Harmi, että olet kirjoittanut kaiken yhteen pötköön, aika vaikea lukea.Kuulostaa tutulta! Aiemmin anoppi oli ihan huipputyyppi, mutta muuttui kun odotin esikoista. Sanottiin ettei saa vielä kertoa asiasta kellekkään että itse kerromme, niin samana iltana alkoi miehen puhelin soida ja sukulaiset hihkuivat onnesta. Loukkaannuin ja anoppi tätä miehelle ihmetteli että mistä minikko on suuttunut. Kun raskaus eteni, kokoajan paheni ne touhut. Minä en olisi saanut tehdä mitään, hän oli tunkemassa itteensä siivoomaan meille jne. Vaikka itse olin täysin kunnossa tekemään kaikki. Kantoi meille ruokaa säkkitolkulla, ihan kuin 2 ihmistä olisi jaksanut sitä kaikkea määrää syödä. mm. jauhoja monta pakettia ja lopulta sain viskata niitä roskiin kun päiväykset ehti mennä. Yritettiin sanoa että älä tuo, jos haluat jotain tuoda niin vaikka kahvipaketti tai hedelmiä. Turhaan, ei ottanut kuuleviin korviin. Sitten kyselin miehen kastepuvusta että haluttais siinä kastaa lapsi, no kävi niin että anoppi olikin hävittänyt sen, polttanut tai antanut sen jollekkin. Hän oli ompelija ystävälleen ilmoittanut että tehdä uusi ja minä suunnittelen sen. Minä sanoin ettei tarvitse, että minun suvussa on puku jossa minut on kastettu ja siinä kastetaan lapsi jos kerta miehen pukua ei löydy. Sekään ei tuntunut menevän jakeluun. Lopulta piti ihan ärähtää että usko jo, ei uutta kastepukua, ompeluta jotain muuta jos tahdot! Kokoajan puhui hänen lapsesta ja että se on poika ja suvun vanhoja miehen nimiä esitteli että siitähän voisi tulla se ja se...yksi sukulainen sanoikin hänelle että eihän se SINUN vauva ole, mutta vastaus oli on,on, minun, minun. Sitten kun menin synnyttämään, oli väenväkisin tulossa meille siivoamaan vaikka minä olin siivonnut ennen sairaalaan lähtöä ja kahden aikuisen ihmisen huushollissa paikat ei niin sotkeennu. Miehen piti silloin hänelle kivahtaa ettei saa tulla. Olisi ollut tulossa miehen mukaan minua ja vauvaa sitten sairaalasta hakemaankin, minä sanoin etten halua. Haluan olla oman uuden perheen kanssa. Heti kun tultiin kotiin, anoppi saapui paikalle. Olin tosi väsynyt ja itkuinen(hormoonimyrsky) en olisi jaksanut. Sitten meninkin imettämään vauvaa ja olevinaan nukahdin, niin eikös sinnekkin tule vauvaa paapomaan ja juttelemaan ja silittelemään vaikka vauva oli tissillä. Seuraavana päivänä sama juttu, taas tuli ja illalla uudestaan. Siihen kun päälle kaikki muut vieraat, niin sitten jo sanottiin ettei nyt jakseta enää, vauvakin vaistosi sen minun väsymyksen ja kiukkuisuuden ja tietysti vauva kulki kokoajan sylistä syliin ja oli täten itkuinen. Omalla porukalla ja harvemmalla vierastahdilla vauva oli niin tyytyväinen. Tästäkin sukulaisille huuteli että koliikkivauvahan se on. Ristiäisiä alkoi suunnitella kovaa vauhtia, ehdotti että heillä pidetään ne vaikka meillä oma uusi koti jossa tilaa kyllä oli. Myöhemmin sitten aina kun tuli ilmoittamatta meille ja vauva oli nukkumassa melkein aina(niinkuin vauvat yleensä paljon nukkuu) niin tivahti että ikinä mummo ei nää lasta hereillä. Sanoin että voisit ilmoittaa millon olisit tulossa niin osaisin noin rytmiä kertoa.
Näitä tarinoita ja esimerkkejä olisi satatolkulla. Mutta siis jossainvaiheessa hän jotenkin ymmärsi yskän kun ei noteerattu hänen neuvoja yms ja kieltäydyttiin asioista jotka ei meille sopinut, esim. se ruuan toimittaminen. Hän varmaan koitti vaan tarkoittaa hyvää ja auttaa, mutta emme tarvinneet sellaista apua(kun sitten sukulaisille siitäkin huuteli että hän tuo meille ruokaa, monet sai varmaan sellaisen käsityksen että olen laiska äiti kun en tee ruokaa tai meillä ei ole varaa, ei tuntunut hyvältä).Mutta sitten kävi niin että hän ei tuntunut sitten haluavan auttaa missään muussakaan asiassa jos oikeesti tarvittiin apua. Auttoi toki välillä ja edelleen auttaa, esim on hetken lapsenvahtina mutta aika nihkeetä välillä tuntuu olevan.
Jonkinajan päästä meidän esikoisen jälkeen syntyi hänelle toinen mummotettava jonka omi samalla tavalla ja puuttui perheen asioihin. He eivät kieltäytyneet mistään ja anoppi pääsi mm. tätä vauvaa sitten sairaalasta hakemaan ja kaikkee muutakin mitä ei meidän kanssa saanut tehdä/toteuttaa. Vielä tänäkin päivänä se toinen mummotettava on se ykkönen vaikka sen jälkeen näitä lapsia on sukuun tullut peräti 5kpl. Ollaan ihan ok väleissä, mutta tätä nykyä vaan harmituttaa se anopin eriarvoinen kohtelu lapsenlapsia kohtaan. Tuntuu kuin meille osoittaisi mieltä...kun ei saanut mellastaa meidän perheessä esikoisen vauva-aikaan ym, niin se on meille nyt "kosto" mut ite muuten oon tilanteeseen ihan tyytyväinen, halutaan elää omaa elämää! Ja mummo on elämässä mukana, jollaintavalla ainakin. Tsemppiä ap:lle ja muillekkin ketkä anoppisotaa käyvät
Ehkä otan kaiken jo vähän henkilökohtaisesti, mutta tänä aamuna anoppi ja appiukko soitti miehelle ja pitkän tovin keskustelivat ja ihmettelin vain miehen vastauksia. Puhelun päätteeksi kysyin mieheltä, että mitäs he... "kysyivät vaan kuinka käyttäydyt minun kanssani". Empä kysellyt sitten sen enempää yhtään mitään, jotenkin alkoi jo valmiiksi kiehua.Noh, mikäs?
NO HUH! Aivan selkeästi mummu on mennyt onnesta sekaisin lapsenlapsestaan Toisaalta nämä kasvatusasiat ovat se ja sama oletteko niistä samaa mieltä - niin kauan kuin anoppi ei teilaa teidän tapaanne kasvattaa ja puutu kasvatustilanteisiin. Anna mummun höösätä omassa kodissaan lapsen kanssa miten haluaa. Kuvailemasi tavat eivät ole lapselle vahingollisia, vaikka toki sinusta ärsyttäviä. Anna hakata se taulutelkkari palasiksi ym. ei se lapsi siitä kieroon kasva, vaikka mummulassa saa asioita toisin tehdä kuin kotona. Vähiin voipi kyläpaikat käydä, jos joka paikassa pitäisi olla just samat periaatteet kasvatuksessa.Alkuperäinen kirjoittaja ihmeissään itsekkin.;24481614:Ihan pysähdyin miettimään, että mikä tää homma on. Siis miksi nää anopit muutuu niin sekopäisiksi, kun saavat lapsenlapsen.
Meillä siis ihan saman tapainen homma. Ensin oltiin todella hyvät jopa ystävät ja läheiset anopin kanssa, sitten tulin raskaaksi ja alkoi höösäys ja hästäys. "Ei saa imuroida raskaana, ei kumartua (menee napanuora kaulan ympäri), ei saa tehdä sitä tai tätä". Jatkuvat vinkit ja neuvot mm. siitä miten pitäisi nukkua raskaana ollessa (koskaan minulla ei ollut nukkumisen suhteen raskaana mitään ongemia). Samoin hän yht`äkkiä halusi "paijata" minua ja silitellä joka tuntui todella epämiellyttävältä. Tavaran osteluakin oli jo jonkin verran, mutta varsinainen hysteria ostelun suhteen räjähti käsiin lapsen synnyttyä. Odotin, että raskaus loppuisi äkkiä niin saisin anopini normaalina takaisin ja hän lopettaisi jatkuvan vahtaamiseni ja neuvomisen.
Lapsi syntyi ja TADAA. AIVAN kamalan järkyttävää hyysäämistä ja höösämistä. Heti sairaala tulo päivänä tulivat meille. Tuntuu, että tuore mummi oli aivan sekaisin. Hän ei pystynyt puhumaan mitään järkevää vaan jatkuvasti lässytti vauva puhetta. Välillä vauva puheen sekaan tuli napakoita neuvoja miten minun pitää tehdä sitä ja tätä. Oli järisyttävän kuuma ja helle ja yritimme pitää ikkunoita auki, että vähän ilma vaihtuisi, hän kulki perässä pistämässä niitä kiinni. Hän lätysti ja lauloi lapselle hänen oman lapsensa nimellä ja kutsui sitä lapsensa nimellä :O . Olin jotenkin niin lamaantunut, etten osannut sanoa mitään. Sitten alkoi ostelu vimma. Koko ajan tuli vaatetta ja tavaraa. Selkeästi hän halusi päättää minkälaisiin vaatteisiin vauva puetaan. Enää hänen kanssaa ei voinut puhua mistään normaalista ihan arki päivän jutusta. Vaan hänen piti puhua koko ajan vauvalle tässintissintussinmussin sipi sipi supi supi kupi kupi kielllä tai jotain muuta selittää vauvalle. Jos vauva nukkui hän kävi tuon tuosta tovin katsomassa vauvaa ja hymisemässä. Jatkuvasti hän puhui, että "oletko sinä mummin oma rakas, oletko sinä mummin lapsi, lähdetkö sinä mummin mukaan, tuletko sinä mummin viereen nukkumaan, mummi hakee sinulle kaupasta maitoa (imetin), ". Hän laittoi monesti vauvan puklin (jos siis vauva oli puklannut) esim. sohvalta omaan suuhunsa. MIKÄ OLI MINUN MIELESTÄ AIVAN JÄRKYTTÄVÄÄ. Siis ihan tajutonta. Tavaran tuomiseen rupesin sanomaan, ettei tarvita, ettei keretä näitä vaatteita pitää..yms. Ja jätin käyttämättä raakasti hänen tuomia vaatteita, koska en niistä niin pitänyt kuin omista hankkimistani. Sain myös ihan järkyttävän paljon imetys vinkkejä jotka olivat ihan käsitämättömiä. Ja hän moneen kertaan vaati miten minun tulisi imettää heidän edessään olohuoneessa, että lapselle olisi niin parempi. Yriti työntyä makuuhuoneeseen missä olin syöttämässä lasta. Ongemaa tässä imetyksessä muiden läsnä ollessa ei ollut, mutta hänen seurassaan se tuntui kaamealta, koska hän intensiiivisesti tuijotti ja lässytti koko ajan. Muutenkin hmm. jatkuva siis aivan jatkuva puhuminen, kun lapsi oli pikku vauva oli aivan kamalaa. Koko vierailun ajan hän vain lässytti ja huiskutti ja pelleili ja napsutti suutaan ja päästeli ääniä vauvalle....aaah niin vaikea selittää. Normaalisti hän on ihan tavallinen ihminen.
Odotin ja odotin, että hän rauhoittuisi. Yritin vähentää heidän näkemistää, kun se aiheutti niin kovasti mielipahaa (neuvot, kommentit ja jotenkin hmm. hullun oloinen käytös vauvan kanssa). On vaikea selittää, mutta jotain tosi hmm. kummalista siinä käytöksessä on. Lapsen kasvaessa tilanteita tulee tuon tuosta eteen, miten eritavoin asioista ajatellaan. Esmerkisi. annetaanko taaperllo kännykkä heiteltäväksi, itkulla tahto läpi aina...yms yms. Olen jo oppinut sanomaan asioista vastan ja yhdesti ollaan otettu kovasti jo yhteenkin, kun meinasi hermot totaalisesti kärähtää neuvomisen suhteen. En tiedä miten jatkossa toisaalta toivon, että lapsi saisi nauttia myös isovanhemmista ja mummi lapsenlapsensa seurasta, mutta toisaalta tuntuu, etten haluaisi koskaan esim. jättää lastani pitemmäksi ajaksi sinne hoitoon....Tiedän, ettei se lapsi mene pilalle vaikka sille hoito ajan jatkuvasti lätysteltäisiinkin ja annettaisiin tahto periksi asioissa, mutta mutta hmm kuitenkin on olemassa asioita joita ei voi tehdä vaikka hakata taulutelevisiota lelulla, tiedän, että mummi tätä antaisi tehdä. Meneekö lapsi ihan sekaisin miksi kotona tämä kieletään kovasti ja siellä taas nauretaan, että voi kuinka söpöä tuo onkaan. Tai meillä itkuun suhtaudutaan niin, että jos itkettää/harmittaa/sattuu vahinko ja lapsi itkee niin sitten saa itkeä. Lohdutetaan ja pidetään sylissä yms. Mummi menee jotenkin ihan sekaisin jos lapsi vaikka kaatuu ja itkee. Alkaa kamala sirkustelu ja hyshys hys hyyys, että saisi itkun äkkiä loppumaan vaikka kiinnitämällä johonkin sirkusteluun huomion. Mielestäni sellainen on vaan tunteiden syrjään laittamista ja tavallaan kyllähän aikuisen tulee kestää lapsen itku.. En tiedä. Itsekkin pohdin mummin vaikutusta lapseen ja toisaalta taas en tahdo isovanhemmuuden riemua riistää. Olen yrittänyt puhua ja selittää ja kertoa, esim. että ei haittaa vaikka lapsi itkee, että se on tapa kommonikoida..jne. , ettei sitä kannata säikähtää. Monesta muustakin kasvatuksellisesta asiasta olen yrittänyt selitää, mutta jakeluun ei vaan mene.
Mies on vain todennut minulle, että kannattiko joskus kaveerata anopin kanssa, NO EI KANNATTANUT, mutta en vain silloin voinut vielä tietää kaikkea tätä paskan määrää.Ohhoh! No ei tommosten moukkien käytöksestä kannata loukkaantua! Mut tuo on kyl inhottavaa siltä kannalta et miten toi vaikuttaa sinun ja miehes suhteeseen kun appivanhemmat on noin negatiivisia ja tavallaan syöttävät miehelles kuvaa niin kun sussa ois jotain vikaa. Oman miehen vanhemmat on tehny tuota vuosia enkä voi kieltää etteikö se ois vaikuttanu mieheni suhtautumiseen minuun...
Ihan rehellisesti sanottuna ketjua luettuani, mielestäni sinä olet teidän (anopin ja sinun) suhteessa kyllä se "ongelmakäyttäytyjä". Mikään anoppisi käyttäytymisessä ei mielestäni ole ollut niin pöyristyttävää, minä sinä sitä pidät. Päinvastoin, sinun käytös ja tulkinnat sen sijaan ovat kyllä melko hälyttäviä. Ei mikään ihme, että miehesi äiti on teidän suhteesta huolissaan.Tuttu tunne !! Kyllä tässä onkin kestämistä, mun huonot päivät johtuu paljolti anopista, ja kelle muulle niitä purkaa kun miehelle. Kyllä tämä anopin silmiinhyppely heijastuu meidän suhteeseenkin ainakin jollain tavoin ja ketä siitäkään kiittää saa.. Ehkä se vika on osittain mussakin, mutta ehkä myös sen takia, että mä olen kovapäinen, eikä anoppi tuu sanomaan mulle mun kotiin mitä mun pitää tehdä ja miten, tai ylipäätään miten mun kuuluu elää.
Siis ihan oikeastiko...? Kyllä sulla on sitten kauheaa kärsimystä tuo sinun elämäsi, toivottavasti anoppi vaikka dementoituisi vauhdilla...Anoppi soittelee monesti kysyäkseen millainen vointi miehelläni on, tee hänelle sitä, laita sitä, tee se niin, anna sitä, vie sitä, laita näin.... Ihan kun eilenkin lähtiessään. Kauheasti neuvoo aina ruuanlaitossa, vaikkei edes tietäisi mitä ruokaa olisimme tekemässä. Hän tekee aina perus ruokia, aina on perunaa ja jonkunlainen kastike tai kaalilaatikko ja minä tykkään taas välillä syödä pastaa, riisia, spagettia tms, hän ei edes tiedä mitä niistä voisi tehdä, mutta ohjeita kyllä sataa!
Väärin. Omat anoppiajat ovat vielä edessäpäin, sillä vanhinkaan lapsista ei ole vielä koulussa.Taidat olla itse sellainen vähemmän pidetty anoppi kun noin suivaannuit ja koitit kaataa ongelman ap:n niskaan
Tuohon tilanteeseen kuitenkin vaaditaan molemmat osapuolet ja monesti miniän ja pojan suurin vika on ollut liika myönnytyksien teko anopille ja miellyttämisen tarve aiemmmin, ei olla osattu ottaa oma tila ennen lasten saantia, ei tehdä selväksi oma aikuisuus ja päätösvalta omiin asioihin. Kuitenkin kukin meistä päättää omista asioistaan, en minäkään voi (kehtaa mennä) naapurille länkyttämään miten itse osaisin hoitaa heidän asiat paremmin.. Enkä todellakaan mene appivanhemmille kertomaan jatkuvasti elämän ohjeita.
Ihan loppukaneettina appivanhemmille ja tuleville sellaisille. Olkaa ylpeitä jos olette osanneet kasvattaa omillaan toimeentulevat ja omat asiansa osaavat lapset ja jos tunnette, että aikuiset lapsenne tarvitsevat jatkuvaa tukea, miettikää missä on vika, kun he eivät osaa mielestänne hoitaa omia asioitansa. Onko vika vanhemman päässä vai eikö heille ole annettu tilaa kasvaa oikeasti aikuisiksi? Ja vielä viimeisenä, antakaa ihmisten elää oma elämänsä ja eläkää itse omanne.
Mä siedin anoppini käytöstä pari vuotta kunnes yks päivä sain tarpeekseni neuvomisesta ja tungettelusta.Sanoin suorat sanat.Ja aion jatkaa samaa linjaa.Tää on MUN ja MUN perheen elämä.Mies on vain todennut minulle, että kannattiko joskus kaveerata anopin kanssa, NO EI KANNATTANUT, mutta en vain silloin voinut vielä tietää kaikkea tätä paskan määrää.
Anoppi soittelee monesti kysyäkseen millainen vointi miehelläni on, tee hänelle sitä, laita sitä, tee se niin, anna sitä, vie sitä, laita näin.... Ihan kun eilenkin lähtiessään. Kauheasti neuvoo aina ruuanlaitossa, vaikkei edes tietäisi mitä ruokaa olisimme tekemässä. Hän tekee aina perus ruokia, aina on perunaa ja jonkunlainen kastike tai kaalilaatikko ja minä tykkään taas välillä syödä pastaa, riisia, spagettia tms, hän ei edes tiedä mitä niistä voisi tehdä, mutta ohjeita kyllä sataa!
Olen sanonut, että tämä on mieheni ja minun elämä, myös monilla esimerkeillä, että tämä on mieheni ja minun asiani ja paljon jätämme kertomatta, koska ovat meidän asioita. Jätämme huomioimatta hänen määräyksiään, koska meidän kuuluu päättää asioista. Hän ei vain oikeasti ymmärrä, että mieheni ei ole enää hänen pieni 2v poika. Mies on yrittänyt sanoa, että jättäisi jo rauhaan ja antaisi tilaa, johon anoppi totetaa, muttakun sinä olet minun poika.Mä siedin anoppini käytöstä pari vuotta kunnes yks päivä sain tarpeekseni neuvomisesta ja tungettelusta.Sanoin suorat sanat.Ja aion jatkaa samaa linjaa.Tää on MUN ja MUN perheen elämä.