Nyt rehellisesti: Onko miehesi sielunkumppanisi, paras ystäväsi ja elämäsi täyttymys?

"sasa"
Miten ihmeessä te voitte aina kestää toisianne? Enkä tarkoita ettei pikkuriitoja olisi, sillä niitä nyt on varmaan myös niillä täydellisillä pareilla. Ennemminkin tarkoitan sitä, että ettekö koskaan kaipaa omaa elämää. Siis ihan ikiomaa, ilman että siinä on se toinen määräämässä, puuttumassa tai vähintäänkin vaikuttamassa lähes joka asiaan? Ettekö te ole eri mieltä?
Toista kestää silloin loputtomiin, kun toisen lähellä on hyvä olla. Omaa elämää? Puolisoni kuuluu omaan elämääni. En koe häntä jarruksi elämässäni, joka määrää tai puuttuu siihen.

Toki erimielisyyksiä joskus tulee, pari kolme kertaa vuodessa, jos on väsynyt tai stressaantunut. Kohta kuitenkin kiukun voittaa kaipaus toisen kosketuksesta. Suhteemme on kestänyt kolmen vuoden talonrakennuksen, samassa työpaikassa työskentelyn, sekä naperon erittäin hankalat ensimmäiset pari vuotta. Tiedän, että vaikka kaikki muu ympärilläni romahtaisi, niin puolisoni seisoo rinnallani. Yhtä voimakasta rakkautta ja kiintymystä koen ainoastaan lastamme kohtaan. Olisin todellakin vajaa ihminen, jos vaimolleni ja pojalleni jotain tapahtuisi.
 
"Minnie"
Mun mies on niin samanlainen kuin minä, että oikeen ärsyttää. Olis pitäny etsiä vastakohta täydentämään, mutta perhana kun en hoksannut.

Ollaan molemmat impulsiivisia. Toisen pitäis jarruttaa...
Ollaan molemmat huonohermoisia. Toisen pitäis olla lehmänhermoinen...
yms.

Mutta on meillä sitten muukin ajatusmaailma ihan samanlainen, että...
 
Tosta sielunkumppni-nimityksestä mä en pidä oikein. Tai ei se kuvaa minun miestäni. Sielunkumppani olisi joku, joka ymmärtäisi minua syvältä sielun pohjalta asti, eikä sellaisia ihmisiä ole. Jumala vaan on sellainen. Ihmisistä sitä lähimmäksi pääsee oma veli ja sisko.
 
[QUOTE="friidu";24290222]Etkä koskaan ota elämässäsi riskejä?
Better to have loved and lost than never to have loved at all.[/QUOTE]

Toki otan, mutta en sellaisia joiden varjolla saattaa romuttua elämästä pohja. Pohja pitää itse rakentaa vankaksi...niin vankaksi ettei sitä pysty kukaan muu horjuttamaan murenemiseen saakka. Koska on jopa ihan todennäköistä ettei as if ja hänen miehensä kuole samana päivänä, on tuossa mielestäni melko suuri riski.

Näkisin siis, että se rauha pitää löytää ensisijaisesti itsestään, eikä kenenkään muun läsnäolon avulla. Sillä se ei ole välttämättä kovinkaan kestävä rauha. 50-50.
 
Ei - kyllä - ei.

En usko sielun kumppanuuteen, on vaan persoonia jotka sopii yhteen paremmin ja huonommin. Ystäviä olemme olleet jo ennen seurustelua. Toivottavasti kukaan yksi ihminen ei ole ikinä minulle elämäni täyttymys.
 
Luitko sä lainkaan mun aloitstekstiäni? :D

Mä en usko moiseen, joten ei, en ole tavannut sielunkumppaniani. Enkä usko että tapaan, kun ei semmoista ole olemassakaan. Mä olen senvertaa erakkoluonne, että mua ahdistais ihan suunnattomasti jos mies määrää ja puuttuu liikaa...saati että joka ikiseen asiaan. Ajatuskin saa pahoinvoivaksi.

Miksi kaikille pitäisi löytyä sielunkumppani? Maailma on täynnä vanhija piikoja, eli ei kaikille ole sielunkumppaneita. Eikä pidäkään olla.
Mä jotenkin uskon vielä tuohon sielunkumppani-ajatukseen. :D Mutta siis en siihen, että jos joku on mun sielunkumppani, niin mun kuuluu sitten antaa sen MÄÄRÄTÄ kaikista asioista ja PUUTTUA kaikkeen. Mun sielunkumppanini tuskin edes sellaista haluaisi. :) Uskon kohdanneeni ainakin yhden sielunkumppanini, mutta elämänkumppaniksi en häntä haluaisi. :) Eikä hän tosiaankaan halua MÄÄRÄTÄ asioistani. :D Meidän sielunkummpanuuteemme kuuluu toisen kunnioittaminen, joka taas minun maailmassani sulkee toisen asioista määräämisen vallan kokonaan pois.
 
"friidu"
Alkuperäinen kirjoittaja näin se vaan menee;24290209:
Joo, en usko moisiin, naiset yliromantisoi, ja totta kai sen kumppanin haluaa nähdä ainoana oikeana, jonka on silloin 16-kesäisenä tms. tavannut. Ei ole edes tietoa paremmaksta.

Uskon, että näistäkin liitoista mitä tässä ketjussa on hehkutettu, moni päättyy eroon niin, että mies lähtee. Miehet on paljon herkempiä lähtemään, kun löytävät uuden. Seksuaalinen intohimo kestää 2-3 v. maksimissaan (juuri sen verran kun on biologisesti järkevää, että saadaan yhteinen jälkikasvu elämän alkuun), sen jälkeen suhteet perustuu kiintymykselle ja tottumukselle.
Mä en yliromantioi mitään. olen välillä jopa ylipragmaattinen.
Mutta meidän seksielämä on nykyään jopa parempaa kuin 10v sitten. Tottakai suvantovaiheita on, mutta sehän kuuluu elämään.

Saat toki uskoa mihin haluat. On kuitenkin hyvä tajuta, että se oma uskomus ei aina ole ainoa oikea.
 
Loreall
Monet ihmettelevät sitä miten puoliso voi olla paras kaveri. Mulle se on ihan itsestään selvää. Me ollaan oltu yhdessä 17-vuotiaista ja nyt ollaan yli kolmekymppisiä. Kyllä mies on se henkilö, joka tuntee mut parhaiten, jolle mä kerron murheeni ja iloni tarvittaessa. On mulla muitakin hyviä ystäviä ja muutamat olen tuntenut kauemmin kuin mieheni, mutta vaikka he hyviä ystäviä ovatkin niin kyllä mä kaikkein eniten kerron tunteistani ja ajatuksistani omalle miehelleni. Hänen kanssaan mä olen asunut ja jakanut jokapäiväisen elämäni yli neljätoista vuotta, joten hän kyllä myös tuntee mut parhaiten. Ei se ole pois mun hyviltä ystäviltäni, että mies on se mun paras ystäväni.
 
  • Tykkää
Reactions: HouseOfSleep
Lähes pelottava ajatella että puoliso olisi täydellinen sielunkumppani jokaisessa asiassa vaikka tietyllä tavalla sitä onkin. En osaa ajatella puolisoa varsinaisesti ystävänäkään, vaikka tavallaan siihen ei mitään estettä olisi. Elämän täyttymys... tavallaan on, elämäni olisi hyvin toisenlaista jos häntä ei rinnallani olisi.
 
En mä usko mihinkään varsinaiseen sielunkumppanuuteen. Että jokaiselle olisi joku pari, joka on se oikea ja jotkut sitten löytää sen, toiset ei. Uskon, että jollain tietyllä hetkellä, tietyssä mielentilassa ja elämäntilanteessa joku ihminen voi tuntua täydelliseltä, mutta sekään ei varmaan ole pysyvä olotila.

Mulla ja mun miehellä on enemmänin niin, että me täydennetään toisiamme. Ei olle kovinkaan samanlaisia sieluiltamme, vaikka rakastetaankin toisiamme paljon.
 
"tyty"
[QUOTE="Minnie";24290271]Mun mies on niin samanlainen kuin minä, että oikeen ärsyttää. Olis pitäny etsiä vastakohta täydentämään, mutta perhana kun en hoksannut.[/QUOTE]

Heh. Sama vika täällä. Luonteet ovat olleet samanlaiset jo ennen tapaamistamme, mutta ajatusmaailmat ovat kyllä lähentyneet näiden 10 v aikana. Tosin samansuuntaisethan ne olivat jo yhteen mennessämme.
 
Jos tuohon ynnätään se että mun aviomiehen perhetausta on ollut samanlaista kuin minulla, eli alkoholisti isä. Samanlaiset kiinnostuksen kohteet ja se jos toinen ajattelee jotakin asiaa, niin toinen sanoo sen hetkenpäästä, niin eikö se aika likellä sielunkumppania ole? Niin ja se Mies on syntynyt 1973 ja minä 07.03 niin eikö sekin ole aika erikoista...ja varsinkin koirankin syntymäpäivä...08.04 eli mun syntymävuosi 1984. Niin ja kaikkein hassuinta siinä on se, et se on just sellanen millasesta mä oon lapsena haaveillu. Osaa korjata tietokoneita ja autoja :D
 
Alkuperäinen kirjoittaja PölyEsteri;24290260:
Määrääminen ei kuulosta oikein mukavalta. Se ei ole ehkä kauheen hyvä juttu, jos puolisoiden ajatukset on niin erilaisia, että toinen tulee määrätyksi. Pakokauhu tulisi.
No nimenomaan. :D Mulla on sen verran itsenäisyyttä, että saan näppyjä jos joku yrittää mua määräillä. Ehkä se joskus teinityttönä tuntui sellaiselta kivalta huolehtimiselta. Nyt kun olen aikuinen, haluan päättää itse asioistani. Toki parisuhteessa se tarkoittaisi asioiden päättämistä yhdessä.
 
Sä et selvästikkään ole tavannut vielä sielunkumppaniasi...
Mä nimenomaan en missään tapauksessa halua enään "omaa elämää", mä haluan, että mun mies on määräämässä ja puuttumassa ja vaikuttamassa joka asiaan. Ja kyllä hyvä suhde vain paranee vuosien myötä, seksikin...
:O Jos mies koittais estellä mua tai mä sitä niin siitä ei hyvää seurais. Kyllä mulla pitää saada siivet kantaa ja voin elää eläämäni ilman, että minut tukahdutetaan. Parisuhde pitää olla mielestäni vapaaehtoista ei pakkoa.
Mutta olemme niin erilaisia kaikki. Minä haluan nauttia elämän kaikista teistä kuten miehenikin ja silti olla yhdessä :)
 
"friidu"
Toki otan, mutta en sellaisia joiden varjolla saattaa romuttua elämästä pohja. Pohja pitää itse rakentaa vankaksi...niin vankaksi ettei sitä pysty kukaan muu horjuttamaan murenemiseen saakka. Koska on jopa ihan todennäköistä ettei as if ja hänen miehensä kuole samana päivänä, on tuossa mielestäni melko suuri riski.

Näkisin siis, että se rauha pitää löytää ensisijaisesti itsestään, eikä kenenkään muun läsnäolon avulla. Sillä se ei ole välttämättä kovinkaan kestävä rauha. 50-50.
Juu, kyllä minäkin rakennan elämäni niin, että se onni lähtee itsestä. Mutta rakkaus tuo siihen aika älyttömästi sisältöä.

Minusta tuo selityksesi kuulostaa, ette uskalla/halua rakastua ja päästää irti omista tunnekahleistasi. Been there.. ;)
 
Kyllä nyt täytyy sanoa että on, kaikkineen vikoineen ja riitoineen, meidän parisuhde antaa mulle niin paljon enemmän kuin yksikään suhde tätä ennen.
Ei ole olemassa ihmistä, joka ystävänä voisi antaa minulle sellaista ymmärrystä ja rohkaisua jota mieheni voi antaa.

Mä voisin tuntitolkulla katsella nukkuvan mieheni profiilia ja kuunnella tasaista hengitystä, mä olen palavasti edelleen rakastunut ja ilman tätä kaikkea, olisi mun elämä melko merkityksetöntä.
 
  • Tykkää
Reactions: HouseOfSleep
Sielunkumppani? Ei
Paras ystävä? Hmm..kuuluu viiden parhaan ystävän lähimpään piiriin, eli periaatteessa kyllä (näitä viittä en osaa enkä tahdo laittaa järjestykseen ystävinä)
Elämäni täyttymys? Kyllä elämässä olisi iso aukko ja olisin varmaan tosi rikki jos hän kuolisi tai tulisi ero. Vaan ei, ei mikään elämän laadun perus edellytys.

Mies on mukava, meillä on paljon yhteistä, olimme ystäviä ennen seurustelua jo, makuuhuoneessa sujuu ja itseasiassa sitä paremmin mitä pidempään on tunnettu, rakastan häntä ja hän on minulle ainoa mahdollinen elämänkumppani tällä hetkellä. Yhdessä oltu nyt 14 vuotta ja yhä ollaan rakastuneita :)

Onni ja elämän täyteys kuitenkin pohjimmiltaan lähtee itsestäni. En tahtoisi edes laittaa sitä taakkaa toiselle.
 
Täytyy sanoa että kyllä, näin on. Heti kun tavattiin niin oli sellainen olo että nyt löytyi se jokin mikä on aina puuttunut. Heti osattiin oikeesti täydentää toistemme lauseita yms ja ajatellaan melkeinpä kaikesta samalla tavalla. Jos tuo tuosta lähtisi niin kuolisin ainakin osittain sisältä. En pysty muuta kuvittelemaan....
 
Hei hetkinen...nyt täällä "sielunkumppanit" ertoo, että on olleet joskus eronkin partaalla. Mitä sielunkumppanuutta se semmoinen on?

Eli onko tilanne sittenkin se, ettei semmoista ole olemassakaan? On vaan aikoja jolloin menee helkutin hyvin ja kaikki on ah niin ihanaa (vaikeuksien kautta vahvaan voittoon ja sitä rataa) ja on aikoja jolloin mikään ei ole hyvin ja kaikki on ihan päin persusta.

Äh, en mä tiedä. Hienoa kuulla, että oikeasti on olemassa pareja jotka kokevat vuosienkin jälkeen olevansa suhteessa rakkauden vuoksi ja haluavansa olla siinä jatkossakin koska siinä on aidosti hyvä olla.
 
Hei hetkinen...nyt täällä "sielunkumppanit" ertoo, että on olleet joskus eronkin partaalla. Mitä sielunkumppanuutta se semmoinen on?

Eli onko tilanne sittenkin se, ettei semmoista ole olemassakaan? On vaan aikoja jolloin menee helkutin hyvin ja kaikki on ah niin ihanaa (vaikeuksien kautta vahvaan voittoon ja sitä rataa) ja on aikoja jolloin mikään ei ole hyvin ja kaikki on ihan päin persusta.

Äh, en mä tiedä. Hienoa kuulla, että oikeasti on olemassa pareja jotka kokevat vuosienkin jälkeen olevansa suhteessa rakkauden vuoksi ja haluavansa olla siinä jatkossakin koska siinä on aidosti hyvä olla.
Mun mielestä ei oo kyse siitä oikeasta tai sielunkumppanista, vaan vaivannäöstä ja tahtomisesta.
 
....
Mulla oli kerran sielunkumppani ja hän olisi ollut noita kaikkia. Mutta se suhde ikävä kyllä päättyi. Mutta en ollut rikki loppu elämääni, tapasin nykyisen mieheni. Häntä rakastan todella paljon, mutta hän ei ole sielunkumppanini eikä edes paras ystävä.
 
4 paaperoa
Voi kamala, mä en oikein tajua sitä, että miksi aikuinen ihminen haluaa jonkun MÄÄRÄÄMÄÄN elämäänsä. :O
Lainasin vain ap:n käyttämiä sanoja... Tosiasiassa kuitenkin tavallaan "määräämme"/määrittelemme yhteistä elämäämme jatkuvasti, puolin jos toisin. Liian paljon näkyy liittoja, joissa toteutetaan vain omia haluja puolison "määräämisistä" huolimatta ja hetken päästä ihmeteellään mikä sille kumppanille nyt tuli kun avioeropapru löytyy keittiön pöydältä...
 
Täytyy sanoa että kyllä, näin on. Heti kun tavattiin niin oli sellainen olo että nyt löytyi se jokin mikä on aina puuttunut. Heti osattiin oikeesti täydentää toistemme lauseita yms ja ajatellaan melkeinpä kaikesta samalla tavalla. Jos tuo tuosta lähtisi niin kuolisin ainakin osittain sisältä. En pysty muuta kuvittelemaan....
No siis oliko sulla kokoajan ennen hänen tapaamistaankin sellainen olo, että elämä on tyhjää ja yksinäistä tai jotenkin vajaata? Että siitä jotain olennaista puuttuu?
 

Yhteistyössä