kuitenkin näitä esimerkkejäkin löytyy toinen toistaan kauheampia !

 

[QUOTE="Vieras";24480976]Kunnon kappalejaot edistää luettavuutta. En viitsinyt lukea, kuin muutaman rivin. [/QUOTE]

No älä sitten lue

 

Ihan pysähdyin miettimään, että mikä tää homma on. Siis miksi nää anopit muutuu niin sekopäisiksi, kun saavat lapsenlapsen.

Meillä siis ihan saman tapainen homma. Ensin oltiin todella hyvät jopa ystävät ja läheiset anopin kanssa, sitten tulin raskaaksi ja alkoi höösäys ja hästäys. "Ei saa imuroida raskaana, ei kumartua (menee napanuora kaulan ympäri), ei saa tehdä sitä tai tätä". Jatkuvat vinkit ja neuvot mm. siitä miten pitäisi nukkua raskaana ollessa (koskaan minulla ei ollut nukkumisen suhteen raskaana mitään ongemia). Samoin hän yht`äkkiä halusi "paijata" minua ja silitellä joka tuntui todella epämiellyttävältä. Tavaran osteluakin oli jo jonkin verran, mutta varsinainen hysteria ostelun suhteen räjähti käsiin lapsen synnyttyä. Odotin, että raskaus loppuisi äkkiä niin saisin anopini normaalina takaisin ja hän lopettaisi jatkuvan vahtaamiseni ja neuvomisen.

Lapsi syntyi ja TADAA. AIVAN kamalan järkyttävää hyysäämistä ja höösämistä. Heti sairaala tulo päivänä tulivat meille. Tuntuu, että tuore mummi oli aivan sekaisin. Hän ei pystynyt puhumaan mitään järkevää vaan jatkuvasti lässytti vauva puhetta. Välillä vauva puheen sekaan tuli napakoita neuvoja miten minun pitää tehdä sitä ja tätä. Oli järisyttävän kuuma ja helle ja yritimme pitää ikkunoita auki, että vähän ilma vaihtuisi, hän kulki perässä pistämässä niitä kiinni. Hän lätysti ja lauloi lapselle hänen oman lapsensa nimellä ja kutsui sitä lapsensa nimellä :O . Olin jotenkin niin lamaantunut, etten osannut sanoa mitään. Sitten alkoi ostelu vimma. Koko ajan tuli vaatetta ja tavaraa. Selkeästi hän halusi päättää minkälaisiin vaatteisiin vauva puetaan. Enää hänen kanssaa ei voinut puhua mistään normaalista ihan arki päivän jutusta. Vaan hänen piti puhua koko ajan vauvalle tässintissintussinmussin sipi sipi supi supi kupi kupi kielllä tai jotain muuta selittää vauvalle. Jos vauva nukkui hän kävi tuon tuosta tovin katsomassa vauvaa ja hymisemässä. Jatkuvasti hän puhui, että "oletko sinä mummin oma rakas, oletko sinä mummin lapsi, lähdetkö sinä mummin mukaan, tuletko sinä mummin viereen nukkumaan, mummi hakee sinulle kaupasta maitoa (imetin), ". Hän laittoi monesti vauvan puklin (jos siis vauva oli puklannut) esim. sohvalta omaan suuhunsa. MIKÄ OLI MINUN MIELESTÄ AIVAN JÄRKYTTÄVÄÄ. Siis ihan tajutonta. Tavaran tuomiseen rupesin sanomaan, ettei tarvita, ettei keretä näitä vaatteita pitää..yms. Ja jätin käyttämättä raakasti hänen tuomia vaatteita, koska en niistä niin pitänyt kuin omista hankkimistani. Sain myös ihan järkyttävän paljon imetys vinkkejä jotka olivat ihan käsitämättömiä. Ja hän moneen kertaan vaati miten minun tulisi imettää heidän edessään olohuoneessa, että lapselle olisi niin parempi. Yriti työntyä makuuhuoneeseen missä olin syöttämässä lasta. Ongemaa tässä imetyksessä muiden läsnä ollessa ei ollut, mutta hänen seurassaan se tuntui kaamealta, koska hän intensiiivisesti tuijotti ja lässytti koko ajan. Muutenkin hmm. jatkuva siis aivan jatkuva puhuminen, kun lapsi oli pikku vauva oli aivan kamalaa. Koko vierailun ajan hän vain lässytti ja huiskutti ja pelleili ja napsutti suutaan ja päästeli ääniä vauvalle....aaah niin vaikea selittää. Normaalisti hän on ihan tavallinen ihminen.

Odotin ja odotin, että hän rauhoittuisi. Yritin vähentää heidän näkemistää, kun se aiheutti niin kovasti mielipahaa (neuvot, kommentit ja jotenkin hmm. hullun oloinen käytös vauvan kanssa). On vaikea selittää, mutta jotain tosi hmm. kummalista siinä käytöksessä on. Lapsen kasvaessa tilanteita tulee tuon tuosta eteen, miten eritavoin asioista ajatellaan. Esmerkisi. annetaanko taaperllo kännykkä heiteltäväksi, itkulla tahto läpi aina...yms yms. Olen jo oppinut sanomaan asioista vastan ja yhdesti ollaan otettu kovasti jo yhteenkin, kun meinasi hermot totaalisesti kärähtää neuvomisen suhteen. En tiedä miten jatkossa toisaalta toivon, että lapsi saisi nauttia myös isovanhemmista ja mummi lapsenlapsensa seurasta, mutta toisaalta tuntuu, etten haluaisi koskaan esim. jättää lastani pitemmäksi ajaksi sinne hoitoon....Tiedän, ettei se lapsi mene pilalle vaikka sille hoito ajan jatkuvasti lätysteltäisiinkin ja annettaisiin tahto periksi asioissa, mutta mutta hmm kuitenkin on olemassa asioita joita ei voi tehdä vaikka hakata taulutelevisiota lelulla, tiedän, että mummi tätä antaisi tehdä. Meneekö lapsi ihan sekaisin miksi kotona tämä kieletään kovasti ja siellä taas nauretaan, että voi kuinka söpöä tuo onkaan. Tai meillä itkuun suhtaudutaan niin, että jos itkettää/harmittaa/sattuu vahinko ja lapsi itkee niin sitten saa itkeä. Lohdutetaan ja pidetään sylissä yms. Mummi menee jotenkin ihan sekaisin jos lapsi vaikka kaatuu ja itkee. Alkaa kamala sirkustelu ja hyshys hys hyyys, että saisi itkun äkkiä loppumaan vaikka kiinnitämällä johonkin sirkusteluun huomion. Mielestäni sellainen on vaan tunteiden syrjään laittamista ja tavallaan kyllähän aikuisen tulee kestää lapsen itku.. En tiedä. Itsekkin pohdin mummin vaikutusta lapseen ja toisaalta taas en tahdo isovanhemmuuden riemua riistää. Olen yrittänyt puhua ja selittää ja kertoa, esim. että ei haittaa vaikka lapsi itkee, että se on tapa kommonikoida..jne. , ettei sitä kannata säikähtää. Monesta muustakin kasvatuksellisesta asiasta olen yrittänyt selitää, mutta jakeluun ei vaan mene.

 

Niin eli miehes on ollut kunnon mammapoika jo yksin asuessaan eikä mamma nyt osaa päästää irti pojastaan kun ei poika edes suoraan sano että niin pitäisi tehdä. Kannattas miehen nyt eka kasvattaa selkäranka ja kasvaa aikuiseks.

 

Ihan pysähdyin miettimään, että mikä tää homma on. Siis miksi nää anopit muutuu niin sekopäisiksi, kun saavat lapsenlapsen.

Meillä siis ihan saman tapainen homma. Ensin oltiin todella hyvät jopa ystävät ja läheiset anopin kanssa, sitten tulin raskaaksi ja alkoi höösäys ja hästäys. "Ei saa imuroida raskaana, ei kumartua (menee napanuora kaulan ympäri), ei saa tehdä sitä tai tätä". Jatkuvat vinkit ja neuvot mm. siitä miten pitäisi nukkua raskaana ollessa (koskaan minulla ei ollut nukkumisen suhteen raskaana mitään ongemia). Samoin hän yht`äkkiä halusi "paijata" minua ja silitellä joka tuntui todella epämiellyttävältä. Tavaran osteluakin oli jo jonkin verran, mutta varsinainen hysteria ostelun suhteen räjähti käsiin lapsen synnyttyä. Odotin, että raskaus loppuisi äkkiä niin saisin anopini normaalina takaisin ja hän lopettaisi jatkuvan vahtaamiseni ja neuvomisen.

Lapsi syntyi ja TADAA. AIVAN kamalan järkyttävää hyysäämistä ja höösämistä. Heti sairaala tulo päivänä tulivat meille. Tuntuu, että tuore mummi oli aivan sekaisin. Hän ei pystynyt puhumaan mitään järkevää vaan jatkuvasti lässytti vauva puhetta. Välillä vauva puheen sekaan tuli napakoita neuvoja miten minun pitää tehdä sitä ja tätä. Oli järisyttävän kuuma ja helle ja yritimme pitää ikkunoita auki, että vähän ilma vaihtuisi, hän kulki perässä pistämässä niitä kiinni. Hän lätysti ja lauloi lapselle hänen oman lapsensa nimellä ja kutsui sitä lapsensa nimellä :O . Olin jotenkin niin lamaantunut, etten osannut sanoa mitään. Sitten alkoi ostelu vimma. Koko ajan tuli vaatetta ja tavaraa. Selkeästi hän halusi päättää minkälaisiin vaatteisiin vauva puetaan. Enää hänen kanssaa ei voinut puhua mistään normaalista ihan arki päivän jutusta. Vaan hänen piti puhua koko ajan vauvalle tässintissintussinmussin sipi sipi supi supi kupi kupi kielllä tai jotain muuta selittää vauvalle. Jos vauva nukkui hän kävi tuon tuosta tovin katsomassa vauvaa ja hymisemässä. Jatkuvasti hän puhui, että "oletko sinä mummin oma rakas, oletko sinä mummin lapsi, lähdetkö sinä mummin mukaan, tuletko sinä mummin viereen nukkumaan, mummi hakee sinulle kaupasta maitoa (imetin), ". Hän laittoi monesti vauvan puklin (jos siis vauva oli puklannut) esim. sohvalta omaan suuhunsa. MIKÄ OLI MINUN MIELESTÄ AIVAN JÄRKYTTÄVÄÄ. Siis ihan tajutonta. Tavaran tuomiseen rupesin sanomaan, ettei tarvita, ettei keretä näitä vaatteita pitää..yms. Ja jätin käyttämättä raakasti hänen tuomia vaatteita, koska en niistä niin pitänyt kuin omista hankkimistani. Sain myös ihan järkyttävän paljon imetys vinkkejä jotka olivat ihan käsitämättömiä. Ja hän moneen kertaan vaati miten minun tulisi imettää heidän edessään olohuoneessa, että lapselle olisi niin parempi. Yriti työntyä makuuhuoneeseen missä olin syöttämässä lasta. Ongemaa tässä imetyksessä muiden läsnä ollessa ei ollut, mutta hänen seurassaan se tuntui kaamealta, koska hän intensiiivisesti tuijotti ja lässytti koko ajan. Muutenkin hmm. jatkuva siis aivan jatkuva puhuminen, kun lapsi oli pikku vauva oli aivan kamalaa. Koko vierailun ajan hän vain lässytti ja huiskutti ja pelleili ja napsutti suutaan ja päästeli ääniä vauvalle....aaah niin vaikea selittää. Normaalisti hän on ihan tavallinen ihminen.

Odotin ja odotin, että hän rauhoittuisi. Yritin vähentää heidän näkemistää, kun se aiheutti niin kovasti mielipahaa (neuvot, kommentit ja jotenkin hmm. hullun oloinen käytös vauvan kanssa). On vaikea selittää, mutta jotain tosi hmm. kummalista siinä käytöksessä on. Lapsen kasvaessa tilanteita tulee tuon tuosta eteen, miten eritavoin asioista ajatellaan. Esmerkisi. annetaanko taaperllo kännykkä heiteltäväksi, itkulla tahto läpi aina...yms yms. Olen jo oppinut sanomaan asioista vastan ja yhdesti ollaan otettu kovasti jo yhteenkin, kun meinasi hermot totaalisesti kärähtää neuvomisen suhteen. En tiedä miten jatkossa toisaalta toivon, että lapsi saisi nauttia myös isovanhemmista ja mummi lapsenlapsensa seurasta, mutta toisaalta tuntuu, etten haluaisi koskaan esim. jättää lastani pitemmäksi ajaksi sinne hoitoon....Tiedän, ettei se lapsi mene pilalle vaikka sille hoito ajan jatkuvasti lätysteltäisiinkin ja annettaisiin tahto periksi asioissa, mutta mutta hmm kuitenkin on olemassa asioita joita ei voi tehdä vaikka hakata taulutelevisiota lelulla, tiedän, että mummi tätä antaisi tehdä. Meneekö lapsi ihan sekaisin miksi kotona tämä kieletään kovasti ja siellä taas nauretaan, että voi kuinka söpöä tuo onkaan. Tai meillä itkuun suhtaudutaan niin, että jos itkettää/harmittaa/sattuu vahinko ja lapsi itkee niin sitten saa itkeä. Lohdutetaan ja pidetään sylissä yms. Mummi menee jotenkin ihan sekaisin jos lapsi vaikka kaatuu ja itkee. Alkaa kamala sirkustelu ja hyshys hys hyyys, että saisi itkun äkkiä loppumaan vaikka kiinnitämällä johonkin sirkusteluun huomion. Mielestäni sellainen on vaan tunteiden syrjään laittamista ja tavallaan kyllähän aikuisen tulee kestää lapsen itku.. En tiedä. Itsekkin pohdin mummin vaikutusta lapseen ja toisaalta taas en tahdo isovanhemmuuden riemua riistää. Olen yrittänyt puhua ja selittää ja kertoa, esim. että ei haittaa vaikka lapsi itkee, että se on tapa kommonikoida..jne. , ettei sitä kannata säikähtää. Monesta muustakin kasvatuksellisesta asiasta olen yrittänyt selitää, mutta jakeluun ei vaan mene.

VOI EI ! Toivottavasti oma anoppini ei muutu lapsen syntyessä tuollaiseksi, vaikka en sitä kyllä edes hyväksyisi ja onhan tämä sentään hänen viides lapsenlapsensa!
Tuli tuosta mieleen kun sanoit, että tuskin lapseen vaikuttaa se mummolassa olo, niin täällä ainakin on vaikuttanut, mitä olen yhtä lasta seurannut ja hänen mummolassa olemistaan ja voin sanoa, että hyvin on hankala tapaus, varsinkin mummulavisiittien jälkeen!

 

Niin eli miehes on ollut kunnon mammapoika jo yksin asuessaan eikä mamma nyt osaa päästää irti pojastaan kun ei poika edes suoraan sano että niin pitäisi tehdä. Kannattas miehen nyt eka kasvattaa selkäranka ja kasvaa aikuiseks.

Ei, mies ei ole koskaan ollut mammanpoika. Asui vuosia niin, ettei äitinsä edes tiennyt missä. Myöskin aina numeronvaihdon jälkeen äitillänsä ei ollut edes numeroa. Mutta kun minä tulin kuvioihin niin, että kerroimme myös heille, tai niin että he ymmärsivät, niin aina he yrittivät kaikkensa minun kauttani.
Tämä mamma on lellinyt kaikki lapsensa piloilleen, tytöt asuvat molemmat miestensä siivelllä. Kaikki lapset ovat aina saaneet mitä ovat halunneet. Saavat tänäpäivänäkin jos vain pyytävät ja jos eivät pyydä, niin mamma tajuaa kyllä ehdottaa, että olisiko tällaiselle tarve. Mies on kyllä sanonut, että antaa tilaa ja jättäisi rauhaan, mutta sanoo sen aina niin nätisti, ettei mamma ota tosissaan. Siksi mies on todennut helpommaksi vaihtoehdoksi mennä käymään heidän luonaan silloin kun itselle sopii, vastata heille puhelimeen silloin kun viitsii (voi olla viikonkin vastaamatta, vaikka tulisi 10 puhelua päivässä), ei avaa ulko-ovea ollenkaan ja uutta osoitetta ei kerro ollenkaan. Tällaista ei mielestäni mammanpoika tee. Miehelläni on vain iso ja pehmeä sydän.

 

Tottakai liika on liika, mutta meillä taas liian vähän.

Ottaisin ilomielin vastaan anopin joka ostaisi, muistaisi ja ehkä vähän tuppautuisikin.

Kyllä tää välinpitämättömyys on pahempaa.

 

Ap jollakin tavalla voin samastua suhun... Esikoisen kohalla anoppi koko ajan koitti udella nimeä vaikka kaikille sanottiin ettei kerrota, tää ei vaan tajunnu...

No sitten se nimi... Anoppi kerto että jos tyttö tulee niin hänen äitinsä nimen pitää tulla nimeks... Ja parista nimestä sano et sitä ei missään nimessä... Ja monesti totes et oon tässä ajatellu että se ja se olis hyvä nimi vauvalle...

No sitten vauva synty ja ristiäisiä alettiin miettimään ja sitä nimeä...
ANOPPI TOTESTI ETTÄ JOS LAPSELLE TULEE HÄNEN MIELESTÄÄN RUMA NIMI NIIN HÄN KESKEYTTÄÄ RISTIÄISET! Esimerkiksi hän ei pidä yhtään vanhoista nimistä lapsilla... No eiköhän se ole vanhempien asia eikä anopin

 

En kutsuisi tuota lellimiseksi. Kyseessä on kontrollointi. Tavaroiden antaminen on yksi tapa pitää kontrolli itsellä ja määrätä, mitä muut tekevät ja miten. Sinullakin sujui niin kauan hyvin, kun teit niinkuin anoppi halusi. Kun aloit itse määräämään omista ja perheesi asioista, niin sepä ei enää käynytkään, vaan tilanne kärjistyi.

 

Ennen lasta meillä oli hyvät välit... Sitten ku aloin odottamaan esikoista alko pinna kiretä anopin kanssa
Ekaksikin sen piti heti kailottaa puolelle sukua vauvauutiset vaikka kiellettiin kun raskaus oli niin alussa... Nyt toisella kerralla anoppi olikin viimenen joka sai tietää kun ei suutansa osaa kiinni kerta pitää...

Ja sitten meidän asioiden juoruaminen eteenpäin lasten hoitamisessa...
Esikoisella oli paha vaivoja (kenties d-vitamiinit aiheutti ja jotain muuta) ja tämähän tietenki puhelimessa lörpötteli kuinka hän on meitä neuvonut ja me vain huudatetaan lasta...

Sama oli ristiäisissä... Esikoinen huusi väsymystä ja tämä siellä möläytteli että mitä me sitä huudatetaan... Voi ÖLKÄÖKLÖLKLÖ!

Tai kun esikoinen yöllä itki niin aamulla tivas etteikö ole tissiä saanu... Tai jos vähääkään kitisi niin ettekö ole ruokaa antanu... Lapsi ei aina itke nälkää!

Sitten toisekseen lässytti lapselle että kyllä mummi kantaa ku me ei kehata... Aina kantelee lasta sylissä, ihan ku se ei ite osais kävellä

 

Voi kamaluus mitä anoppeja! Oma anoppi tuntuu jo paljon paremmalta kun näitä lukee. Mut vakavasti ottaen niin olen kyllä itsekin viimesen kuuden vuoden aikana käynyt jos jonkinlaista kädenvääntöä liian kotrolloivan ja tuppautuvan anopin kanssa. Ja valitettavasti ainoa toimivaksi havaittu keino on ollut ottaa tiukka linja et ei kerro itestään mitään ylimääräistä ja muutenkin pitää tiettyä etäisyyttä anoppiin. Mitä vähemmän hän tietää, sitä vähemmän hänellä on kontrolloitavaa. Ja oma mielipide pitää uskaltaa sanoa!
Muistan vielä miten anoppi oli ihan innoissaan kun mieheni aikoinaan esitteli minut ja alkoi heti "kouluttamaan" minusta pojalleen pikkuvaimoa mut välit alko kiristymään siinä vaiheessa kun anoppi huomas et enpä minä tottelekaan hänen ohjeitaan. Sen jälkeen on sit menty enemmän tai vähemmän hampaita kiristelemällä nämä vuodet mut kunnolla yhteen ei olla vielä otettu. Luulen kyllä et sekin päivä vielä koittaa...
Tsemppiä ja voimia kaikille anoppiahdistukseen, tämä on hyvä kanava käydä aina välillä "purkaantumassa"!

 

[QUOTE="vieras";24482675]En kutsuisi tuota lellimiseksi. Kyseessä on kontrollointi. Tavaroiden antaminen on yksi tapa pitää kontrolli itsellä ja määrätä, mitä muut tekevät ja miten. Sinullakin sujui niin kauan hyvin, kun teit niinkuin anoppi halusi. Kun aloit itse määräämään omista ja perheesi asioista, niin sepä ei enää käynytkään, vaan tilanne kärjistyi.[/QUOTE]


Tarkoitan näiden lasten lapsuuttakin, että heidät on lellitty piloille. Mielestäni se on lellimistä, jos lapsi saa kaiken mitä vain tajuaa pyytää. Vaikka toisaalta, tänä päivänäkin jos lapset ovat käymässä vanhempien luona, se saavat aamulla istua pöytään ja siinä on varmasti leivät valmiiksi tehtynä ja kahvi tulee kuin tilauksesta mukiin. Anoppi seisoo jääkaapilla ja kysyy kaikilta vuorotellen esim; "Ottaako x maitoa, ottaako y maitoa....". Kaikilla on lämmin ruokakin valmiina lautasella, eikä kenenkään tarvitse varmasti pyytää mitään.
Ikinä hänen lapset eivät tee mitään väärää ja jos tekevät, niin sitä ei vain huomioida. Hänen lapset eivät voi ikinä olla väärässä, jos ovat, sellaista asiaa ei muistetakkaan.
Anopin kanssa oli hyvät välit kun oltiin yhdessä välissä pelkästään kirjeitse yhteydessä, olosuhteista johtuen, se toimi oikeinkin hyvin. Näin anoppia max 2 kertaa vuodessa, hän ei ikinä käynyt luonani. Mutta totta sekin, etten jaksanut silloin anopin kanssa vääntää ja jos jaksoin, sanoin asiani kerran ja annoin olla. Yritin silloin olla loukkaamatta, ei sillä, että yrittäisin nyt loukata, yritän vain saada ymmärtämään, että meillä on oma elämä ja omat mielipiteet, tahtoi hän sitä tai ei.

 

Ap jollakin tavalla voin samastua suhun... Esikoisen kohalla anoppi koko ajan koitti udella nimeä vaikka kaikille sanottiin ettei kerrota, tää ei vaan tajunnu...

No sitten se nimi... Anoppi kerto että jos tyttö tulee niin hänen äitinsä nimen pitää tulla nimeks... Ja parista nimestä sano et sitä ei missään nimessä... Ja monesti totes et oon tässä ajatellu että se ja se olis hyvä nimi vauvalle...

No sitten vauva synty ja ristiäisiä alettiin miettimään ja sitä nimeä...
ANOPPI TOTESTI ETTÄ JOS LAPSELLE TULEE HÄNEN MIELESTÄÄN RUMA NIMI NIIN HÄN KESKEYTTÄÄ RISTIÄISET! Esimerkiksi hän ei pidä yhtään vanhoista nimistä lapsilla... No eiköhän se ole vanhempien asia eikä anopin

Meilläpä tuo anoppi kyselee sukupuolen perään, sitä ei miehen perheestä kukaan tiedä. Mutta sitten taas kaikki muut tietävät. Päätimme miehen kanssa yhdessä, että selviämme paljolla, kun anoppi ei sitä tiedä. Ei tule ylimääräistä vauva roinaa, kun ei voi tietää onko poika vai tyttö, vaikka kyllä sitä on silti jonkun verran tullut, mutta anoppi ei ihan niin tohkeissaan ostele, kun hänestä se on vaikeaa. Ja toisaalta kai muuten olen vaan piruuttani päättänyt olla kertomatta, että kumpi tulee. Ja toisaalta, ajattelin laitokseltakin vasta sitten kun kerkiän ja haluan, ilmoittaa anopille ja miehen sukulaisille mittoja sun muita.
Meinasin, että en ota heitä vastaan kahteen ensimmäiseen viikkoon, mutta sain tuttavilta niin paljon kritiikkiä siitä, että en voi olla ottamatta, että antaa käydä sen hetken aikaa katsomassa siellä synnärillä, vaikkei kotona vastaanottaisikaan. Mutta jotenkin tuntuu ajatus karmaisevalta, kun ei voi tietää missä kunnossa itse on ja siihen sitten joku anoppi lässyttämään ja muutenkin oma pienen pieni vasta syntynyt lapsi pitäisi anopille ojentaa, jotenkin pelottaa ajatus, en tiedä miksi..

 

Nostelen tätä taas hiukan...

 

Ap, kuka teille kertoo mitä anoppi on kertonut tai soittanut?

 

Toi muuten minuakin kiinnostaa, mistä oot kuullu et anoppi haukkuu sinua? Minulla oli anopista vuosia vain tunne et se puhuu ja paljon minun selän takana. Nyt vasta on alkanu selviämään et minun intuitio on pitänyt paikkaansa. Välillä tunsin itseni tosi vainoharhaiseks kun oli semmonen vahva tunne et anoppi on oikeesti sitä ja sitä mieltä mut kasvoista kasvoihin esitti muuta. Mut omaan intuitioon kannattaa näköjään luottaa...

 

Nämä kaikki anoppikertomukset on melkein pilkulleen omasta mummostani, isäni äidistä. Mummoni on toki jo yli 70-vuotias, mutta hän on aina ollut tuollainen miniöitään kohtaan. Arvostelee ja haukkuu heitä, ja silloin vielä kun isäni ja äitini asuivat yhdessä, mummoni tuli kuulemma useasti kutsumatta käymään ruokakassien kanssa kun miniä ei osannut ostaa eikä tehdä kunnon ruokaa.

Nykyään hänellä on vain yksi miniä, jota arvostelee ja haukkuu edelleen 30-vuoden jälkeen. Yllättäen hänestä on tullut jopa mukava ja kiltti äidilleni vanhempieni eron jälkeen. Hän on muutenkin hyvin neuroottinen ihminen, huolissaan ihan kaikesta ja varsinkin kaikesta poikiinsa liittyen.

Esim. kun isäni oli menossa joksikin aikaa monen kilometrin päähän työreissulle, niin mummoni soitti hänelle itkien että miksi hän tekee näin hänelle. Tai kerran kun isäni oli tulossa meille joulun viettoon ostamansa kinkun kanssa, mummoni soitti hänelle monta kertaa ennen lähtöä että "elähän sithen unoha ottaa sitä kinkkupussia mukhaan ettei tarvi ostaa kaupasta uutta", ja siis tästäkin kinkkupussista, jonka olisi voinut ostaa kaupastakin jos unohtuu, hän oli todella neuroottisen huolissaan. Onneksi on meille lapsenlapsille kuitenkin ihana mummo

 

Luoja teitä hyvät naiset...

Antakaa nyt hyvät ihmiset lapsi anopille/mummulle hoitoon, vaikka heidät lellittäisiin siellä kuinka. Lelliminen ja hössötys vaan ovat isovanhempien juttuja. Kyllä lapsi kun lapsi tajuaa sen, että kotona on eri säännöt mitä mummulassa!! Olisitte ikionnellisia, että juuri teillä on käynyt sellainen tuuri, että olette saaneet lapsellenne isovanhemmat, jotka voisivat kuolla lapsienne puolesta.

Kyllä minun käy lapsianne sääliksi, jollette anna lastenne olla isovanhempiensa palvonnan kohteita. Itse annan lasten olla isovanhempiensa kanssa keskenään, vaikka tiedän, että toimivat kukin omalla tavallaan ja lapsia lellitään. Mitäs sitten, vaikka yksikin kerta meillä oli lapsi ripulilla kaksi päivää, kun oli syönyt kerralla ison purkin joulupipareita. Kaatuiko minun maailmani siihen? Ei kaatunut. Eikä kaatunut lapsenkaan maailma. Tai mitäs sitten, vaikka kuopuksen tullessa toiselta mummulta, oli hänellä ihottumaa suun ympärillä. Myöhemmin selvisi, että mummu oli pyyhkinyt tiskirätillä suunympärystä, josta iho oli ärtynyt. Jälleen minä sekä lapsi selvisimme siitäkin koettelemuksesta hengissä...

Aivan eri asia on sitten ilkeily. Sitä ei todellakaan tarvitse sietää. Mutta lellimisellä ja höösäämisellä ei isovanhemmat kyllä lapsianne voi pilata. Onnekkaita ovat ne lapset joilla sellaiset isovanhemmat ovat, sillä heillä on taho jolta he saavat täysin ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää. Kuri ja järjestys voi löytyä sitten kotoa.

 

[QUOTE="minä";24485383]Luoja teitä hyvät naiset...
[/QUOTE]

Mun mielestä tässä keskustelussa ei ole missään vaiheessa ollut kyse siitä, ettei lapsia haluta antaa hoitoon tai maailma kaatuu siihen kun lasta vähän lellitään, vaan nimenomaan siitä että anoppi tungettelee ja määräilee röyhkeästi ja/tai ilkeilee, ja siihen haluttais jokin muutos.


Ja joo, mulla on ollut ihan hemmetin vaikeaa anopin kanssa, ja meinaa aina palaa pinna ihan lopullisesti kun ensin itse meinaa sanoa, että ei jaksaisi sitä jatkuvaa yksityisasioihin puuttumista, arvostelua ja vittuilua, niin eiköhän joku ala samalla hetkellä keuhkoamaan siitä miten isovanhemmat on lapselle rikkaus ja pitäis antaa lasta hoitoon . Kun kyse ei aina ole siitä lapsesta ja lapsen oikeuksista ja tarpeista vaan ihan vaan anopin ja muiden aikuisten väleistä.

 

Äitini ja isänäiti eivät olleet sen jälkeen väleissä mitä minä olin pikkuvauva. Kai siinä oli just jotain neuvomis/määräämisasioita ollut, minulle ei ole kerrottu vaikka olen syytä kysynyt.
Mutta ei se onneksi vaikuttanut meidän lastenlasten ja mummun väleihin. Ehkä mummu puhui hieman pahansuopaisesti. Viimeisinä elinvuosinaan taisi vihdoin ymmärtää ettei se meidän äiti nyt ehkä niin paha ihminen olekkaan, mutta aiai, isän uusi vaimo kyllä sitten siitäkin edestä!

Kun veljelleni syntyi esikoinen, niin äitini touhut on yllättäneet meidät kaikki. Saattaa ihan suoraan kahvipöydässäkin voivotella miten tyttö on niin isänsä näköinen ja se on niin kamalaa että. Veljeni on sanonut asiallisesti että kaunis tyttö on. Muitakin tälläisiä ihme laukomisia on tullut. Kun lasta puolustetaan niin sitten hieman loukkaantuu. Muutenkin veljeni on joutunut useampia kertoja sanomaan ettei noin vain puhuta tms.

Kaiken huippu oli eräs kerta kun äitini tarjoutui veljen vaimolle kuskiksi neuvolaan (oli kai talvi). Neuvolan täti oli kutsunut sitten että voi mummikin tulla. Neuvolan täti oli kysynyt äidiltäni että eikö ole mukavaa kun on näin nätti ja reipas lapsenlapsi niin äitini oli alkanut itkien kertomaan kuinka kamalaa on että miten huonot välit on ja lapsi on ruma kun on isänsä näköinen ja on rumat vaatteet yms yms.
Neuvolan täti ja veljen vaimo olivat molemmat jääneet suurin piirtein monttu auki katsomaan ja neuvolan täti tyyliin että joskos sitten siirrytään seuraavaan asiaan..
WTF???? Uskomatonta. Mitä mielipahaa saakaan aikaan!!
Välillä äitini käyttäätyy ihan normaalisti mutta kun ovat keskenään niin sitten saattaa lipsautella. Tyttö on kuitenkin ensimmäinen lapsenlapsi.

Minun ollessani mukana äitini ei ikinä sano mitään, tietää että minä sanon takaisin ja kunnolla. Silloin kaikki on ns. normaalia ja kaikilla on mukavaa.
Jos toinen veljeni on myös niin sitten äidillä on joku ihme rooli päällä, ilmeisesti yrittää esittää perempaa.
Mitähän seuraa toivottavasti tuleville omille lapsilleni. Anoppikokelas vaikuttaa ihan mukavalta.

 

Ei tässä kukaan ole lapsiltaan oikeutta mummoon viemässäkään mutta kyllähän se valitettavasti niin on et jos tiedät anopin puhuvan sinusta pahaa niin aika pitkin hampain sen lapsen yökylään vie. Itse voin ainakin sanoa että anoppini on ilkein ja kieroin tuntemani ihminen ja jos aivan vapaasti saisin valita niin en omaa lastani hänen lähelleen haluaisi. Mutta asia ei ole niin mustavalkoinen.

 

Tottakai liika on liika, mutta meillä taas liian vähän.

Ottaisin ilomielin vastaan anopin joka ostaisi, muistaisi ja ehkä vähän tuppautuisikin.

Kyllä tää välinpitämättömyys on pahempaa.

Niin no miten kellekkin. Mieheni on tyytyväinen, kun hänen anoppi, eli äitini, ei tuppaudu, ei ostele, ei soittele, ei kysele eikä mitään muutakaan. Kun vertaan näitä anoppeja keskenään, olen tyytyväisempi tähän välinpitämättömään anoppiin, vaikka surullista lapsen puolesta, sitten kun lapsi kasvaa ja kysyy, missä toinen mummu on. Joutunut jo nyt miettimään, että mihäköhän lapselle vastaisin.

 

Ap, kuka teille kertoo mitä anoppi on kertonut tai soittanut?

Se tieto kulkeutuu meille oikeastaan aina. Miehen veljen vaimon kautta yleinsä suurimmat asiat, hän soittaa ja kertoo, mitä anoppi on meistä kysellyt tms. Sitten taas miehen siskoilta se ilmenee, kun soittelevat ja kyselevät lisätietoja, vaikka alkuperäistäkään asiaa ei oltaisi milläänlailla kerrottu.

 

[QUOTE="minä";24485383]Luoja teitä hyvät naiset...

Antakaa nyt hyvät ihmiset lapsi anopille/mummulle hoitoon, vaikka heidät lellittäisiin siellä kuinka. Lelliminen ja hössötys vaan ovat isovanhempien juttuja. Kyllä lapsi kun lapsi tajuaa sen, että kotona on eri säännöt mitä mummulassa!! Olisitte ikionnellisia, että juuri teillä on käynyt sellainen tuuri, että olette saaneet lapsellenne isovanhemmat, jotka voisivat kuolla lapsienne puolesta.

Kyllä minun käy lapsianne sääliksi, jollette anna lastenne olla isovanhempiensa palvonnan kohteita. Itse annan lasten olla isovanhempiensa kanssa keskenään, vaikka tiedän, että toimivat kukin omalla tavallaan ja lapsia lellitään. Mitäs sitten, vaikka yksikin kerta meillä oli lapsi ripulilla kaksi päivää, kun oli syönyt kerralla ison purkin joulupipareita. Kaatuiko minun maailmani siihen? Ei kaatunut. Eikä kaatunut lapsenkaan maailma. Tai mitäs sitten, vaikka kuopuksen tullessa toiselta mummulta, oli hänellä ihottumaa suun ympärillä. Myöhemmin selvisi, että mummu oli pyyhkinyt tiskirätillä suunympärystä, josta iho oli ärtynyt. Jälleen minä sekä lapsi selvisimme siitäkin koettelemuksesta hengissä...

Aivan eri asia on sitten ilkeily. Sitä ei todellakaan tarvitse sietää. Mutta lellimisellä ja höösäämisellä ei isovanhemmat kyllä lapsianne voi pilata. Onnekkaita ovat ne lapset joilla sellaiset isovanhemmat ovat, sillä heillä on taho jolta he saavat täysin ehdotonta rakkautta ja hyväksyntää. Kuri ja järjestys voi löytyä sitten kotoa. [/QUOTE]

Meille lapsi on siis vasta tulossa. Mutta pelottaa jo valmiiksi, että jos jättäisin oman vauvani anopille hoitoon. Ensinäkin hän ei jaksa, sitten jos lapsi kävelee, puhuu ja osaa itse tehdä itselleen leipää, hän ottaa lapsenlapsen hoitoon, mutta muuten, hän ei yleinsä jaksa.
Myöskin olen nähnyt vierestä, kun yksi lapsenlapsista oli alle vuoden ja hänelle ei saanut antaa voita, makeisia tai herkkuja, ja siihen oli todella hyvä syykin, mutta anoppi ei kuunnellut, vaan kun lapsen äidin silmä vältti, leivän päälle laitettiin iso nokare voita. Mummo alkoi syöttämään salaa keksejä yms.
Minua ahistaa myös se, että hän huolehtii omasta hygieniasta niin huonosti, että kuinka hän muistaisi huolehtia lapsen hygieniasta. Ja tämän olen huomannut sattumalta, kun anopin kanssa samankaton alla pitempiä aikoja ollut.
Voi tietysti olla, että olen liian tarkka, vaikka en sinänsä pelkää, että kun lapsi kasvaa, syö hiekkaa tms, mutta jotenkin taas kun itse näkee ja tietää mitä lapsi on tehnyt on jollakinlailla turvallisempi mieli. Anoppi ei tosiaankaan muista kertoa, mitä lapsi on tehnyt ja häneltä jää monesti kokonaan huomioimatta, että mitä lapsi tekee, kun keskittyy televisioon, lehteen, ulkona oleviin lintuihin tms.

 

Kyllä alko aamu taas niin ihanasti. Väliin tuntuu, ettei oikeasti jaksa yhtäkään sukulaista!