Nyt rehellisesti: Onko miehesi sielunkumppanisi, paras ystäväsi ja elämäsi täyttymys?

Kuulostaa kyllä melko kaunarimeiningiltä, mutta pakko kai se on uskoa, kun noin sanot Tosi hienoa jos (tai siis kun) tunnet noin ja vissiin mieskin tuntee. Tuo vaan kuulostaa niin "elokuvameiningiltä" että sitä on vaikea uskoa. Vaikka tokikin siis uskon että noin se homma teillä menee, mutta silti...aika kummaa, vaikkakin siis ihanaa

Pakko vielä todeta että todellisuudessa meidän suhteesta on kyllä kaukana kaikki siirappi. Meillä on aika kuiva huumori ja siksi ulkopuolisien silmissä saattaa näyttää jopa siltä että meidän suhde olis kriisissä . Ei me toistemme kyljissä kyhjötetä ja tuijoteta toisiamme rakastuneina silmiin paitsi ehkä silloin harvoin kun päästään kaksistaan jonnekin.

Mutta silti: kaikki mitä kirjoitin on totta, sitä vaan tulee liian harvoin kerrottua miehelle, varsinkin kun häntä ei ole turhalla romanttisuudella pilattu, vaivaantuu kun välillä innostun imeläksi

 

Mieheni ei ole sielunkumppanini, enkä koe, että olisin jotenkin vajaa, vailla häntä.
Toki me jollakin tasolla epätäydellisyyksisämme kai täydennämme toisiamme, mutta en myöskään usko, että mieheni kokisi olonsa vajaavaiseksi ilman minua.
Olen kyllä kerran kohdannut miehen, jonka mielsin jollainlailla sielunkumppanikseni. Ihmiseksi, joka on koskettanut sieluani ehkä kaikkein läheisimmin, syvimmin. Mutta hänen kanssaan suhde ei muilta osin toiminut. Ei suhde voi olla pelkkää sielujen väräjävää sinfoniaa.

Minä olen myös iän ja aiempien erehdysten kautta oppinut, etteivät toiset ihmiset voi olla vastuussa onnestani. Onnen avaimet ovat omissa käsissäni, toki muut ihmiset voivat tuoda onnea silti elämääni. Miehenkin sitä tuo, vaikken onnesta joka hetki hehkukaan.
Enkä oikein usko ajatukseen, että olisi olemassa ihminen, jota ilman en voisi elää. Jos lapseni minulta vietäsiin elämälle tai kuolemalle, olisi se vaikeinta hyväksyä. Mutta elämä jatkuisi kai kuitenkin, kuten ilman puolisoakin.

 

Pakko vielä todeta että todellisuudessa meidän suhteesta on kyllä kaukana kaikki siirappi. Meillä on aika kuiva huumori ja siksi ulkopuolisien silmissä saattaa näyttää jopa siltä että meidän suhde olis kriisissä . Ei me toistemme kyljissä kyhjötetä ja tuijoteta toisiamme rakastuneina silmiin paitsi ehkä silloin harvoin kun päästään kaksistaan jonnekin.

Mutta silti: kaikki mitä kirjoitin on totta, sitä vaan tulee liian harvoin kerrottua miehelle, varsinkin kun häntä ei ole turhalla romanttisuudella pilattu, vaivaantuu kun välillä innostun imeläksi

No nyt printtaat tuon tekstisi ulos ja siinä on teille teidän huominen iltajuttelun aihe

 

Mun täytyy tähän kyllä sanoa et on, ainaki se sielunkumppani ja elämäni täyttymys vai miten se nyt menikään...paras ystävä on joku muu vaikka mieskin ehkä osittain voitaisiin sellaiseksi lukea. mutta minä uskon ikuiseen rakkauteen ja tiedän meidän rakkautemme sitä olevan. emme ole samanlaisia, emme täydennä toisemme lauseita. olemme itseasiassa aivan vastakohtia toisillemme mutta juurikin siksi hän on minulle SE oikea. <3

 

Hei hetkinen...missä kohtaa mä hermostuin? Ei mulla mennyt herne nenään...siis todellakaan. Ihan samalla fiiliksellä kirjoitin tuon, kuin mitä kirjoitin kaikki muutkin tekstit.

Eikä ole siis arka aihe tai mitään muutakaan. Miksi olisi, kun kerroin juuri, että olen tyytyväinen.

Mä en usko YHTEENKÄÄN suhteeseen, eli mun pitäisi siis sitten olla yksin(kö)? Eikä se poista suurten tunteiden mahdollisuutta, jos ei usko liiton kestävän loppuelämää. Tai sanotaanko niin, että kyllä mä uskon että liittoni voi kestää loppuelämän...miksi ei voisi. Mutta en mä menisi siitä vetoa lyömään, koska en mä siihen luota. Ja mielestäni olisi hyvin tyhmää luottaa moiseen asiaan. Kyllä meillä suuria tunteita on, ei me muutoin oltaisi menty naimisiin ja perustettu perhettä. Mutta kyllä tästä on sielunkumppanuus ja paras ystävyuys hyvin kaukana. Mun mielestäni parisuhteeseen ei edes kuulu mikään paras-ystävä meininki.

Ja tuohon juuri perustan omalta osaltani tuon sinun lapuseesi, että haluaa parisuhteen, ei kaverisuhdetta. Kaverit ja ystävät mulla on ihan erikseen ja tämä tässä on parisuhteeni.

Ja mielestäni (ja nyt voin myöntää, että tässä kohtaa olen hieman ärsyyntynyt) on typerää tulla selittämään siitä miten en ole elänyt koskaan mahtavassa parisuteessa, koska kyllä parisuhde voi olla hyvä ja jopa mahtava vaikkei siinä olekaan sielunkumppanuutta, eikä sen eteen ole valmis vetmään itseään jojoon.

Kiva kuulla että teidän suhde on niin täydellinen, kuin mitä se voi olla. Meidän suhde voisi varmaan olla täydellisempi vaikka se hyvä onkin. En kyllä tottapuhuakseni usko, että maanpäältä löytyy yhtäkään asiaa jossa ei olisi parantamisen varaa. On se sitten ihminen itse tai vaikka se parisuhde. Mutta toki voin olla väärässäkin.

No, kyllähän susta huomaa ettei poikkeavat vastaukset kelpaa ollenkaan vaan tunnut hermostuvan helvettiin jos joku ei olekaan samaa mieltä :/ Mä en maininnut sanallakaan sielunkumppanuudesta tai jojoon menemisestä mutta kyllä mun mielestä on ihan selvä asia että jos ei usko ikuiseen suhteeseen, ei ole tuntenut SUURIA tunteita niin silloin on aika jäävi puhumaan siitä että KELLÄÄN ei voisi olla sellaista suhdetta. Koska voi, niin paljon kuin se sinua näyttääkin vituttavan. Sinähän itse sanoit ettet tiedä ketään joka 5 vuoden jälkeen ylistäisi puolisoaan ja että suhteeseen jäädään kun niin "kuuluu" tehdä. Ja mun korviin tuo on hirveän surullista. Ja tuohan voi selittää miksi siinä suhteessa olet. Koska on lapset ja koska niin "kuuluu" olla. Mä ylistän edelleen mun puolisoa vaikka vuosia on mennyt yli tuplasti tuo 5 vuotta. Ja MINULLE hän on täydellinen. Tietenkin AINA on piirteitä jotka ärsyttää, esimerkiksi likaiset sukat sohvalla mutta ne on loppujen lopuksi täysin merkityksettömiä minulle. En silti kuvittelekaan että kaikki tai edes monikaan eläisi tällaisessa suhteessa. Mun kaveritkin jaksaa aina huokailla kun hyvä suhde meillä on

 

Vai oikein "sielunkumppanuutta" ja elämän täyttymystä. Hohhoijjakkaa.

 

On on ja elämäsi täyttymys? Riippuu mitä tällä tarkoitetaan tällä viimeisellä.

 

Ei kai sielunkummppanuus tai tunne siitä tarkoita että toisen tuntisi läpikotaisin? Rakkaus vaatii työtä ja tahtomista vaikka toinen olisikin "se oikea", mutta jotenkin en osaisi aloittaa suhdetta ilman suuria tunteita periaatteella "katsotaan nyt nihin asti tämä kestää" tai "ihan hyvähän tämä suhde on niin kauan kuin se suuri rakkaus löytyy". Uskon kyllä ikuiseen rakkauteen, mutta molempien työtä siihen vaaditaan.

 

[QUOTE="vieras";24291195]No, kyllähän susta huomaa ettei poikkeavat vastaukset kelpaa ollenkaan vaan tunnut hermostuvan helvettiin jos joku ei olekaan samaa mieltä :/ Mä en maininnut sanallakaan sielunkumppanuudesta tai jojoon menemisestä mutta kyllä mun mielestä on ihan selvä asia että jos ei usko ikuiseen suhteeseen, ei ole tuntenut SUURIA tunteita niin silloin on aika jäävi puhumaan siitä että KELLÄÄN ei voisi olla sellaista suhdetta. Koska voi, niin paljon kuin se sinua näyttääkin vituttavan. Sinähän itse sanoit ettet tiedä ketään joka 5 vuoden jälkeen ylistäisi puolisoaan ja että suhteeseen jäädään kun niin "kuuluu" tehdä. Ja mun korviin tuo on hirveän surullista. Ja tuohan voi selittää miksi siinä suhteessa olet. Koska on lapset ja koska niin "kuuluu" olla. Mä ylistän edelleen mun puolisoa vaikka vuosia on mennyt yli tuplasti tuo 5 vuotta. Ja MINULLE hän on täydellinen. Tietenkin AINA on piirteitä jotka ärsyttää, esimerkiksi likaiset sukat sohvalla mutta ne on loppujen lopuksi täysin merkityksettömiä minulle. En silti kuvittelekaan että kaikki tai edes monikaan eläisi tällaisessa suhteessa. Mun kaveritkin jaksaa aina huokailla kun hyvä suhde meillä on [/QUOTE]

:O Mimmosella tutkalla sä näitä mun tekstejäni tulkkaat?

Mähän jo heti alussa pyysin kääntämään mun pääni...ja jos yhtään olet vastauksiani lukenut, niin kyllä mä uskon siihen, että ihmisillä on suria tunteita. Johan mä juuri latelin kauniita sanoja Turkilmaksellekin ja ihan sydämestä ne tuli...eikä minkään vitutuksen kourista.

Oma suhteeni ei ole kestänyt viittä vuotta. Joten en puhunut omasta henkilökohtaisesta kokemuksestani, vaan siitä mitä olen ympärilläni nähnyt. Ja johan kerroin, että ennemmin olen yksin, kuin huonossa suhteessa. Ja mä näen asiat siten, että on typerää ajatella että "kuuluu" tehdä jotakin...joten itse en siis niin toimisi.

Mutta antaa tän nyt olla sitten tässä. Johan tässä ehdittiinkin jo useamman sivun verran puhumaan jopa ihan järkevästi ennen, kuin tämäkin meni taas tällaiseksi rääpimiseksi ja päänaukomiseksi.

 

Pakko vielä todeta että todellisuudessa meidän suhteesta on kyllä kaukana kaikki siirappi. Meillä on aika kuiva huumori ja siksi ulkopuolisien silmissä saattaa näyttää jopa siltä että meidän suhde olis kriisissä . Ei me toistemme kyljissä kyhjötetä ja tuijoteta toisiamme rakastuneina silmiin paitsi ehkä silloin harvoin kun päästään kaksistaan jonnekin.

Mutta silti: kaikki mitä kirjoitin on totta, sitä vaan tulee liian harvoin kerrottua miehelle, varsinkin kun häntä ei ole turhalla romanttisuudella pilattu, vaivaantuu kun välillä innostun imeläksi

Iso peesi. Elän hyvin samanlaisessa suhteessa, jo tuo aiempikin teksti oli kuin minun kynästä.

Eikä tää mitään siirappia ole, vaan ihan arkea. Ihanaa sellaista, mutta ei elokuvamenoa jossa rakastellaan kun verhot hulmuaa meidän alastomien kroppiemme päällä. Ei ihan normaalia, kakkavaippoja, puklua, pyykkiä, tiskiä...

Mies yllätti mut taas viime viikolla kuitenkin, niin että perhoset tuli vatsaan. Hän ei millään muotoa ole hoitsu-luonne, vaikka lapsia hoitaakin rakkaudella. Hänen äitinsä sairastui vakavasti, ja nyt kulkee rollaattorin avulla - nippanappa. Olimme heillä yötä niin aamulla mieheni meni hakemaan äitinsä alusastian ja tyhjenti&pesi sen (mummu kun ei kykene yöllä liikkumaan vessaan). Ihan tosta noin vaan - puhumatta mitään. Mä tunsin suurta ylpeyttä miehestäni. Ei edes mieheni isä tee tuota,vaan hänen äitinsä putsaa astian, vaikka onkin vaikeaa hänelle.

 

Vai oikein "sielunkumppanuutta" ja elämän täyttymystä. Hohhoijjakkaa.

Tiedän ton tunteen. Olen ollut maailman kyynisin itsekin...vaan sitten jouduin pyörtämään puheeni ja julistukseni...

 

Ajoittain törmään palstalla moiseen väittämään, enkä käsitä miten se voisi olla totta.

Joko mä olen pahasti tunnevammainen, tai sitten kaikki jotka suoltaa suustaan moista, yliromantisoi ja pahasti.

Jos mietin itseäni, ystäviäni, sukulaisiani ja vaikka naapureitakin, niin en mä kyllä tunne ketään joka tuntisi olevansa jotenkin vajaa ilman sitä kumppaniaan, joka olisi siis sitten se toinen puolisko, jonka jälkeen olisi ehjä.

Eikä kukaan selitä, miten autuuden ihanaa ja täydellistä kaikki on...kun toinen aloittaa lauseen, niin toinen lopettaa ja sitärataa.

Ja mitä sitten, jos se puoliso lähtee pois. Kuolee tai päättää, ettet Sinä olekaan se hänen toinen puoliskonsa, vaikka Sinä niin luuletkin. Onko loppuelämälle tiedossa vain tyhjää, vajaata yksinäisyyttä vai mitä häh? Vai eikö noin vaan voi käydä? (mukamas).

Mä en usko. Kun en usko, niin en usko. Mutta ilmeisesti jotkut uskoo. Mä uskon, että ne on väärässä.

Kääntäkää mun pää.

Rehellisesti sanottuna mieheni on sielunkumppanini. Olemme tähän mennessä eläneet yhdessä reilut 14 vuotta, sitä ennen olimme kolmisen vuotta "pelkkiä" kavereita. Ei elämä pelkkää autuutta ole ollut (eikä tule tästä eteenpäinkään olemaan), enkä mä tunne olevani vajaa, jos mies on esimerkiksi kauppareissulla tai urheilukisoissa ilman minua.

Mutta ennen miestäni mun parisuhteet kestivät aina maksimissaan 3-5kk. Minä olin aina se, joka jätin, jotenkin kaikissa niissä suhteissa päälimmäiseksi tunteeksi itselleni nousi ahdistus vapauden menettämisestä. Mä kuvittelin noina aikoina, ettei mua ole luotu elämään parisuhteessa ja etten koskaan pysty olemaan kenenkään kanssa pitempään. Kaikki se muuttui, kun aloin seurustella mieheni kanssa. Minua ei ahdistanut miehen puheet kihloihin tai naimisiin menosta. Ei ahdistanut edes miehen puheet siitä, että hän haluaisi minun joskus olevan lastensa äiti. Aika vain on mennyt tosi nopeasti hänen kanssaan, enkä mä ole koko tänä aikana ajatellut kertaakaan, että haluaisin pois tästä parisuhteesta. Meillä on hyvä olla yhdessä ja se, mitä näitä palstajuttuja olen täältä lukenut, niin olen huomannut, että olen löytänyt helmen.

Toisaalta en ole sitä tyyppiä, joka rakentaa elämänsä ns. yhden kortin varaan. Eli mä uskon vakaasti, että pärjäisin myös ilman miestäni. Jos meille vaikka tulisi ero, niin kyllä mä selviäisin. Enkä katuisi pätkän vertaa sitä, että olen hänen kanssaan elänyt koko tähänastisen aikuisuuteni ja juuri hänen kanssaan tehnyt lapset. Sen sijaan en osaa kuvitella sitä, että mieheni jälkeen enää rupeaisin uuteen parisuhteeseen. Yksi juttu on se, että haluan pitää kolme lastamme uusperhekuvioiden ulkopuolella ja toinen on se, etten usko enää löytäväni sellaista miestä, joka voisi sykähdyttää minua sillä tasolla kuin mieheni. Enkä mä rimaa laskemaankaan alkaisi...

 

Mä en voi sietää tuollaisia otsikon "ylisanoja". Tekee tiukkaa katsoa suurinta pudottajaa, kun amerikkalaiset rakastavat toisiaan ja valmentajiaan ja joka välissä vollataan. Kelaan ne kohdat..

Mutta mieheni on "tarpeeksi hyvä". Tavallaan hän on paras kaverini. Hänen kanssaan on usein miten hyvä olla. Mutta ei mikään sielunkumppani, ihan erilaisia ihmisiä monessa kohtaa.

 

Oma mieheni oli ja on vielläkin, mutta ei kuitenkaan. Silloin kun tavattiin, niin meillä synkkäsi heti. Iski kuin metoriitti. Tuntui että kulki kokoajan mukana, vaikka oli kaukanakin. Ei tarvinut sanoa asioita, kun ne pystyi lukemaan silmistä. Ensimmäinen ihminen josta olen sanonut, että jos joku on minulle tehty niin hän. Jos joku on minulle tarkoitettu niin hän.

Luulisi että se on ihanaa ja kivaa. Mutta ei. Valitettavasti tiedän kun hän valehtelee ja asiat ei ole kohdallaan. Ja kun toinen ei sitten myönnä. Epärehellisyydellä sille sielunkumppanuudelle rakentaa aikamoiset muurit ja esteet vaikka se mahdollista olisi.

Luultavasti minä kuitenkin olen se, joka kaiken aloitti ja kunnioituksen menetti. Oma rehellisyys ei kuitenkaan auta, kun toinen ei tule sitten omissa jutuissaan vastaa.

Sen tiedän, etten ketään muuta halua kuin hänet, mutta en näin..jotta luulee että joutuu valehtelemaan minulle jotta olisi rakkauteni arvoinen, koska nimenomaan sillä tavalla sitä ei ole.

Ehkäpä minä en sitten ole hänen sielunkumppani...mene ja tiedä?

 

Pakko sanoa mutta on. En olisi uskonut että on edes mahdollista sopia jonkun kanssa noin hyvin yhteen. Siitä asti kun tapasimme "yhteenkuuluvuus" on ollut ilmiselvä.
Mies on rakastaja, paras ystävä, tuki ja turva, kumppani.

 

Mun mielestä mun isovanhemmat on hyvänä esimerkkinä siitä, että tuollaista sielunkumppanuutta yms. on olemassa.

He ovat olleet yli 60 vuotta naimisissa, joo tiedän että ovat sitä ikäpolvea joka ei eroa mistään syystä. Mutta jos ei rakkautta riittäisi ja sielun vajaus niin vaatisi, niin tuskin pappa olis jaksanut jo yli 5 v käydä joka päivä mummua kattomassa ensin vanhainkodilla ja myöhemmin sairaalassa. Mummu ei edes puhu eikä näe mitään ja kuulokin on tosi heikko, kymmeneen vuoteen ei ole liikkunut itse lainkaan.

 

:O Mimmosella tutkalla sä näitä mun tekstejäni tulkkaat?

Mähän jo heti alussa pyysin kääntämään mun pääni...ja jos yhtään olet vastauksiani lukenut, niin kyllä mä uskon siihen, että ihmisillä on suria tunteita. Johan mä juuri latelin kauniita sanoja Turkilmaksellekin ja ihan sydämestä ne tuli...eikä minkään vitutuksen kourista.

Oma suhteeni ei ole kestänyt viittä vuotta. Joten en puhunut omasta henkilökohtaisesta kokemuksestani, vaan siitä mitä olen ympärilläni nähnyt. Ja johan kerroin, että ennemmin olen yksin, kuin huonossa suhteessa. Ja mä näen asiat siten, että on typerää ajatella että "kuuluu" tehdä jotakin...joten itse en siis niin toimisi.

Mutta antaa tän nyt olla sitten tässä. Johan tässä ehdittiinkin jo useamman sivun verran puhumaan jopa ihan järkevästi ennen, kuin tämäkin meni taas tällaiseksi rääpimiseksi ja päänaukomiseksi.

Hohhoijaa. Lue uudelleen nuo viestisi ja mieti sitten kuka alkoi rääpimään. Hyökkäsit mun kimppuuni jo heti ekassa kommentissasi rääpien miten MINÄ oikeassa ja muut väärässä ja blaablaablaa ihmeellisyyksiä. Sama vittumainen kommentointi vaan jatkuu. Ja anteeksi, oletin tosiaan väärin. En tiennyt että sulla on kaikki (?) lapset eri miehille kun tietääkseni niitä 3 sulla on. Siksi luulin että suhteesi on kestänyt yli 5 vuotta.

 

ei sellaista ole. eli vastaan EI.

 

Kyllä mieheni on miusta miun siulunkumppani ja paras ystäväni, en vaihtaisi häntä tai meijän parisuhdetta muuhun, toki hänessäkin on pieniä vikoja, kuten minussakin, kukaan ei ole täydellinen ja miun on hyvä olla hänen kanssaan. :heart:

Elämäni täyttymyksestä en nyt osaa sanoa, mitä tuo nyt sitten tarkoittaa, olen olemassa ilman miestänikin.

Ollaan oltu kuusi vuotta naimisissa, yhteensä yhessä kahdeksan vuotta ja miusta rakkaus ja parisuhde on vain syventynyt. :heart:

 

Me ollaan oltu jo 14 vuotta yhdessä. Mun mielestä on kummallista, että oletat, että asia muuttuisi. Päinvastoin, mitä kauemmin on yhdessä, sitä paremmin asiat lopulta menevät.

Jos näin on.. Niin miksi sitten yli 20v kestäneet liitot päättyvät eroon? Tiedän parikin tälläistä.

 

No tämän uskon. Ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Mä en usko ikuiseen, loppuelämän kestävään rakkauteen...koska en ole moista nähnyt. En tunne ketään, jonka avioliitto olisi kestänyt loppuun saakka siten, että liittoa voisi kutsua onnelliseksi.

Oho, melko synkeä lähipiiri. Mulla on jo ihan lähisuvussa liitot kestäneet +75v ja ihan onnellisina. Ei onnellisina varmastikaan joka hetki, kukaan ei kiellä, etteikö huonoja aikoja tule eteen liitossa kuin liitossa. Mutta ihan oikeasti onnellisia kuolemaan asti kestäneitä rakkausliittoja mun lähisuku on pullollaan. Mun suvussa ei monikaan ole edes eronnut, vaikka on iso suku. Nuori sukupolvi on ollut eroavaisempaa, jotenkin uskon, että yhteenkin on menty hepppoisemmin kuin aikaisemmin.

Itselleni mies on se puolikas, paras ystävä ja mitä muuta nyt luettelitkaan. Eikä se muutu miksikään, vaikka joku olisi sitä mieltä, että tämä ei ole totta. Jos miehelle tänään kävisi jotain, kuolisi tms niin en todella tiedä jaksaisinko jatkaa. Toki pakko olisi hengissä pysyä, mutta en olisi enää se sama ihminen vaan todellakin vajaa, särkynyt.

 

en usko, että kenenkään mies on... elämä kun ei ole mikään romanttinen nyyhkyleffa :kieh:

 

Kyllä se on! Luulin että monille olisi samoin :O Me ollaan mieheni kanssa niin samanlaisia, meillä on samat arvot ja me vietetään kaikki vapaa-aika yhdessä. Meillä on yhteiset kaverit (tietty toiset enemmän kuin toisen kavereita). Jos mieheni jättäisi tai kuolisi, elämäni romahtaisi. Ja joku saa siitä negatiivisen asian mutta minusta on ihanaa ottaa se riski, heittäytyä niin täysillä meidän yhteiseen elämään. Ja arvatkaa mitä? Olen tosi onnellinen!
Meillä on takana 8 yhteistä vuotta ja sinä aikana olemme kasvaneet kiinni toisiimme. Ei meidän elämä täydellistä tietenkään ole, kyllä me riitelemme, mutta pahimpinakaan hetkinä en ikinä luopuisi toisesta. Tekisin mitä vain mieheni eteen.
Ja kun olemme puhuneet näistä asioista niin mieheni on samaa mieltä minusta ja meistä

 

Parhaat ystävät ja sielunkumppanit on ihan muualla. Hän ei ole kaikkeni, eikä tee minusta ehjää. Olen ihan kokonainen ja ehjä yksinkin.. Parhaat ystävät ja sielunkumppanit on ystäväni jotka on ollut koko elämäni rinnallani. Miestä rakastan, mutta ei ole minulle mitään sen suurempaa. Meillä on hauskaa ja hyvä olla yhdessä.

 

Kammoat siis yksin oloa? Oletko koskaan ollut yksin, kauan? Ei ole paha haluata rinnalle ihminen, mutta kannattaa miettiä ottaako sen ihmisen rinnalle siksi että täytää oman pelon, eli yksinäisyyden - vaiko siksi että vieressä on ihminen joka kanssa todellakin haluaa elää elämänsä.

Mua ihmetyttää se, että näissä keskusteluissa suuren rakkauden ja puolivillaisen suhteen, joka perustuu vain yksinäisyyden pelkoon, välille ei nähdä mitään. Kyllä mun elämässäni ainakin suurin osa ihmisistä on sellaisia, joiden kanssa todella haluan elää elämääni, vaikkei kukaan heistä olekaan mitään suuria sieluntovereita joista tulisi tunne, että meidät on luotu toisillemme (joko kumppaneiksi tai ystäviksi). Kaikki heistä tuovat elämääni jotain positiivista, vaikken vetäisikään ranteita auki tai jäisi puolikkaaksi jos joku heistä kuolisi, tai vaikken edes kokisi heidän kanssaan mitään poikkeuksellisen voimakasta yhteyttä.

Erosin tässä jonkin aikaa sitten seurustelukumppanistani, koska lähipiirissä on tuollainen "täydellinen" suhde. Alkoi tuntua siltä, että omat tunteeni miestä kohtaan eivät ole tarpeeksi voimakkaat, että meidän täytyy erota ja minun täytyy olla yksin kunnes löydän jonkun joka todella tuntuu siltä oikealta. Mieheeni en ollut erityisen ihastunut missään välissä, ajauduimme vaan yhteen koska meillä oli yhdessä mukavaa ja helppoa, enkä kokenut että hän ymmärtää minua erityisen hyvin. Mitään varsinaista vikaa suhteessamme ei kuitenkaan ollut ja ilman tuota yhtä rakastunutta paria olisin luultavasti ihan onnellisena yhdessä hänen kanssaan edelleen.

Nyt olen alkanut miettiä, teinkö väärän ratkaisun. Olemme vieläkin paljon tekemisissä, koen hellyyttä miestä kohtaan, meillä oli hyvä olla yhdessä, asiat sujuivat hyvin ja arvostimme toisiamme. Suhteessamme oli lämpöä ja läheisyyttä, meillä oli samanlaiset arvot ja elämäntyyli. Emme riidelleet ikinä mistään. Ehdottomasti hän antoi elämääni paljon enemmän kuin otti. Mutten vieläkään voi sanoa rakastaneeni häntä. En tiedä, pitäisikö silti asiaa harkita uudelleen. Tuntuu typerältä odottaa jotain, minkä olemassaolosta ei ole edes varma. Vuodet kuluvat, olisin tahtonut perheenkin, mutta pian olen jo 30...elämäni on muuten oikein hyvää yksinkin, nyt mietin vaan, haikailenko turhaan jotain, mitä ei ole olemassakaan, tuhosinko turhan takia hienon ihmissuhteen hienoon ihmiseen.