Anoppini....vastaan minä.

Noh, mikäs?

 

[QUOTE="Vieras";24480976]Kunnon kappalejaot edistää luettavuutta. En viitsinyt lukea, kuin muutaman rivin. [/QUOTE]

Samaa mieltä, erittäin vaikea lukea.

 

Kuulostaa tutulta! Aiemmin anoppi oli ihan huipputyyppi, mutta muuttui kun odotin esikoista. Sanottiin ettei saa vielä kertoa asiasta kellekkään että itse kerromme, niin samana iltana alkoi miehen puhelin soida ja sukulaiset hihkuivat onnesta. Loukkaannuin ja anoppi tätä miehelle ihmetteli että mistä minikko on suuttunut. Kun raskaus eteni, kokoajan paheni ne touhut. Minä en olisi saanut tehdä mitään, hän oli tunkemassa itteensä siivoomaan meille jne. Vaikka itse olin täysin kunnossa tekemään kaikki. Kantoi meille ruokaa säkkitolkulla, ihan kuin 2 ihmistä olisi jaksanut sitä kaikkea määrää syödä. mm. jauhoja monta pakettia ja lopulta sain viskata niitä roskiin kun päiväykset ehti mennä. Yritettiin sanoa että älä tuo, jos haluat jotain tuoda niin vaikka kahvipaketti tai hedelmiä. Turhaan, ei ottanut kuuleviin korviin. Sitten kyselin miehen kastepuvusta että haluttais siinä kastaa lapsi, no kävi niin että anoppi olikin hävittänyt sen, polttanut tai antanut sen jollekkin. Hän oli ompelija ystävälleen ilmoittanut että tehdä uusi ja minä suunnittelen sen. Minä sanoin ettei tarvitse, että minun suvussa on puku jossa minut on kastettu ja siinä kastetaan lapsi jos kerta miehen pukua ei löydy. Sekään ei tuntunut menevän jakeluun. Lopulta piti ihan ärähtää että usko jo, ei uutta kastepukua, ompeluta jotain muuta jos tahdot! Kokoajan puhui hänen lapsesta ja että se on poika ja suvun vanhoja miehen nimiä esitteli että siitähän voisi tulla se ja se...yksi sukulainen sanoikin hänelle että eihän se SINUN vauva ole, mutta vastaus oli on,on, minun, minun. Sitten kun menin synnyttämään, oli väenväkisin tulossa meille siivoamaan vaikka minä olin siivonnut ennen sairaalaan lähtöä ja kahden aikuisen ihmisen huushollissa paikat ei niin sotkeennu. Miehen piti silloin hänelle kivahtaa ettei saa tulla. Olisi ollut tulossa miehen mukaan minua ja vauvaa sitten sairaalasta hakemaankin, minä sanoin etten halua. Haluan olla oman uuden perheen kanssa. Heti kun tultiin kotiin, anoppi saapui paikalle. Olin tosi väsynyt ja itkuinen(hormoonimyrsky) en olisi jaksanut. Sitten meninkin imettämään vauvaa ja olevinaan nukahdin, niin eikös sinnekkin tule vauvaa paapomaan ja juttelemaan ja silittelemään vaikka vauva oli tissillä. Seuraavana päivänä sama juttu, taas tuli ja illalla uudestaan. Siihen kun päälle kaikki muut vieraat, niin sitten jo sanottiin ettei nyt jakseta enää, vauvakin vaistosi sen minun väsymyksen ja kiukkuisuuden ja tietysti vauva kulki kokoajan sylistä syliin ja oli täten itkuinen. Omalla porukalla ja harvemmalla vierastahdilla vauva oli niin tyytyväinen. Tästäkin sukulaisille huuteli että koliikkivauvahan se on. Ristiäisiä alkoi suunnitella kovaa vauhtia, ehdotti että heillä pidetään ne vaikka meillä oma uusi koti jossa tilaa kyllä oli. Myöhemmin sitten aina kun tuli ilmoittamatta meille ja vauva oli nukkumassa melkein aina(niinkuin vauvat yleensä paljon nukkuu) niin tivahti että ikinä mummo ei nää lasta hereillä. Sanoin että voisit ilmoittaa millon olisit tulossa niin osaisin noin rytmiä kertoa.
Näitä tarinoita ja esimerkkejä olisi satatolkulla. Mutta siis jossainvaiheessa hän jotenkin ymmärsi yskän kun ei noteerattu hänen neuvoja yms ja kieltäydyttiin asioista jotka ei meille sopinut, esim. se ruuan toimittaminen. Hän varmaan koitti vaan tarkoittaa hyvää ja auttaa, mutta emme tarvinneet sellaista apua(kun sitten sukulaisille siitäkin huuteli että hän tuo meille ruokaa, monet sai varmaan sellaisen käsityksen että olen laiska äiti kun en tee ruokaa tai meillä ei ole varaa, ei tuntunut hyvältä).Mutta sitten kävi niin että hän ei tuntunut sitten haluavan auttaa missään muussakaan asiassa jos oikeesti tarvittiin apua. Auttoi toki välillä ja edelleen auttaa, esim on hetken lapsenvahtina mutta aika nihkeetä välillä tuntuu olevan.
Jonkinajan päästä meidän esikoisen jälkeen syntyi hänelle toinen mummotettava jonka omi samalla tavalla ja puuttui perheen asioihin. He eivät kieltäytyneet mistään ja anoppi pääsi mm. tätä vauvaa sitten sairaalasta hakemaan ja kaikkee muutakin mitä ei meidän kanssa saanut tehdä/toteuttaa. Vielä tänäkin päivänä se toinen mummotettava on se ykkönen vaikka sen jälkeen näitä lapsia on sukuun tullut peräti 5kpl. Ollaan ihan ok väleissä, mutta tätä nykyä vaan harmituttaa se anopin eriarvoinen kohtelu lapsenlapsia kohtaan. Tuntuu kuin meille osoittaisi mieltä...kun ei saanut mellastaa meidän perheessä esikoisen vauva-aikaan ym, niin se on meille nyt "kosto" mut ite muuten oon tilanteeseen ihan tyytyväinen, halutaan elää omaa elämää! Ja mummo on elämässä mukana, jollaintavalla ainakin. Tsemppiä ap:lle ja muillekkin ketkä anoppisotaa käyvät

Harmi, että olet kirjoittanut kaiken yhteen pötköön, aika vaikea lukea.

 

Noh, mikäs?

Ehkä otan kaiken jo vähän henkilökohtaisesti, mutta tänä aamuna anoppi ja appiukko soitti miehelle ja pitkän tovin keskustelivat ja ihmettelin vain miehen vastauksia. Puhelun päätteeksi kysyin mieheltä, että mitäs he... "kysyivät vaan kuinka käyttäydyt minun kanssani". Empä kysellyt sitten sen enempää yhtään mitään, jotenkin alkoi jo valmiiksi kiehua.
Kävivät siis eilen meillä, enkä vissiin hymyillyt anopille tarpeeksi, tai kiitellyt kuinka hän sekoitti tavaramme.

 

Ohhoh! No ei tommosten moukkien käytöksestä kannata loukkaantua! Mut tuo on kyl inhottavaa siltä kannalta et miten toi vaikuttaa sinun ja miehes suhteeseen kun appivanhemmat on noin negatiivisia ja tavallaan syöttävät miehelles kuvaa niin kun sussa ois jotain vikaa. Oman miehen vanhemmat on tehny tuota vuosia enkä voi kieltää etteikö se ois vaikuttanu mieheni suhtautumiseen minuun...

 

Ihan pysähdyin miettimään, että mikä tää homma on. Siis miksi nää anopit muutuu niin sekopäisiksi, kun saavat lapsenlapsen.

Meillä siis ihan saman tapainen homma. Ensin oltiin todella hyvät jopa ystävät ja läheiset anopin kanssa, sitten tulin raskaaksi ja alkoi höösäys ja hästäys. "Ei saa imuroida raskaana, ei kumartua (menee napanuora kaulan ympäri), ei saa tehdä sitä tai tätä". Jatkuvat vinkit ja neuvot mm. siitä miten pitäisi nukkua raskaana ollessa (koskaan minulla ei ollut nukkumisen suhteen raskaana mitään ongemia). Samoin hän yht`äkkiä halusi "paijata" minua ja silitellä joka tuntui todella epämiellyttävältä. Tavaran osteluakin oli jo jonkin verran, mutta varsinainen hysteria ostelun suhteen räjähti käsiin lapsen synnyttyä. Odotin, että raskaus loppuisi äkkiä niin saisin anopini normaalina takaisin ja hän lopettaisi jatkuvan vahtaamiseni ja neuvomisen.

Lapsi syntyi ja TADAA. AIVAN kamalan järkyttävää hyysäämistä ja höösämistä. Heti sairaala tulo päivänä tulivat meille. Tuntuu, että tuore mummi oli aivan sekaisin. Hän ei pystynyt puhumaan mitään järkevää vaan jatkuvasti lässytti vauva puhetta. Välillä vauva puheen sekaan tuli napakoita neuvoja miten minun pitää tehdä sitä ja tätä. Oli järisyttävän kuuma ja helle ja yritimme pitää ikkunoita auki, että vähän ilma vaihtuisi, hän kulki perässä pistämässä niitä kiinni. Hän lätysti ja lauloi lapselle hänen oman lapsensa nimellä ja kutsui sitä lapsensa nimellä :O . Olin jotenkin niin lamaantunut, etten osannut sanoa mitään. Sitten alkoi ostelu vimma. Koko ajan tuli vaatetta ja tavaraa. Selkeästi hän halusi päättää minkälaisiin vaatteisiin vauva puetaan. Enää hänen kanssaa ei voinut puhua mistään normaalista ihan arki päivän jutusta. Vaan hänen piti puhua koko ajan vauvalle tässintissintussinmussin sipi sipi supi supi kupi kupi kielllä tai jotain muuta selittää vauvalle. Jos vauva nukkui hän kävi tuon tuosta tovin katsomassa vauvaa ja hymisemässä. Jatkuvasti hän puhui, että "oletko sinä mummin oma rakas, oletko sinä mummin lapsi, lähdetkö sinä mummin mukaan, tuletko sinä mummin viereen nukkumaan, mummi hakee sinulle kaupasta maitoa (imetin), ". Hän laittoi monesti vauvan puklin (jos siis vauva oli puklannut) esim. sohvalta omaan suuhunsa. MIKÄ OLI MINUN MIELESTÄ AIVAN JÄRKYTTÄVÄÄ. Siis ihan tajutonta. Tavaran tuomiseen rupesin sanomaan, ettei tarvita, ettei keretä näitä vaatteita pitää..yms. Ja jätin käyttämättä raakasti hänen tuomia vaatteita, koska en niistä niin pitänyt kuin omista hankkimistani. Sain myös ihan järkyttävän paljon imetys vinkkejä jotka olivat ihan käsitämättömiä. Ja hän moneen kertaan vaati miten minun tulisi imettää heidän edessään olohuoneessa, että lapselle olisi niin parempi. Yriti työntyä makuuhuoneeseen missä olin syöttämässä lasta. Ongemaa tässä imetyksessä muiden läsnä ollessa ei ollut, mutta hänen seurassaan se tuntui kaamealta, koska hän intensiiivisesti tuijotti ja lässytti koko ajan. Muutenkin hmm. jatkuva siis aivan jatkuva puhuminen, kun lapsi oli pikku vauva oli aivan kamalaa. Koko vierailun ajan hän vain lässytti ja huiskutti ja pelleili ja napsutti suutaan ja päästeli ääniä vauvalle....aaah niin vaikea selittää. Normaalisti hän on ihan tavallinen ihminen.

Odotin ja odotin, että hän rauhoittuisi. Yritin vähentää heidän näkemistää, kun se aiheutti niin kovasti mielipahaa (neuvot, kommentit ja jotenkin hmm. hullun oloinen käytös vauvan kanssa). On vaikea selittää, mutta jotain tosi hmm. kummalista siinä käytöksessä on. Lapsen kasvaessa tilanteita tulee tuon tuosta eteen, miten eritavoin asioista ajatellaan. Esmerkisi. annetaanko taaperllo kännykkä heiteltäväksi, itkulla tahto läpi aina...yms yms. Olen jo oppinut sanomaan asioista vastan ja yhdesti ollaan otettu kovasti jo yhteenkin, kun meinasi hermot totaalisesti kärähtää neuvomisen suhteen. En tiedä miten jatkossa toisaalta toivon, että lapsi saisi nauttia myös isovanhemmista ja mummi lapsenlapsensa seurasta, mutta toisaalta tuntuu, etten haluaisi koskaan esim. jättää lastani pitemmäksi ajaksi sinne hoitoon....Tiedän, ettei se lapsi mene pilalle vaikka sille hoito ajan jatkuvasti lätysteltäisiinkin ja annettaisiin tahto periksi asioissa, mutta mutta hmm kuitenkin on olemassa asioita joita ei voi tehdä vaikka hakata taulutelevisiota lelulla, tiedän, että mummi tätä antaisi tehdä. Meneekö lapsi ihan sekaisin miksi kotona tämä kieletään kovasti ja siellä taas nauretaan, että voi kuinka söpöä tuo onkaan. Tai meillä itkuun suhtaudutaan niin, että jos itkettää/harmittaa/sattuu vahinko ja lapsi itkee niin sitten saa itkeä. Lohdutetaan ja pidetään sylissä yms. Mummi menee jotenkin ihan sekaisin jos lapsi vaikka kaatuu ja itkee. Alkaa kamala sirkustelu ja hyshys hys hyyys, että saisi itkun äkkiä loppumaan vaikka kiinnitämällä johonkin sirkusteluun huomion. Mielestäni sellainen on vaan tunteiden syrjään laittamista ja tavallaan kyllähän aikuisen tulee kestää lapsen itku.. En tiedä. Itsekkin pohdin mummin vaikutusta lapseen ja toisaalta taas en tahdo isovanhemmuuden riemua riistää. Olen yrittänyt puhua ja selittää ja kertoa, esim. että ei haittaa vaikka lapsi itkee, että se on tapa kommonikoida..jne. , ettei sitä kannata säikähtää. Monesta muustakin kasvatuksellisesta asiasta olen yrittänyt selitää, mutta jakeluun ei vaan mene.

NO HUH! Aivan selkeästi mummu on mennyt onnesta sekaisin lapsenlapsestaan Toisaalta nämä kasvatusasiat ovat se ja sama oletteko niistä samaa mieltä - niin kauan kuin anoppi ei teilaa teidän tapaanne kasvattaa ja puutu kasvatustilanteisiin. Anna mummun höösätä omassa kodissaan lapsen kanssa miten haluaa. Kuvailemasi tavat eivät ole lapselle vahingollisia, vaikka toki sinusta ärsyttäviä. Anna hakata se taulutelkkari palasiksi ym. ei se lapsi siitä kieroon kasva, vaikka mummulassa saa asioita toisin tehdä kuin kotona. Vähiin voipi kyläpaikat käydä, jos joka paikassa pitäisi olla just samat periaatteet kasvatuksessa.

Onhan tuo järkyttävää ja jopa tunkeilevaa käytöstä. Hyvin kuvasit imettämisongelmat, mutta siinäkin ehkä enemmän on nähtävissä se miten mummu vaan nyt niiiiii-iiin haluaa nähdä pikku tissunmussunmässyn koko ajan silmissään ja leperrellä tälle? Pidät pääsi ja omat rajasi rauhallisesti, mutta varmasti ja yritä olla riitaantumatta. Arvosta sitä, että mummu haluaa lapsen elämässä olla mukana. Kaikilla ei ole rakastavaa mummua. Kuvaamasi asiat voivat tuntua rasittavalta, mutta kuitenkin ne mielestäni ovat siedettäviä. Ymmärrän kyllä täysin tunteesi, olisi itselläkin tekemistä olla noissa tilanteissa

 

Ohhoh! No ei tommosten moukkien käytöksestä kannata loukkaantua! Mut tuo on kyl inhottavaa siltä kannalta et miten toi vaikuttaa sinun ja miehes suhteeseen kun appivanhemmat on noin negatiivisia ja tavallaan syöttävät miehelles kuvaa niin kun sussa ois jotain vikaa. Oman miehen vanhemmat on tehny tuota vuosia enkä voi kieltää etteikö se ois vaikuttanu mieheni suhtautumiseen minuun...

Mies on vain todennut minulle, että kannattiko joskus kaveerata anopin kanssa, NO EI KANNATTANUT, mutta en vain silloin voinut vielä tietää kaikkea tätä paskan määrää.
Anoppi soittelee monesti kysyäkseen millainen vointi miehelläni on, tee hänelle sitä, laita sitä, tee se niin, anna sitä, vie sitä, laita näin.... Ihan kun eilenkin lähtiessään. Kauheasti neuvoo aina ruuanlaitossa, vaikkei edes tietäisi mitä ruokaa olisimme tekemässä. Hän tekee aina perus ruokia, aina on perunaa ja jonkunlainen kastike tai kaalilaatikko ja minä tykkään taas välillä syödä pastaa, riisia, spagettia tms, hän ei edes tiedä mitä niistä voisi tehdä, mutta ohjeita kyllä sataa!

 

Jaksuja...

 

Meillä muuttu kans samantien kun mentiin naimisiin (kahdestaan maistraatissa) ja ilmoitettiin raskaudesta. Muutu ihan täysin. Ja kun ei myönnä manipuloimistaan, käskytystä jne. JA muutu, ni välit poikki.
Ennen mä tykkäsin siitä (10v), nyt VIHAAN! Sen kanssa tulee toimeen vain jos hyppää kun hän sanoo.

 

Tuttu tunne !! Kyllä tässä onkin kestämistä, mun huonot päivät johtuu paljolti anopista, ja kelle muulle niitä purkaa kun miehelle. Kyllä tämä anopin silmiinhyppely heijastuu meidän suhteeseenkin ainakin jollain tavoin ja ketä siitäkään kiittää saa.. Ehkä se vika on osittain mussakin, mutta ehkä myös sen takia, että mä olen kovapäinen, eikä anoppi tuu sanomaan mulle mun kotiin mitä mun pitää tehdä ja miten, tai ylipäätään miten mun kuuluu elää.

 

täydellistä anoppia ei taida olla.. omani on nyt pojan syntymän jälkeen vasta ruvennu kiinnostumaan lapsenlapsistaan.. tytön syntymäpäivilläkään ei oo ikinä käyny.. nyt viimesen 4 kuukauden aikana on meillä käyny useammin kun koko 2,5 vuoden aikana jotka tyttö on ollu maailmassa, kävi jopa sairaalassa kattomassa poikaa.. ikinä ei kysele tytön kuulumisia.. taitaa elää vielä ajassa jolloin pojat oli niitä suvun jatkajia.. ja ensimmäiset lapsenlapset kyseessä..

 

Eipä kyllä varmaan olekkaan, mutta olisi edes anoppi joka osaisi laskea 1+1, ja antaa tilaa...

 

Tuttu tunne !! Kyllä tässä onkin kestämistä, mun huonot päivät johtuu paljolti anopista, ja kelle muulle niitä purkaa kun miehelle. Kyllä tämä anopin silmiinhyppely heijastuu meidän suhteeseenkin ainakin jollain tavoin ja ketä siitäkään kiittää saa.. Ehkä se vika on osittain mussakin, mutta ehkä myös sen takia, että mä olen kovapäinen, eikä anoppi tuu sanomaan mulle mun kotiin mitä mun pitää tehdä ja miten, tai ylipäätään miten mun kuuluu elää.

Ihan rehellisesti sanottuna ketjua luettuani, mielestäni sinä olet teidän (anopin ja sinun) suhteessa kyllä se "ongelmakäyttäytyjä". Mikään anoppisi käyttäytymisessä ei mielestäni ole ollut niin pöyristyttävää, minä sinä sitä pidät. Päinvastoin, sinun käytös ja tulkinnat sen sijaan ovat kyllä melko hälyttäviä. Ei mikään ihme, että miehesi äiti on teidän suhteesta huolissaan.

Toivottavasti sinä näet taas anoppisi hieman selvemmin, kun raskaushöyryt eivät enää niin päätäsi sumenna. Anoppisi on toki innoissaan ja jopa "tunkeilevakin", mutta eihän tuo mikään ihme ole, mikäli olette aikaisemmin olleet niin hyvissä väleissä. Hän pitää sinua yhtenä tyttärenään ja se tuo mukaan myös läheisyyden (tai ainakin hänen puoleltaan). Yrittäisit nyt ihan oikeasti laittaa asiat oikeaan mittasuhteeseen ja tarkastelemaan myös omaa käyttäytymistäsi. Tuntuu, että olet saanut anopistasi kätevän syntipukin ihan kaikkeen maan ja taivaan välillä. Anoppiisi sinä nyt kaiken purat ja miehesi siinä samalla kärsii. Surku tulee kyllä anoppiasi, josta täytyy tuntuu todella pahalta hänelle ennen niin tärkeän ihmisen muuttuminen sellaiseksi kun sinä. Sääliksi käy myös miestäsi joka on siinä välissä. Ja sitten vasta sinua, joka olet menettänyt oman äitiyteen valmistautmisesi myötä inhimillisyytesi anoppiasi kohtaan.

 

Anoppi soittelee monesti kysyäkseen millainen vointi miehelläni on, tee hänelle sitä, laita sitä, tee se niin, anna sitä, vie sitä, laita näin.... Ihan kun eilenkin lähtiessään. Kauheasti neuvoo aina ruuanlaitossa, vaikkei edes tietäisi mitä ruokaa olisimme tekemässä. Hän tekee aina perus ruokia, aina on perunaa ja jonkunlainen kastike tai kaalilaatikko ja minä tykkään taas välillä syödä pastaa, riisia, spagettia tms, hän ei edes tiedä mitä niistä voisi tehdä, mutta ohjeita kyllä sataa!

Siis ihan oikeastiko...? Kyllä sulla on sitten kauheaa kärsimystä tuo sinun elämäsi, toivottavasti anoppi vaikka dementoituisi vauhdilla...

Ja tämä siis oli sarkasmia. Lueppa tuo tekstisi vielä kertaalleen rauhassa ja mieti, että oliko tuostakin taas tarpeellista alkaa kierroksia?

 

[QUOTE="vieras";24508548]Harmi, että olet kirjoittanut kaiken yhteen pötköön, aika vaikea lukea.[/QUOTE]

No etpä siinä mitään ihmeellistä mennettänyt. Yksi "ihanneminiä" taas vaan ihmetteli, miksi anoppi on läheisempi sen lapsenlapsen kanssa kenen elämään on saanut osallistua vauva-ajasta lukien...

 

[QUOTE="minä";24509245]Siis ihan oikeastiko...? Kyllä sulla on sitten kauheaa kärsimystä tuo sinun elämäsi, toivottavasti anoppi vaikka dementoituisi vauhdilla...

Ja tämä siis oli sarkasmia. Lueppa tuo tekstisi vielä kertaalleen rauhassa ja mieti, että oliko tuostakin taas tarpeellista alkaa kierroksia?[/QUOTE]


Taidat olla itse sellainen vähemmän pidetty anoppi kun noin suivaannuit ja koitit kaataa ongelman ap:n niskaan

Tuohon tilanteeseen kuitenkin vaaditaan molemmat osapuolet ja monesti miniän ja pojan suurin vika on ollut liika myönnytyksien teko anopille ja miellyttämisen tarve aiemmmin, ei olla osattu ottaa oma tila ennen lasten saantia, ei tehdä selväksi oma aikuisuus ja päätösvalta omiin asioihin. Kuitenkin kukin meistä päättää omista asioistaan, en minäkään voi (kehtaa mennä) naapurille länkyttämään miten itse osaisin hoitaa heidän asiat paremmin.. Enkä todellakaan mene appivanhemmille kertomaan jatkuvasti elämän ohjeita.

Ihan loppukaneettina appivanhemmille ja tuleville sellaisille. Olkaa ylpeitä jos olette osanneet kasvattaa omillaan toimeentulevat ja omat asiansa osaavat lapset ja jos tunnette, että aikuiset lapsenne tarvitsevat jatkuvaa tukea, miettikää missä on vika, kun he eivät osaa mielestänne hoitaa omia asioitansa. Onko vika vanhemman päässä vai eikö heille ole annettu tilaa kasvaa oikeasti aikuisiksi? Ja vielä viimeisenä, antakaa ihmisten elää oma elämänsä ja eläkää itse omanne.

 

Zenn, puhuit asiaa, tuohon ei ole mitään lisättävää. Itse tein alussa saman virheen et annoin anopin huseerata meidän elämässä kun halusin tietty säilyttää välit jne. Mut jossain vaiheessa on pakko tehdä rajat selväks, mitä aiemmin sen parempi!

 

Taidat olla itse sellainen vähemmän pidetty anoppi kun noin suivaannuit ja koitit kaataa ongelman ap:n niskaan

Tuohon tilanteeseen kuitenkin vaaditaan molemmat osapuolet ja monesti miniän ja pojan suurin vika on ollut liika myönnytyksien teko anopille ja miellyttämisen tarve aiemmmin, ei olla osattu ottaa oma tila ennen lasten saantia, ei tehdä selväksi oma aikuisuus ja päätösvalta omiin asioihin. Kuitenkin kukin meistä päättää omista asioistaan, en minäkään voi (kehtaa mennä) naapurille länkyttämään miten itse osaisin hoitaa heidän asiat paremmin.. Enkä todellakaan mene appivanhemmille kertomaan jatkuvasti elämän ohjeita.

Ihan loppukaneettina appivanhemmille ja tuleville sellaisille. Olkaa ylpeitä jos olette osanneet kasvattaa omillaan toimeentulevat ja omat asiansa osaavat lapset ja jos tunnette, että aikuiset lapsenne tarvitsevat jatkuvaa tukea, miettikää missä on vika, kun he eivät osaa mielestänne hoitaa omia asioitansa. Onko vika vanhemman päässä vai eikö heille ole annettu tilaa kasvaa oikeasti aikuisiksi? Ja vielä viimeisenä, antakaa ihmisten elää oma elämänsä ja eläkää itse omanne.

Väärin. Omat anoppiajat ovat vielä edessäpäin, sillä vanhinkaan lapsista ei ole vielä koulussa.

Kuten omassa aikaisemmassa kirjoituksessa sanoinkin, ap:n anoppi (ja parin muunkin täällä kirjoitelleen) on omassa innossaan tunkeileva. Ilkeyttä ei liene harrastaneen kun parin kertomuksen anopit. Kyllä se ilkeys on tullut enemmän miniöiden puolelta, mikäli näitä heidän kertomiaan "kauhutarinoita" lukee. Mutta kuten sanoit, riitaan tarvitaan kaksi, eli kannattaisi myös miniöiden katsoa siihen peiliin.

En itsekään aina ole samaa mieltä asioista anoppini kanssa. Välillä jopa menee hermot häneen. Silti ymmärrän sen tosiasian, että anoppi on poikansa lasten elämässä vaikeassa asemassa. Lapsenlapset ovat hänelle rakkaita, mutta miniä heiluttaa sitä valtavaltikkaa miten haluaa. Ihmekkös usein ne tyttärenlapset ovatkin sitten läheisimpiä, kun ei tarvitse koko ajan pelätä loukkaavansa arvon minää...

 

Onko muilla sellainen tunne että anoppi haluaisi olla lastenlastensa äiti?

Minulla on anoppi joka yrittää omia lapseni. Joudun usein sanomaan hänelle että nämä ovat minun lapsiani. Anoppini yrittää aina kun olemme yhdessä pitää minut lapsistani kaukana ja itsensä lähellä. Jo kun olivat vauvoja esim. kun itkivät rintaa niin ei hän antanut vauvaa minulle ennenkuin olin pyytänyt noin 10 kertaa ja mieheni vielä sanonut napakasti. Imetys piti muutenkin lopettaa vähäntään 5 kk ikään. Pidin kyllä pääni ja imetin pitkään ja tästäkö riideltiin. Toisen kanssa tein niin että sanoin etten imetä enää, vaikka salassa imetein, jotta säästyttiin edes yhdeltä riidalta.

Anoppi vei välillä vauvat omaan sänkyynä lakanoiden väliin ja muhisteli heidän kanssa siellä. Tämä tuntui minusta tuoreena äitinä kamalalta koska ne olivat minun vauvojani.

Isompien kanssa anoppi leikkii että hän on äiti eläin ja lapseni hänen poikasiaan. Lapset ovat leikeissä mukana ja tämä jotenkin loukkaa minua. Joudun olemaan mustasukkainen omista lapsistani.

Kättä väännetään monista asioista kokoajan. Sillä jos anoppi on päättänyt että jokin asia on parempi näin, niin sitten sen tulee olla näin ja periksi hän ei anna. Sanoin hänelle kerran että minua loukka kun hän kokoajan arvostelee minua, niin hän vastasi ettei hän edes huomauta kaikista asioista joita teen väärin, vain murto-osaan hän puuttuu...

Tämä on mennyt niin pahaksi että tekisi mieli muuttaa ulkomaille mutta kun silloin menettäisi kaikki muuta sukulaiset ja ystävät.

Olettekote muut mustasukkaisia lapsistanne anopille?

Niin ja mekin tulimme loistavast toimeen ennen lapsia.

 

[QUOTE="minä";24509825]Väärin. Omat anoppiajat ovat vielä edessäpäin, sillä vanhinkaan lapsista ei ole vielä koulussa.

Kuten omassa aikaisemmassa kirjoituksessa sanoinkin, ap:n anoppi (ja parin muunkin täällä kirjoitelleen) on omassa innossaan tunkeileva. Ilkeyttä ei liene harrastaneen kun parin kertomuksen anopit. Kyllä se ilkeys on tullut enemmän miniöiden puolelta, mikäli näitä heidän kertomiaan "kauhutarinoita" lukee. Mutta kuten sanoit, riitaan tarvitaan kaksi, eli kannattaisi myös miniöiden katsoa siihen peiliin.

En itsekään aina ole samaa mieltä asioista anoppini kanssa. Välillä jopa menee hermot häneen. Silti ymmärrän sen tosiasian, että anoppi on poikansa lasten elämässä vaikeassa asemassa. Lapsenlapset ovat hänelle rakkaita, mutta miniä heiluttaa sitä valtavaltikkaa miten haluaa. Ihmekkös usein ne tyttärenlapset ovatkin sitten läheisimpiä, kun ei tarvitse koko ajan pelätä loukkaavansa arvon minää...[/QUOTE]

Kysymys on, voiko miniä mennä anopin kotiin käyttäytymään samalla tavalla? Epäilen, että sitä ei kyllä katsottaisi hyvällä silmällä, vaikka millaista nuorta intoa saattaa anopin elämä ja koti mukavemmaksi onkaan. Tasavertaisuutta. Kyllä minä pidän vittuiluna sitä, että joku tulee kotiini opastamaan minua (lue, kertomaan rivien välistä etten osaa) ja niin pitää appivanhempanikin.

Miniä on oman kotinsa emäntä ja oman perheensä pää. Anoppi on omansa ja viisas anoppi osaa antaa tilaa ja luottamusta aikuisille lapsilleen, että he osaavat hoitaa asiansa. Toki ymmärrän mikä monia anoppeja vaivaa ja miten on ollut helppo jatkaa lapsiensa hoivaamista ja elämän järjestelyä, mutta ei se kunnioittavaa tai kohteliasta ole. Eikä sellaista vähättelyä tarvitse sietää.

Ehkä olet oman anoppisi kanssa hyvissä tasavertaisissa väleissä ja hän kunnioittaa sinua, kannattaa kuitenkin muistaa, ettei niin aina ole. Toiset anopit koittavat pitää lapsiaan heistä riippuvaisina ja koittavat täyttää oman elämänsä heidän hoivaamisella ja samalla tulee aina vihjanneekseen pitävänsä heitä "pikku lapsinaan, jotka eivät vieläkään pärjää ilman häntä" Onhan se varmasti imartelevaa itselleen, että kokee olevansa välttämätön, mutta jos tilanne ei ole niin, se ei ole tervettä.

Tervettä on haluta olla ihmisten kanssa sen takia, että välittää heistä ja on mukava olla heidän kanssaan, ei se että on saanut heidät itsestään riippuvaisiksi tai elää sellaisessa oletuksessa.

Anoppi tuskin loukkaisi miniäänsä jos osaisi keskustella ja ilmaista mielipiteensä omana mielipiteenään perusteluiden kanssa, ei määräyksenä olettaen toisen olevan kykenemätön tekemään omat päätöksensä. Kuuntelemalla mitä miniä on mieltä ja kunnioittamalla häntä ja olemaan tuppautumatta jos sitä ei haluta. Auttamiseen tarvitaan halua myös autettavalta, muuten se on vain tuppautumista ja loukkaavaa.

Sota yleensä syntyy siitä, kun molemmat käyttäytyvät sillä samalla tavalla, eli se ennen niin sopuisa miniä alkaa kayttäytymään samansuuntaisesti kuin se miniän reviiriä kunnioittamaton tunkeileva anoppi on käyttäytynyt.


Niin ja se oman perheen ja lapsien vanhemmuuden valtavaltikka kuuluu miniän käteen, ei anopin.

 

Onneksi minua on Luoja suonut niin ihanilla miniöillä. Yksi pojista on eronnutkin, mutta miniän kanssa olemme väleissä, olen hänestä aina niin pitänyt.
Vävykin on niin mukava.

 

En ole väittänyt etteikö minussakin olisi vikaa, mutta olen jo monissa teksteissä keronut, etten sano kaikkea, ettei minua tunnisteta, joten moni oleellinenkin asia jää kertomatta. Toisaalta, en ole yllättynyt kritiikistä vaan siitä, että sen kirjoittamiseen meni noinkin kauan!

Eikä mieheni ole tässä välissä mitenkään, kun äitinsä kanssa hän ei edes tahdo jutella, koska ei jaksa kuunnella tätä.
Ja yksi esimerkki, en tiedä olenko jo tätä sanonut, mutta äitienpäivänä menimme mieheni kanssa anopin luo ja olin leiponut hänelle äitienpäivä kakun, kun mies ei muuten mitään halunnut viedä. Kävelimme ovesta sisään ja laitoimme kakun pöytään, anoppi halusi halata molempia ja totesin miehelle, että halaa nyt edeltä, sinun äitisihän se on. Johon anoppi totesi, "Älä viitsi, olenhan minä sinullekkin melkein kuin äiti!" (johtuen omasta suhteesta äitiini) Minusta tuollainen ei vain ole anopilta normaalia.
Olen myöskin melkein koko kesän istunut anopin kanssa samassa aamupala, lounas ja ruokapöydässä, jo on kumma jos väliin ei ahdistaisi. Enkä todellakaan laita anoppin syyksi kaikkea, osaan kyllä erottaa mikä johtuu anopista ja mikä muista asioista.

Kyllä minäkin sen ymmärrän, että anoppi haluaa pitää huolen pojastaan, onhan tämä nuorin sisaruksista. Sitten kuitenkin valittaa, että haluaa elää omaa elämää, jos meidän paikkakunnalla pitempään ovat (kaikki sisarukset asuvat lähes samalla paikkakunnalla), mutta kun lähtevät kotiinsa, eivät kuitenkaan anna rauhaa, tai elä sitä "omaa elämää". Anoppi voisi kuitenkin tajuta myös sen, että pojalla on puoliso ja puoliso ei välttämättä pidä siitä, että anoppi hoivaa poikaansa ihan kuin jotain pientä lasta. Ei ihme jos pojallakin menee hermo, eikä jaksa jutella äitinsä kanssa.
Minä en vain pidä siitä, että joku tulee kotiini, laittaa tavarani sinne minne ne ei kuulu ja touhuaa ihan kuin omassa kodissaan. En minäkään kävele anopin makuuhuoneeseen ja katso, että mitä hänen vaatekaapistaan löytyy. En mene hänen kaapilleen, jossa tiedän olevan asiakirjoja yms tärkeitä papereita ja lue niitä läpi salaa. En availe hänen laatikoitaan, vaikka kuinka olisi olohuoneessa, tai missä tahansa, vain tutkiakseni, että mitäköhän laatikko mahtaa sisältää.
En mene hänen kotiinsa ja laita tiskivettä todeten hänelle, että laitoin sinulle tiskiveden, olipa sitten likaisia astioita 2 tai 20.

 

Mies on vain todennut minulle, että kannattiko joskus kaveerata anopin kanssa, NO EI KANNATTANUT, mutta en vain silloin voinut vielä tietää kaikkea tätä paskan määrää.
Anoppi soittelee monesti kysyäkseen millainen vointi miehelläni on, tee hänelle sitä, laita sitä, tee se niin, anna sitä, vie sitä, laita näin.... Ihan kun eilenkin lähtiessään. Kauheasti neuvoo aina ruuanlaitossa, vaikkei edes tietäisi mitä ruokaa olisimme tekemässä. Hän tekee aina perus ruokia, aina on perunaa ja jonkunlainen kastike tai kaalilaatikko ja minä tykkään taas välillä syödä pastaa, riisia, spagettia tms, hän ei edes tiedä mitä niistä voisi tehdä, mutta ohjeita kyllä sataa!

Mä siedin anoppini käytöstä pari vuotta kunnes yks päivä sain tarpeekseni neuvomisesta ja tungettelusta.Sanoin suorat sanat.Ja aion jatkaa samaa linjaa.Tää on MUN ja MUN perheen elämä.

 

[QUOTE="minä";24509245]Siis ihan oikeastiko...? Kyllä sulla on sitten kauheaa kärsimystä tuo sinun elämäsi, toivottavasti anoppi vaikka dementoituisi vauhdilla...

Ja tämä siis oli sarkasmia. Lueppa tuo tekstisi vielä kertaalleen rauhassa ja mieti, että oliko tuostakin taas tarpeellista alkaa kierroksia?[/QUOTE]


En ottanut siitä kierroksia, vaan kerroin tästä.
Tämä tapahtuu esim monta kertaa päivässä, kun miehellä on krapula.
Enkä muutenkaan pidä ihmisistä, jotka saattavat soittaa helposti 5 kertaa päivässä, ilman mitään oikeaa asiaa. Ymmärrän jos soitellaan kerran pari viikossa ja vaihdetaan kuulumisia, mutta että jaetaan ohjeita ja kysytään toisen vointia ja miten hänen krapulaansa pitäisi parantaa.

 

Mä siedin anoppini käytöstä pari vuotta kunnes yks päivä sain tarpeekseni neuvomisesta ja tungettelusta.Sanoin suorat sanat.Ja aion jatkaa samaa linjaa.Tää on MUN ja MUN perheen elämä.

Olen sanonut, että tämä on mieheni ja minun elämä, myös monilla esimerkeillä, että tämä on mieheni ja minun asiani ja paljon jätämme kertomatta, koska ovat meidän asioita. Jätämme huomioimatta hänen määräyksiään, koska meidän kuuluu päättää asioista. Hän ei vain oikeasti ymmärrä, että mieheni ei ole enää hänen pieni 2v poika. Mies on yrittänyt sanoa, että jättäisi jo rauhaan ja antaisi tilaa, johon anoppi totetaa, muttakun sinä olet minun poika.
Olen kuullut, että anopilla olisi jotain lieviä mielenterveysongelmia, joten en tiedä olisiko se syy, miksi hän ei osaa päästää lapsistaan irti, varsinkaan miehestäni..