Nyt rehellisesti: Onko miehesi sielunkumppanisi, paras ystäväsi ja elämäsi täyttymys?

No siis oliko sulla kokoajan ennen hänen tapaamistaankin sellainen olo, että elämä on tyhjää ja yksinäistä tai jotenkin vajaata? Että siitä jotain olennaista puuttuu?
Ei tyhjää, ei todellakaan yksinäistä, mutta "jokin" puuttui ja tuntui ontolta. En oikein osaa selittää paremmin. Jotain tärkeää puuttui. Kaikki ihan kivatkin miehet tuntui jotenkin turhilta, vaikka olisinkin rakastunut tms. Pidemmän päälle tiesin että ei riitä. Sitten kun tämä käveli vastaan niin oli kuin olisi voittanut lotossa, ja mies on sanonut samaa. Mua ei myöskään ole kukaan koskaan kohdellut näin hyvin aiemmin...
 
Viimeksi muokattu:
Loreall
Tottumista vai rakkautta? Näin monien vuosien jälkeen me ei enää todellakaan olla vastarakastuneita. Ei olla siis siinä mielessä rakastuneita, mutta rakastetaan kylläkin ja ollaan hyvin kiintyneitä toisiimme. Tottumista? Varmasti sitäkin. Tottai kai toiseen on tottunutkin vuosien saatossa. Mutta mitä vikaa on tottumisessakaan, kun toisen kanssa on yksinkertaisesti hyvä olla. Tottumista, rakkautta, kiintymystä ja toisen kunnioittamista.

Tuon sielunkumppanuuden ihmiset ymmärtävät varmaan hyvin eri tavoin. Mä en koe sielunkumppanuutta niin, että se olisi jotenkin runollisen mahtipontista, yliluonnollista, täydellistä yhteenkuuluvuutta. En myöskään usko yhteen ainoaan ja oikeaan vaan siihen, että sopivia kumppaneita olisi tietenkin useampiakin, mutta mulle riittää kun oon löytänyt sen yhden, jonka kanssa on hyvä olla.

Mulle sielunkumppanuus on sitä, että me ollaan miehen kanssa pohjiltamme hyvin samanlaisia, ymmärrämme (useimmiten ;) ) toisiamme ja tunnemme kuuluvamme yhteen.
 
Siinähän se sielunkumppanuus varmasti näkyykin, ettei tarvitse estellä tai määräillä toista, koska omat sekä kumppanin ajatukset elämän suurista linjoista ovat niin yhdensuuntaiset. Tokihan parisuhde perustuu vapaaehtoisuuteen, mutta siinä vaiheessa kun perustetaan perhettä, niin kyllä mun mielestä pitää kestää se, että sun elämään ja tahtomisiin puututaan. Vanha ja kulunut esimerkki: Jos mun puolisoa häiritsisi esim. mun tyttöjen illat ihan suunnattomasti, niin totta hemmetissä mä jättäisin ne väliin. Puolisohan siinä tapauksessa olisi määrännyt mun menemisistä, mutta se ei olisi mikään ongelma mulle.
Käsitän sielunkumppanuuden ihan eri asiana kuin ihmisen luonteen. Mä en missään nimessä voisi ottaa itselleni miestä jota häiritsisi minun harrastukset, matkustelut yms. Me teemme asioita yhdessä ja erikseen. Toki asioita joutuu fiksailemaan kun näitä lapsia tässä on. Mutta olen elänyt pitkän elämän jo ennen miestänikin ja pidän osan elämästäni edelleen minun elämänäni. Me emme ole yksi ihminen vaan nainen ja mies joilla on myös äidin ja isän roolit. Haluan nauttia elämästäni jotta pystyisin nauttimaan miehestäni.
 
4 paaperoa
No mun mielestä on. Läheisriippuvuus on muiden riippuvuuksien kaltainen sairaus, jossa on loistava väylä molempien tai toisen osapuolen manipuloinnille ja alistamiselle. Silloin toisella tai molemmilla voi näennäisesti olla hyvä olla, mutta pinnan alainen totuus voi olla toinen. Saattaahaan alkoholiriippuvainenkin vakuttaa voivansa hyvin, mutta ei tosiasiallisesti voi hyvin niin kauan kuin hyvinvointi on riippuvainen alkoholinsaannista. Sama läheisriippuvuussuhteessa.
Ja mun mielestä nykyään haetaan ja halutaan hienoja termejä vähän joka asialle. Kaikkea pitää nykyään ruotia pohjamutien kautta. Helppous ja tyytyväisyys on pois muodista.
 
"vieras"
Tulin surulliseksi ap:n puolesta. Kannattaako tuollaisessa suhteessa tai "suhteessa" olla johon ei usko, jossa tunteet ei ole tarpeeksi vahvoja? Mun mielestä ei. Elämän hukkausta tyytyä tuollaiseen.
Me olemme olleet yhdessä 11 vuotta ja voin kyllä vakuuttaa että suhde paranee ja paranee koko ajan. Mistä sen tietää onko tottumista vai rakkauta? Sen vaan tuntee ja lujasti tunteekin <3
 
[QUOTE="vieras";24290822]Tulin surulliseksi ap:n puolesta. Kannattaako tuollaisessa suhteessa tai "suhteessa" olla johon ei usko, jossa tunteet ei ole tarpeeksi vahvoja? Mun mielestä ei. Elämän hukkausta tyytyä tuollaiseen.
Me olemme olleet yhdessä 11 vuotta ja voin kyllä vakuuttaa että suhde paranee ja paranee koko ajan. Mistä sen tietää onko tottumista vai rakkauta? Sen vaan tuntee ja lujasti tunteekin <3[/QUOTE]

Eli mun pitää olla loppuelämä yksin, koska en usko ikuiseen rakkauteen? Ja tarkoittaako siis se sitä, ettewi tunteet ole riittävän vahvoja, jos ei usko että ne kestää ihan aina?

Yksinään olo ei kyllä välttämättä ole huono idea, mutta mä koen olevani kyllä ihan tyytyväinen elämääni ja siihen, että mulla on tuo ukko tuossa vierellä. Joten miksi sitä muuttamaan? Muutan kyllä heti, jos rupeaa muunlaiset tunteet olemaan päälimmäisinä.

Miksi ainoa oikea tapa elää suhteessa on heittäytyä sihen ihan kokonaan? Jos meille sopi tämä, niin miksi emme voisi olla ja elää näin? Ja miksi mun pitäisi kokea tämä tyytymiseksi?

Sä kuulut niihin 2 % jotka kokee suhteensa tuolleen, joten miksi sä olet yhtään sen oikeammassa kuin mä? Ja miksi vain ne 2% saavat elää suhteessa ja me muut, 98" pitää elellä yksinään, kun ei päästä samalle tasolle, kuin sä?
 
"vieras"
Mäpäs tiedän yhden liiton joka kesti liki nelkyt vuotta, kunnes kuolema erotti. Ja ne kyllä rakasti toisiaan ihan täysiä, vaikka tuli paljon peetä niskaan mm. todella vakava, pitkä sairaus (joka lopulta veikin toisen) ja monta muuta mutkaa. Se jäljelle jäänyt ei ole vieläkään ehjä, kun se toinen puuttuu :/ Vuosia jo kuitenkin kulunut kuolemasta.
Omasta puolestani voin vastata että uskoisin miehen olevan mulle se paras mahdollinen vaihtoehto. Tuskin löydän ketään lähempänä sielunkumppanin määritelmää kuin hän on, muta eihän se nyt tarkoita et ihan onnellisina eletään sata vuotiaiksi, elämällä on kumma tapa heittää kapuloita rattaisiin...
 
"vieras"
Eli mun pitää olla loppuelämä yksin, koska en usko ikuiseen rakkauteen? Ja tarkoittaako siis se sitä, ettewi tunteet ole riittävän vahvoja, jos ei usko että ne kestää ihan aina?

Yksinään olo ei kyllä välttämättä ole huono idea, mutta mä koen olevani kyllä ihan tyytyväinen elämääni ja siihen, että mulla on tuo ukko tuossa vierellä. Joten miksi sitä muuttamaan? Muutan kyllä heti, jos rupeaa muunlaiset tunteet olemaan päälimmäisinä.

Miksi ainoa oikea tapa elää suhteessa on heittäytyä sihen ihan kokonaan? Jos meille sopi tämä, niin miksi emme voisi olla ja elää näin? Ja miksi mun pitäisi kokea tämä tyytymiseksi?

Sä kuulut niihin 2 % jotka kokee suhteensa tuolleen, joten miksi sä olet yhtään sen oikeammassa kuin mä? Ja miksi vain ne 2% saavat elää suhteessa ja me muut, 98" pitää elellä yksinään, kun ei päästä samalle tasolle, kuin sä?
Kylläpä siellä meni herne ja syvälle nenään :O Taitaa olla arka aihe kun noin hermostuit. Mun mielipide on ihan yhtä tärkeä kuin sunkin ja mun mielestä on "turhaa" tuhlata elämäänsä suhteessa johon ei usko alun alkaenkaan ja jossa ei suuria tunteita ole. Minä ainakin haluan parisuhteen, en kaverisuhdetta. Toisaalta ymmärrän kyllä sunkin kannan jos et koskaan ole mahtavassa parisuhteessa saanut elää. Minä olen oppinut kaikenlaista vuosien aikana ja vielä 11 vuoden jälkeen voin sanoa että meidän suhde on niin "täydellinen" kuin se voi olla.
 
"vieras"
[QUOTE="vieras";24290923]Kylläpä siellä meni herne ja syvälle nenään :O Taitaa olla arka aihe kun noin hermostuit. Mun mielipide on ihan yhtä tärkeä kuin sunkin ja mun mielestä on "turhaa" tuhlata elämäänsä suhteessa johon ei usko alun alkaenkaan ja jossa ei suuria tunteita ole. Minä ainakin haluan parisuhteen, en kaverisuhdetta. Toisaalta ymmärrän kyllä sunkin kannan jos et koskaan ole mahtavassa parisuhteessa saanut elää. Minä olen oppinut kaikenlaista vuosien aikana ja vielä 11 vuoden jälkeen voin sanoa että meidän suhde on niin "täydellinen" kuin se voi olla.[/QUOTE]

...ja siksi en vähempään enää tyytyisi.
 
[QUOTE="vieras";24290923]Kylläpä siellä meni herne ja syvälle nenään :O Taitaa olla arka aihe kun noin hermostuit. Mun mielipide on ihan yhtä tärkeä kuin sunkin ja mun mielestä on "turhaa" tuhlata elämäänsä suhteessa johon ei usko alun alkaenkaan ja jossa ei suuria tunteita ole. Minä ainakin haluan parisuhteen, en kaverisuhdetta. Toisaalta ymmärrän kyllä sunkin kannan jos et koskaan ole mahtavassa parisuhteessa saanut elää. Minä olen oppinut kaikenlaista vuosien aikana ja vielä 11 vuoden jälkeen voin sanoa että meidän suhde on niin "täydellinen" kuin se voi olla.[/QUOTE]

Hei hetkinen...missä kohtaa mä hermostuin? Ei mulla mennyt herne nenään...siis todellakaan. Ihan samalla fiiliksellä kirjoitin tuon, kuin mitä kirjoitin kaikki muutkin tekstit.

Eikä ole siis arka aihe tai mitään muutakaan. Miksi olisi, kun kerroin juuri, että olen tyytyväinen.

Mä en usko YHTEENKÄÄN suhteeseen, eli mun pitäisi siis sitten olla yksin(kö)? Eikä se poista suurten tunteiden mahdollisuutta, jos ei usko liiton kestävän loppuelämää. Tai sanotaanko niin, että kyllä mä uskon että liittoni voi kestää loppuelämän...miksi ei voisi. Mutta en mä menisi siitä vetoa lyömään, koska en mä siihen luota. Ja mielestäni olisi hyvin tyhmää luottaa moiseen asiaan. Kyllä meillä suuria tunteita on, ei me muutoin oltaisi menty naimisiin ja perustettu perhettä. Mutta kyllä tästä on sielunkumppanuus ja paras ystävyuys hyvin kaukana. Mun mielestäni parisuhteeseen ei edes kuulu mikään paras-ystävä meininki.

Ja tuohon juuri perustan omalta osaltani tuon sinun lapuseesi, että haluaa parisuhteen, ei kaverisuhdetta. Kaverit ja ystävät mulla on ihan erikseen ja tämä tässä on parisuhteeni.

Ja mielestäni (ja nyt voin myöntää, että tässä kohtaa olen hieman ärsyyntynyt) on typerää tulla selittämään siitä miten en ole elänyt koskaan mahtavassa parisuteessa, koska kyllä parisuhde voi olla hyvä ja jopa mahtava vaikkei siinä olekaan sielunkumppanuutta, eikä sen eteen ole valmis vetmään itseään jojoon.

Kiva kuulla että teidän suhde on niin täydellinen, kuin mitä se voi olla. Meidän suhde voisi varmaan olla täydellisempi vaikka se hyvä onkin. En kyllä tottapuhuakseni usko, että maanpäältä löytyy yhtäkään asiaa jossa ei olisi parantamisen varaa. On se sitten ihminen itse tai vaikka se parisuhde. Mutta toki voin olla väärässäkin.
 
Niin ja se Mies on syntynyt 1973 ja minä 07.03 niin eikö sekin ole aika erikoista...ja varsinkin koirankin syntymäpäivä...08.04 eli mun syntymävuosi 1984.
Mä pistän paremmaks. Me ollaan tavattu samana päivänä kuin mun vanhemmat aikanaan. Mun nimipäivä on samana päivänä kuin anopin syntymäpäivä. Mun mies, miehen toinen isoisä ja mun äiti ovat syntyneet samana päivänä. Mun l.a oli vielä sille samaiselle päivälle, mutta muutamalla tunnilla meni seuraavan vuorokauden puolelle.
 
  • Tykkää
Reactions: chef
jei
Eli mun pitää olla loppuelämä yksin, koska en usko ikuiseen rakkauteen? Ja tarkoittaako siis se sitä, ettewi tunteet ole riittävän vahvoja, jos ei usko että ne kestää ihan aina?

Yksinään olo ei kyllä välttämättä ole huono idea, mutta mä koen olevani kyllä ihan tyytyväinen elämääni ja siihen, että mulla on tuo ukko tuossa vierellä. Joten miksi sitä muuttamaan? Muutan kyllä heti, jos rupeaa muunlaiset tunteet olemaan päälimmäisinä.

Miksi ainoa oikea tapa elää suhteessa on heittäytyä sihen ihan kokonaan? Jos meille sopi tämä, niin miksi emme voisi olla ja elää näin? Ja miksi mun pitäisi kokea tämä tyytymiseksi?

Sä kuulut niihin 2 % jotka kokee suhteensa tuolleen, joten miksi sä olet yhtään sen oikeammassa kuin mä? Ja miksi vain ne 2% saavat elää suhteessa ja me muut, 98" pitää elellä yksinään, kun ei päästä samalle tasolle, kuin sä?
Kammoat siis yksin oloa? Oletko koskaan ollut yksin, kauan? Ei ole paha haluata rinnalle ihminen, mutta kannattaa miettiä ottaako sen ihmisen rinnalle siksi että täytää oman pelon, eli yksinäisyyden - vaiko siksi että vieressä on ihminen joka kanssa todellakin haluaa elää elämänsä.

Nykymaailmassa on surullisen paljon ihmisiä jotka pelkäävät yksinoloa. Siksi on pakko olla jonkun kanssa vaikka hampaat puoliksi irvessä - ei siis ihme että erotilastotkin on mitä on. Ei sen "puolivillasen" kanssa pakko ole koko elämää ollakaan, sen voi vaihtaa kun siltä tuntuu.
 
Paras ystävä, kyllä. Sielunkumppani, miten sen nyt ottaa. Ollaan aika erilaisia. Unelmien täyttymys, sitäkin. Jos mies lähtisi tai kuolisi, jotain minusta puuttuisi koko loppuelämän. Uskon kyllä ikuiseen rakkauteen, naiivia tai ei.
 
Kammoat siis yksin oloa? Oletko koskaan ollut yksin, kauan? Ei ole paha haluata rinnalle ihminen, mutta kannattaa miettiä ottaako sen ihmisen rinnalle siksi että täytää oman pelon, eli yksinäisyyden - vaiko siksi että vieressä on ihminen joka kanssa todellakin haluaa elää elämänsä.

Nykymaailmassa on surullisen paljon ihmisiä jotka pelkäävät yksinoloa. Siksi on pakko olla jonkun kanssa vaikka hampaat puoliksi irvessä - ei siis ihme että erotilastotkin on mitä on. Ei sen "puolivillasen" kanssa pakko ole koko elämää ollakaan, sen voi vaihtaa kun siltä tuntuu.

Ei...enkö mä osaa nyt yhtään tuoda itteeni esille :D

Mä rakastan yksinoloa. Mä kaipaan ja tarvitsen yksinoloa. Mutta miksi mä vaihatisin tämän suhteeni yksinoloon, kun mä olen siis kaikin puolin ihan onnellinen tähän suhteeseen. Ajoittain kyllä toisen naama räsyttää ja silloin kaipaan sitä omaa tilaa ja yksinäisyyttä enemmän, koska olen kuitenkin pohjiltani erakkoluonne.

Jos mulla on vaihtoehtona yksin olo ja huono suhde, valitsen kiljuen sen yksinolon. Mutta en ooe valmis luopumaan nykyisestä suhteestani ja vaihtamaan sitä yksinoloon, koska en näe siinä mitään järkeä. Sielunkumppaneita emme ole, mutta kyllä meillä silti hyvin pyyhkii.
 
Turkilmas
Meidän suhteessa pätee kaikki mahdolliset kliseet, alkaen siitä että tutustuimme kohtalon johdatuksesta ja rakastuin heti. Oli myös alusta saakka selvää, että meidän suhde kestää. Olisin voinut muutaman kuukauden jälkeen jo avioutua, niin varma olin tunteistani.

Kyllä, mies todellakin on paras ystäväni. Hän on myös ainoa ihminen maailmassa, jolle olen uskaltautunut kertomaan synkkiä asioita itsestäni. Ja saanut silti osakseni vain rakkautta ja hyväksyntää. Tunnen myös että hän on sielunkumppanini. Me täydennämme toisiamme, miehen ujous ja arkuus on myötäni vähentynyt ja minä taas olen vähemmän päällekäyvä minäminä- ihminen, jollainen aiemmin olin.

Huomaan usein olevani edelleen rakastunut mieheeni ja välillä on jopa perhosia vatsassa kuin vastarakastuneena. Miehen läheisyys tuntuu hyvältä ja miehen syli on paras paikka maailmassa. Nautin myös valtavasti meidän pitkistä ja syvällisistä keskusteluista. Yhä edelleen, aina silloin tällöin, valvotaan myöhään yöhön ja vaan jutellaan.

En liioin ymmärrä mihin nämä kaikki vuodet on menneet, sillä yhä edelleen mieheni yllättää mut jollain positiivisella luonteenpiirteellään, eikä vieläkään arki ole pelkästään tottumusta ja turruttavaa. Meillä nauretaan paljon, nautitaan toistemme seurasta ja rakastetaan.

Tottakai myös tapellaan ja välillä menee tosi huonostikin. Olen kuitenkin luvannut itselleni, että olen mieheni kanssa ainoastaan omasta tahdostani. Huonoina aikoina mietin että tahdonko jatkaa hänen kanssaan vai tahdonko erota. Vielä tähän mennessä en ole tahtonut erota.

Mies myös osaa ärsyttää mut välillä raivon partaalle ja aina "tiettyyn aikaan kuukaudesta" en löydä miehestä mitään muuta kuin huonoja puolia. Mutta nautin myös siitä että vaikka miten kiukkuan ja olen vaikea, niin mies on ja pysyy rinnallani. Oikeastaan hänen mielestään mä olen suloinen kun kiukkuilen :D.

Tiedän että tulisin toimeen vallan mainiosti ilman miestäni. Mutta en halua. Ja osittain tuntisin itseni varmasti myös vajavaiseksi ilman miestäni. Joskus riidat venyy ja ollaan mykkäkoulua. Ja se on ihan karseeta kun miehelle pitää aina ekana kertoa yksi jos toinen asia ja sitten ei voi. Pakko aina laittaa muistiin kaikki asiat mitä sitten kerron kun mykkäkoulu on ohi :D.

Mun elämä on muuttunut paljon paremmaksi, turvallisemmaksi ja onnellisemmaksi mieheni myötä. Rakastan tätä turvallisuuden tunnetta, jonka olen saanut suhteemme aikana. Ei sitä pysty sanoin kuvaamaan. Ja uskallan kyllä nauttia tästä ihan kympillä. Jos joskus, syystä tai toisesta, erotaan, niin sitten niin tapahtuu. En todellakaan haluaisi luopua tästä onnesta vain siksi että se joskus saattaa loppua. Elän ja haluan elää tunteella.
 
Meidän suhteessa pätee kaikki mahdolliset kliseet, alkaen siitä että tutustuimme kohtalon johdatuksesta ja rakastuin heti. Oli myös alusta saakka selvää, että meidän suhde kestää. Olisin voinut muutaman kuukauden jälkeen jo avioutua, niin varma olin tunteistani.

Kyllä, mies todellakin on paras ystäväni. Hän on myös ainoa ihminen maailmassa, jolle olen uskaltautunut kertomaan synkkiä asioita itsestäni. Ja saanut silti osakseni vain rakkautta ja hyväksyntää. Tunnen myös että hän on sielunkumppanini. Me täydennämme toisiamme, miehen ujous ja arkuus on myötäni vähentynyt ja minä taas olen vähemmän päällekäyvä minäminä- ihminen, jollainen aiemmin olin.

Huomaan usein olevani edelleen rakastunut mieheeni ja välillä on jopa perhosia vatsassa kuin vastarakastuneena. Miehen läheisyys tuntuu hyvältä ja miehen syli on paras paikka maailmassa. Nautin myös valtavasti meidän pitkistä ja syvällisistä keskusteluista. Yhä edelleen, aina silloin tällöin, valvotaan myöhään yöhön ja vaan jutellaan.

En liioin ymmärrä mihin nämä kaikki vuodet on menneet, sillä yhä edelleen mieheni yllättää mut jollain positiivisella luonteenpiirteellään, eikä vieläkään arki ole pelkästään tottumusta ja turruttavaa. Meillä nauretaan paljon, nautitaan toistemme seurasta ja rakastetaan.

Tottakai myös tapellaan ja välillä menee tosi huonostikin. Olen kuitenkin luvannut itselleni, että olen mieheni kanssa ainoastaan omasta tahdostani. Huonoina aikoina mietin että tahdonko jatkaa hänen kanssaan vai tahdonko erota. Vielä tähän mennessä en ole tahtonut erota.

Mies myös osaa ärsyttää mut välillä raivon partaalle ja aina "tiettyyn aikaan kuukaudesta" en löydä miehestä mitään muuta kuin huonoja puolia. Mutta nautin myös siitä että vaikka miten kiukkuan ja olen vaikea, niin mies on ja pysyy rinnallani. Oikeastaan hänen mielestään mä olen suloinen kun kiukkuilen :D.

Tiedän että tulisin toimeen vallan mainiosti ilman miestäni. Mutta en halua. Ja osittain tuntisin itseni varmasti myös vajavaiseksi ilman miestäni. Joskus riidat venyy ja ollaan mykkäkoulua. Ja se on ihan karseeta kun miehelle pitää aina ekana kertoa yksi jos toinen asia ja sitten ei voi. Pakko aina laittaa muistiin kaikki asiat mitä sitten kerron kun mykkäkoulu on ohi :D.

Mun elämä on muuttunut paljon paremmaksi, turvallisemmaksi ja onnellisemmaksi mieheni myötä. Rakastan tätä turvallisuuden tunnetta, jonka olen saanut suhteemme aikana. Ei sitä pysty sanoin kuvaamaan. Ja uskallan kyllä nauttia tästä ihan kympillä. Jos joskus, syystä tai toisesta, erotaan, niin sitten niin tapahtuu. En todellakaan haluaisi luopua tästä onnesta vain siksi että se joskus saattaa loppua. Elän ja haluan elää tunteella.
Kuulostaa kyllä melko kaunarimeiningiltä, mutta pakko kai se on uskoa, kun noin sanot :D Tosi hienoa jos (tai siis kun) tunnet noin ja vissiin mieskin tuntee. Tuo vaan kuulostaa niin "elokuvameiningiltä" että sitä on vaikea uskoa. Vaikka tokikin siis uskon että noin se homma teillä menee, mutta silti...aika kummaa, vaikkakin siis ihanaa :D
 
"..."
Haluaisin, että olisi ja ehkä jossain vaiheessa ymmärrettiin toisia paremmin, puhuttiin enemmän. Nykyään arki vaan on niin täynnä kaikkea, ettei oikein ehditä kohdata tai jos ehdittäisiin, niin ei jakseta muuta kuin maata sohvalla ja katsoa tv.tä. Meillä olis paljon petrattavaa, mutta jotenkin uskon että me voitais pystyä paaljon parempaan, jos vaan vähän yritettäisiin. Molemmat kyllä halutaan olla yhdessä ja rakastaa, mutta... Paljonhan se on itsestä kiinni. Ihmisethän muuttuu koko ajan, eikai se sielunkumppanuus ole vain sitä, että tuo on ja tuo ei, eikä asia voi koskaan muuksi muuttua.
 
"moi"
on. mies tykkää olla kotona, ja mökillä.ei ole baarissa hiihtelijä. luotan häneen 100%. joten tunnen itseni hyväksi tässä suhteessa. mutta täytyy sanoa että minulla on myös tyttökaveri hän on täydellisesti minun sielunkumppani, luulin että kukaan ei ymmärrä minua ja ajatuksiani, ja oli hyvä että vihdoin löysin joka ajattelee samanlailla
 
"kia"
Mun mieheni on "se ainoa oikea" mulle.
En ole koskaan kaivannut parisuhdetta, jätin kaikki poikaystäväni heti kun alkoi pieninkin asia ahdistamaan, halusin asua ja päättää kaikesta yksin, pelkkä parisuhde- sana sai ihoni kananlihalle ym.
Mutta miehestäni löysin sen jonka kanssa viimeinkin oli aidosti hyvä olla. Voimme puhua mistä vaan,nauramme, halailemme, pussaamme,sanomme rakastavamme monta kertaa päivässä. Toisen näkeminen saa edelleen sydämen pomppaamaan ja molempien mielestä rakastamme toisiamme päivä päivältä enemmän.
Suhteen alkuhuuma ei tunnu miltään tähän nykyiseen huumaan verrattuna; vaikka on pieni lapsi, toinen tulossa, mies paljon töiden takia poissa kotoa. Silti koemme olevamme vahvempia päivä päivältä.
Me molemmat olemme todella vahvoja ja itsenäisiä ja monen mutkan kautta palaset loksahtivat kohdalleen, molemmat löysivät sen oman palansa. Vaikka pärjäisimme loistavasti yksin niin olemme mieluiten vahvempina yhdessä.
Vaikeuksia meilläkin on ollut ja otamme välillä yhteen mutta koskaan rakkaus toiseen ei ole horjunut. Kun on se ihminen vieressä jonka kanssa haluaa aidosti olla koko loppu elämänsä niin silloin on valmis tekemään töitä sen eteen, eikä silloin tarvitse tyytyä mihinkään vaan tiedät saavasi itsellesi sen parhaimman.
 

Yhteistyössä