Nyt rehellisesti: Onko miehesi sielunkumppanisi, paras ystäväsi ja elämäsi täyttymys?

"Vieras"
[QUOTE="gigi";24290058]Vaikka voisin olla kanssasi samaa mieltä, niin juuri tästä PölyEsterin lausahduksesta en tajua kommenttiasi. Miksi toisesta välittäminen ja rakastaminen tekisi naiiviksi?[/QUOTE]

Peesi.
 
Alkuperäinen kirjoittaja hö;24290089:
Miten voi olla, että näin monella palstalaisella on miehenä sielunkumppani? Mä en tunne elävässä elämässä ketään, kenellä olisi. No, ehkä tunnen sitten ihan vääränlaisia ja outoja ihmisiä :)
Toisaalta, tuleeko välttämättä ne syvimmät ajatukset aina ilmi elävässä elämässä?

On päiviä kun voisin toivottaa mieheni helvettiin ja päiviä kun en haluaisi erota hänestä edes wc:ssä käynnin ajaksi. Kausittain menee nämä tunteet ihmisillä, ehkä sun ympärillä on tällä hetkellä menossa vähän huonompi kausi? Tai jotain :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja PölyEsteri;24289986:
Me ollaan oltu jo 14 vuotta yhdessä. Mun mielestä on kummallista, että oletat, että asia muuttuisi. Päinvastoin, mitä kauemmin on yhdessä, sitä paremmin asiat lopulta menevät.
No sitten mä saan tästä oikeen enempikin keskustelua, kun teillä kerran on jo niin pitkä historia :)

Syy oletukselleni löytyy siitä, että en tunne ketään, jonka liitto olisi jatkuvasti paranemaan päin vuosienkin jälkeen. Ennemminkin se nimenomaan hiipuu ja tilalle tulee tottuminen, tylsyys, rutiini. Suhteessa ei olla enää onnellisia vaan siinä ollaan, koska siinä "kuuluu" olla, tai kun siinä on helppo olla. Yksinäisyys pelottaa jne. Olen seurannut useampaa eroa vierestä ja se kulkee ihan saman kaavan mukaan ennen kuin se lopulta siis johtaa siihen eroon.

En tunne ketään, joka 5v jälkeen hehkuttaa sitä, miten ihana kumppani hänellä on. Kyllä ne hehkutukset on loppuneet jo siellä suhteen alkumetreillä. Toki joissakin pareissa se toinen osapuoli jaksaa hehkuttaa (hyvänä esimerkkinä siskoni) sitä, miten kiva, ihana, komea jne se toinen on, mutta se toinen ei ole sanonut kauniiksi enää kahteen vuoteen vaikka ennen sanoi. Tämän parin kohdalla mies oli viikon reissuhommissa ja kotiinpaluun jälkeen meni 5min, kun nainen oli täysin kypsä mieheen ja ilmoitti, että mies saa halutessaan lähteä ihan samantien uudelle työkaikalle viikoksi...eli 5 min kohtaaminen oli ihan riittävä...sitten tuli mitta täyteen.

Miten ihmeessä te voitte aina kestää toisianne? Enkä tarkoita ettei pikkuriitoja olisi, sillä niitä nyt on varmaan myös niillä täydellisillä pareilla. Ennemminkin tarkoitan sitä, että ettekö koskaan kaipaa omaa elämää. Siis ihan ikiomaa, ilman että siinä on se toinen määräämässä, puuttumassa tai vähintäänkin vaikuttamassa lähes joka asiaan? Ettekö te ole eri mieltä?

Miten erottaa pitkässä suhteessa rakkaus ja tottuminen? Mistä tiedät että se on rakkautta, eikä nimenomaan tottumista?
 
"vieras"
Kyllä, kyllä ja kyllä.

Sielunkumppanuuden vain tuntee, liittyy aika paljon tuohon elämän täyttymykseen. En ennen miestäni tajunnut olevani mitenkään "vajaa" :)D), mutta nyt sen tajuan, kaikki palaset ovat kohdillaan. Meillä osuu yksiin kaikki; huumorintaju, elämänarvot, asenteet... Mutta silti me täydennetään toisiamme. Toinen tykkää siivota vähän joka päivä, ja toinen saa jättipuuskia silloin tällöin, toinen tykkää kokkailla aamuisin, toinen iltaisin... Vuosien saatossa huomannut muutamia pikkujuttuja :)

Ja se on myös mun paras ystävä, ja mä sen. Luin joskus teininä jostain valituista paloista tekstin, jossa sanottiin jotenkin niin, että puolisosi ansaitsee saman arvostuksen kuin paras ystäväsi. Ja tottahan se on, toista tulee kunnioittaa, se on hyvä perusta parisuhteelle.
 
Tuota, ei...minulla on sydänystävät erikseen, sielunkumppanini on ihan toinen henkilö (näemme samoja unia), Unelmani ovat aivan toisaalla kyllä :) Mutta hän on mies johon rakastuin ja jonka kanssa halusin matkata elämäni loppuun.
 
"vai niin"
[QUOTE="gigi";24290058]Vaikka voisin olla kanssasi samaa mieltä, niin juuri tästä PölyEsterin lausahduksesta en tajua kommenttiasi. Miksi toisesta välittäminen ja rakastaminen tekisi naiiviksi?[/QUOTE]

Ei rakastaminen ja välittäminen ole naiivia. Mutta se että PölyEsteri on niin varma siitä että on rikki lopunikäänsä jos jäisi yksin, niin siinä on mun mielestä naiiviutta. Jotenkin kuultaa vastauksesta se ettei tätä asiaa oo kauheesti mietitty, vaan se on (taas niin vahva) mielipide.
Kyllä rikki voi olla ja varmasti moni olisikin, mutta ihminen on sellainen että se jatkaa elämää ja jaksaa kantaa yllättävän paljon taakkaa ja tuskaa ja silti vielä iloitakin.
 
Toisaalta, tuleeko välttämättä ne syvimmät ajatukset aina ilmi elävässä elämässä?

On päiviä kun voisin toivottaa mieheni helvettiin ja päiviä kun en haluaisi erota hänestä edes wc:ssä käynnin ajaksi. Kausittain menee nämä tunteet ihmisillä, ehkä sun ympärillä on tällä hetkellä menossa vähän huonompi kausi? Tai jotain :)
Niin. Monilla on kyllä ympärillä menossa tosi huono kausi, mä ja useimmat mun ystävät ollaan lähellä neljääkymppiä. Lasten tulemisen tuomat vaikeudet ynnä muu sekalaisuus on hyydyttäneet melkein kaikki liitot. Mut kyllähän sitä tietää muutaman kymmenen tutun ja ystävän parisuhdeasiat aika tarkkaan. Eikä kellään oo puolisona sielunkumppania. Oon kyllä kade kaikille sielunkumppanin löytäneille :)
 
"hmmmmm"
Olen mielestäni onnekasta, koska kyllä puolisoni on paras ystäväni ja hän "tekee minusta kokonaisen". Sielunkumppaneita ei olla, ollaan luonteiltamme ihan yö ja päivä. Mutta juuri sen takia hän tekeekin minusta sen kokonaisen. Ei puolisoni toisaalta ole kaikkien unelmieni täyttymys, mutta kuka haluaisi oikeesti elääkkään täydellisen ihmisen kanssa.
 
"friidu"
Miten ihmeessä te voitte aina kestää toisianne? Enkä tarkoita ettei pikkuriitoja olisi, sillä niitä nyt on varmaan myös niillä täydellisillä pareilla. Ennemminkin tarkoitan sitä, että ettekö koskaan kaipaa omaa elämää. Siis ihan ikiomaa, ilman että siinä on se toinen määräämässä, puuttumassa tai vähintäänkin vaikuttamassa lähes joka asiaan? Ettekö te ole eri mieltä?

Miten erottaa pitkässä suhteessa rakkaus ja tottuminen? Mistä tiedät että se on rakkautta, eikä nimenomaan tottumista?
Just tänään taas miehen kanssa lenkillä juteltiin, kuinka hyvin viihdytään keskenämme.
Mutta eihän se, että tykätään olla yhdessä ja ollaan toistemme parhaat ystävät tarkoita, etteikö meillä olisi myös ihan omaa elämää. Ei meistä kumpikaan myöskään määräile toista, ei puutu toisen omiin asioihin (ellei toinen halua). Ollaan eri mieltä joistain asioista, mutta ei suurista asioista. Molemmilla on omia harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita, mutta myös yhteisiä.
Rakkautta tiedän tämän olevan, kun toisen lähellä on hyvä olla, haluaa hänen kansaan jakaa asioita, puhua asioista ja tuntee sisällään läikähdyksen aina välillä. :) Ja tietysti fyysinen läheisyys ja seksi syventää. Jos kyse olisi vain tottumuksesta, en usko, että siihen liittyisi niin voimakkaita tunteita ja tunteenpurkauksia kuin meillä. Voin toki olla väärässä, mutta niin kauan kuin meillä sujuu näin, olen onnellinen. :)
 
"vai niin"
Alkuperäinen kirjoittaja PölyEsteri;24290095:
oot kyllä törkee, kun sulle ei saa vastata, vaan sä saat vaan antaa noita kommenttejasi.
Ja tilanne pahenee.. Et edes vastannut kysymyksiin mitä kysyin. Heitit vain lokaa niskaan. Onko sun palstapersoona alter ego, vai pystytkö ihan normielämässä keskusteleen tasavertaisesti muiden kanssa? Kovasti tunnut suutahtavan heti kun kysyy jotain (ilmeisesti ei niin mieluisaa), anteeksi nyt kovasti vaan :)
 
4 paaperoa
No sitten mä saan tästä oikeen enempikin keskustelua, kun teillä kerran on jo niin pitkä historia :)

Syy oletukselleni löytyy siitä, että en tunne ketään, jonka liitto olisi jatkuvasti paranemaan päin vuosienkin jälkeen. Ennemminkin se nimenomaan hiipuu ja tilalle tulee tottuminen, tylsyys, rutiini. Suhteessa ei olla enää onnellisia vaan siinä ollaan, koska siinä "kuuluu" olla, tai kun siinä on helppo olla. Yksinäisyys pelottaa jne. Olen seurannut useampaa eroa vierestä ja se kulkee ihan saman kaavan mukaan ennen kuin se lopulta siis johtaa siihen eroon.

En tunne ketään, joka 5v jälkeen hehkuttaa sitä, miten ihana kumppani hänellä on. Kyllä ne hehkutukset on loppuneet jo siellä suhteen alkumetreillä. Toki joissakin pareissa se toinen osapuoli jaksaa hehkuttaa (hyvänä esimerkkinä siskoni) sitä, miten kiva, ihana, komea jne se toinen on, mutta se toinen ei ole sanonut kauniiksi enää kahteen vuoteen vaikka ennen sanoi. Tämän parin kohdalla mies oli viikon reissuhommissa ja kotiinpaluun jälkeen meni 5min, kun nainen oli täysin kypsä mieheen ja ilmoitti, että mies saa halutessaan lähteä ihan samantien uudelle työkaikalle viikoksi...eli 5 min kohtaaminen oli ihan riittävä...sitten tuli mitta täyteen.

Miten ihmeessä te voitte aina kestää toisianne? Enkä tarkoita ettei pikkuriitoja olisi, sillä niitä nyt on varmaan myös niillä täydellisillä pareilla. Ennemminkin tarkoitan sitä, että ettekö koskaan kaipaa omaa elämää. Siis ihan ikiomaa, ilman että siinä on se toinen määräämässä, puuttumassa tai vähintäänkin vaikuttamassa lähes joka asiaan? Ettekö te ole eri mieltä?

Miten erottaa pitkässä suhteessa rakkaus ja tottuminen? Mistä tiedät että se on rakkautta, eikä nimenomaan tottumista?
Sä et selvästikkään ole tavannut vielä sielunkumppaniasi...
Mä nimenomaan en missään tapauksessa halua enään "omaa elämää", mä haluan, että mun mies on määräämässä ja puuttumassa ja vaikuttamassa joka asiaan. Ja kyllä hyvä suhde vain paranee vuosien myötä, seksikin...
 
näin se vaan menee
Joo, en usko moisiin, naiset yliromantisoi, ja totta kai sen kumppanin haluaa nähdä ainoana oikeana, jonka on silloin 16-kesäisenä tms. tavannut. Ei ole edes tietoa paremmaksta.

Uskon, että näistäkin liitoista mitä tässä ketjussa on hehkutettu, moni päättyy eroon niin, että mies lähtee. Miehet on paljon herkempiä lähtemään, kun löytävät uuden. Seksuaalinen intohimo kestää 2-3 v. maksimissaan (juuri sen verran kun on biologisesti järkevää, että saadaan yhteinen jälkikasvu elämän alkuun), sen jälkeen suhteet perustuu kiintymykselle ja tottumukselle.
 
Sä et selvästikkään ole tavannut vielä sielunkumppaniasi...
Mä nimenomaan en missään tapauksessa halua enään "omaa elämää", mä haluan, että mun mies on määräämässä ja puuttumassa ja vaikuttamassa joka asiaan. Ja kyllä hyvä suhde vain paranee vuosien myötä, seksikin...
Voi kamala, mä en oikein tajua sitä, että miksi aikuinen ihminen haluaa jonkun MÄÄRÄÄMÄÄN elämäänsä. :O
 
  • Tykkää
Reactions: chef ja BootyPeppi
No sitten mä saan tästä oikeen enempikin keskustelua, kun teillä kerran on jo niin pitkä historia :)

Syy oletukselleni löytyy siitä, että en tunne ketään, jonka liitto olisi jatkuvasti paranemaan päin vuosienkin jälkeen. Ennemminkin se nimenomaan hiipuu ja tilalle tulee tottuminen, tylsyys, rutiini. Suhteessa ei olla enää onnellisia vaan siinä ollaan, koska siinä "kuuluu" olla, tai kun siinä on helppo olla. Yksinäisyys pelottaa jne. Olen seurannut useampaa eroa vierestä ja se kulkee ihan saman kaavan mukaan ennen kuin se lopulta siis johtaa siihen eroon.

En tunne ketään, joka 5v jälkeen hehkuttaa sitä, miten ihana kumppani hänellä on. Kyllä ne hehkutukset on loppuneet jo siellä suhteen alkumetreillä. Toki joissakin pareissa se toinen osapuoli jaksaa hehkuttaa (hyvänä esimerkkinä siskoni) sitä, miten kiva, ihana, komea jne se toinen on, mutta se toinen ei ole sanonut kauniiksi enää kahteen vuoteen vaikka ennen sanoi. Tämän parin kohdalla mies oli viikon reissuhommissa ja kotiinpaluun jälkeen meni 5min, kun nainen oli täysin kypsä mieheen ja ilmoitti, että mies saa halutessaan lähteä ihan samantien uudelle työkaikalle viikoksi...eli 5 min kohtaaminen oli ihan riittävä...sitten tuli mitta täyteen.

Miten ihmeessä te voitte aina kestää toisianne? Enkä tarkoita ettei pikkuriitoja olisi, sillä niitä nyt on varmaan myös niillä täydellisillä pareilla. Ennemminkin tarkoitan sitä, että ettekö koskaan kaipaa omaa elämää. Siis ihan ikiomaa, ilman että siinä on se toinen määräämässä, puuttumassa tai vähintäänkin vaikuttamassa lähes joka asiaan? Ettekö te ole eri mieltä?

Miten erottaa pitkässä suhteessa rakkaus ja tottuminen? Mistä tiedät että se on rakkautta, eikä nimenomaan tottumista?
No me riidellään paljonkin. Ei aina oo kivaa. Jonkinlaista tottumistakin tulee, mutta se tekee toisen kotoisaksi, ei tylsäksi. Me tajuttiin jossain vaiheessa, ettö toiselle pitää puhua kauniisti. Että aina pitää juoda päiväkahvit ja kysyä kuulumiset, vaikka tuntuis ihan turhalta. Ja sit välillä yritetään ilahduttaa toista, vaikka jollain tyhmälläkin jutulla, joskus silloinkin, kun ei huvittais.

Totta kai toinen on välillä ihan sika ja ihan ärsyttävä, mutta kyl mä oon mun mieheen kauheen tyytyväinen. Se ei koskaan jätä sanomatta mulle nätisti, tai ilahduttamatta. Toivon tietty, että se ois muhun yhtä tyytyväinen.

Mä kaipaan joskus semmosta aikaa, ettei kukaan puhu mulle ja ettei mun tarvitse vastata kellekään. Semmosta aikaa mä saankin. Mutta tavallaan, vaikka mies on ystävä, se on silti niin tuttu, että mun ei koko ajan tartte miettiä, että mitähän se miettii tästä ja tästä ja että mitähän se nyt haluaa ja miten mun nyt pitäis olla. Ja sit mä en ole sellainen, että kaipaisin kauheasti määrätä, riittää, että saan määrätä itsestäni.

Niin, miten sen rakkauden erottaa tottumisesta. Mun mielestä rakkaus on sitä, että haluaa rakastaa ja tehdä juttuja sille toiselle ja sen kanssa, siltikin, vaikka se alkaa olla jo ihan tuttu. Ja että vaikka se on joskus sika, niin haluaa antaa anteeksi ja ilahduttaa sitä. Se on jotain muuta kun lillumista siinä liemessä. Se on sitä, että välillä hämmennetään. En mä usko, että mikään suhde muuttuu aina vaan paremmaksi tai pysyy edes yhtä hyvänä ilman, että koskaan miettii, mitä sen eteen voisi tehdä. Tai ehkä joillain, mutta ei meillä. On ollut joskus niin riittävän vaikeaa, että en mä oisi sen kaa enää, jos en rakastaisi, eikä se mun. Tottuminen tuntuu vaihteeksi ihan kivalta.
 
"vieras"
No ei ole. Hän on aivan erlainen kuin ns. sielunkumppanini, jollainen minulla onkin :) Mulle kaksi ystävää on niitä sielunkumppaneita, niin samanlaisia, samalla tavoin ajattelevia, ei tarvitse edes sanoa kun toinen tietää mitä ajattelen ja niin edespäin. Miehelleni saa vääntää asioita rautalangasta, eikä hän aina ymmärrä kaikkea minussa, mutta mielestäni parisuhteessa vastakohdat voivat täydentää toisiaan ja me ollaan kyllä ihan vastakohtia toisillemme monessa asiassa. Ystäviä olemme, elämän täyttymykseksi en osaa kutsua ketään, edes lapsiani. Mielestäni kukaan ihminen ei ole yhtä kuin koko elämä. Elämäni täyttymys on monet ihmiset ja kokemukset, ja niitä tulee aina lisää. =)
 
Sä et selvästikkään ole tavannut vielä sielunkumppaniasi...
Mä nimenomaan en missään tapauksessa halua enään "omaa elämää", mä haluan, että mun mies on määräämässä ja puuttumassa ja vaikuttamassa joka asiaan. Ja kyllä hyvä suhde vain paranee vuosien myötä, seksikin...
Luitko sä lainkaan mun aloitstekstiäni? :D

Mä en usko moiseen, joten ei, en ole tavannut sielunkumppaniani. Enkä usko että tapaan, kun ei semmoista ole olemassakaan. Mä olen senvertaa erakkoluonne, että mua ahdistais ihan suunnattomasti jos mies määrää ja puuttuu liikaa...saati että joka ikiseen asiaan. Ajatuskin saa pahoinvoivaksi.

Miksi kaikille pitäisi löytyä sielunkumppani? Maailma on täynnä vanhija piikoja, eli ei kaikille ole sielunkumppaneita. Eikä pidäkään olla.
 
Miten ihmeessä te voitte aina kestää toisianne? Enkä tarkoita ettei pikkuriitoja olisi, sillä niitä nyt on varmaan myös niillä täydellisillä pareilla. Ennemminkin tarkoitan sitä, että ettekö koskaan kaipaa omaa elämää. Siis ihan ikiomaa, ilman että siinä on se toinen määräämässä, puuttumassa tai vähintäänkin vaikuttamassa lähes joka asiaan? Ettekö te ole eri mieltä?

Miten erottaa pitkässä suhteessa rakkaus ja tottuminen? Mistä tiedät että se on rakkautta, eikä nimenomaan tottumista?
Mun oma elämä on tätä, juuri nyt. Siihen kuuluu kiinteänä osana myös mies ja lapset. En osaa nähdä sitä miten se olisi mun omasta elämästäni pois. Mä saan mennä lähes miten lystään ja minne lystään. Tietysti ilmoitan asiasta ensin miehelle ja kysyn onko se hänelle ok. En koe sitä silti mitenkään kahlitsevana, koska sellaista tilannetta ei käytännössä ole että en voisi mennä.

Ehkä tähän vaikuttaa sekin että me ollaan menty ja tehty jo ennen naimisiinmenoa ja lapsia. Ollaan pyöritty opiskelupiirit, biletetty, matkusteltu yhdessä ja erikseen. Ollaan me oletu muutama kuukausi erossakin jolloin kokeiltiin onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella -ei ollut. Kummallakaan ei ole siis mitään tarvetta kahlita toista.

Rakkaus on mulle sitä että mä haluan oikeasti että miehellä on hyvä olla. Mä haluan tulla vastaan sen 70% ja mies haluaa tulla myös 70%. Kun toinen sanoo että nyt ei jaksa enää, toinen tulee hätiin. Mä voin olla haavoittuva ja surkea miehen edessä jos siltä tuntuu. Me voidaan riidellä kovastikin, mutta aina halutaan sopia ja pyytää anteeksi. Mies on nähnyt mut pahimmillani ja heikoimmillani, silti se sanoo mulle joka päivä että rakastaa mua. Ja sama toisinpäin.
 
  • Tykkää
Reactions: Maanantaikappale
Saraldo
Kyllä meilläkin on ollut huonoja aikoja. Lähellä eroakin ollaan käyty. Mutta kun vertaa toisen plussia ja miinuksia, niin aina jää voiton puolelle :). Ja jos me ei sovittais niin hyvin toisillemme, niin se erokin varmaan olisi tullut. Ja se luottamus... se on jotain mitä on hirveän vaikea rakentaa alun alkaenkin. Että voi luottaa toiseen ihan täysin asiassa kuin asiassa. Mä en voisi kuvitella, että saavuttaisin sellaista tilaa kenenkään kanssa, jos nyt pitäisi uutta miestä lähteä hakemaan.
 

Yhteistyössä