Nyt rehellisesti: Onko miehesi sielunkumppanisi, paras ystäväsi ja elämäsi täyttymys?

Sama täällä :). Ei ole kylän komein poika, rikkauksista puhumattakaan. Ei ole mikään romanttinen tyyppi eikä ymmärrä mua välillä ollenkaan. Mutta hän kohtelee mua hyvin. Ei kännää, ei hauku, ei lyö. Ei alista eikä sido mua nyrkin ja hellan väliin. Ja mikä parasta, ei ole koskaan pettänyt mua, vaikka mä olen ainoa mikä hänellä on ollut. Meillä on samanlainen huumorintaju, samantyyppiset asiat on meille tärkeitä. Näillä eväillä ollaan menty 18 vuotta :).
Päällepäin kuulostaa ihan hyvältä. Ihan normaalilta. Tällaisen olemassaoloon uskonkin, mutta en sen enempään.
 
"vai niin"
Alkuperäinen kirjoittaja PölyEsteri;24289933:
Kyllä se on mun paras ystävä ja mun pari. Kyllä se on mulle just se ihminen, jonka seurassa olen kaikista mieluiten.
Jos se kuolee, olen rikki lopunikääni.
Oon lukenu monia sun kirjoituksias ja aina vaan vakuutun enemmän siitä, anteeks vaan, että sun täytyy olla tosi naiivi. Johtuuko se sun uskosta että olet niin sinisilmäinen vai eikö elämänkokemusta ole muuten vaan kertynyt?
En millään pahalla tätä sano, mutta joskus ottaa silmään jotkut sun jutut, kun ne on vielä niin hyökkäävästi kirjoitettu. Ihan niinkuin sun mielestä sun mielipiteet on kiveen hakattu ja ainoita oikeita..?
 
4 paaperoa
Mun mies on mulle kaikkia noita ja vielä vähän enemmän! Sielunkumppani, ihonalainen... Sitähän ei mikään takaa, että ollaan yhdessä hautaan saakka, mutta taatusti teemme parhaamme sen eteen ja jos joskus erotaan, tämä ihminen on kuitenkin se mulle luotu... Yhdessäolovuosia takana nyt 12.
 
Hän on juuri se oikea minulle. Voin puhua hänen kanssaan mistä vain, tiedämme toistemme tarpeet ja tunteet sanomatta. Eteemme on tullut kaikenlaista, mutta olemme halunneet silti jatkaa eteenpäin.
Meidän välillämme vallitsee todella vahva yhteenkuulumisen tunne. En voi kuvitella, että kukaan voisi ymmärtää minua paremmin ja tehdä minusta tämän ihmisen joka olen.

Toki jossain voi olla toinen yhtä sopiva minulle, varmasti onkin, mutta hän saa odottaa piilossaan kunnes minun ja miehen tie on ajettu loppuun, jos niin joskus käy.

Ennen en uskonut pitkiin suhteisiin, saati, että voisi olla onnellisesti elämänsä loppuun asti jonkun kanssa muustakin kuin velvollisuudesta. Nykyään uskon.
 
[QUOTE="vai niin";24290026]Oon lukenu monia sun kirjoituksias ja aina vaan vakuutun enemmän siitä, anteeks vaan, että sun täytyy olla tosi naiivi. Johtuuko se sun uskosta että olet niin sinisilmäinen vai eikö elämänkokemusta ole muuten vaan kertynyt?
En millään pahalla tätä sano, mutta joskus ottaa silmään jotkut sun jutut, kun ne on vielä niin hyökkäävästi kirjoitettu. Ihan niinkuin sun mielestä sun mielipiteet on kiveen hakattu ja ainoita oikeita..?[/QUOTE]

Niin että mä olen naiivi ja hyökkäävä ja sä oot kypsä ja... ei-hyökkäävä?
Ja perään vielä anteeksi vaan, ei millään pahalla.
 
Olemme mieheni kanssa aivan varmasti samasta sieluperheestä eli sielunkumppaneita siinä mielessä, kyllä. Paras ystäväni hän on myös. Merkittävä osatekijä elämäntäyttymyksessä, mutta kyllä minä ihan itse olen vastuussa omasta onnestani. En (enää) oleta hänen tekevän minut onnelliseksi. Mutta on siitä apua! :D
Yhdessä ollaan oltu nyt 21 vuotta, olin 15 ja hän 17 kun tapasimme. Ero ei koskaan ole ollut todellinen vaihtoehto, vaikka totta kai meillä on ollut vaikeaa. Emme ole enää rakastuneita. Kyse on jostakin paljon perustavammanlaatuisesta ja syvemmästä.
 
"gigi"
[QUOTE="vai niin";24290026]Oon lukenu monia sun kirjoituksias ja aina vaan vakuutun enemmän siitä, anteeks vaan, että sun täytyy olla tosi naiivi. Johtuuko se sun uskosta että olet niin sinisilmäinen vai eikö elämänkokemusta ole muuten vaan kertynyt?
En millään pahalla tätä sano, mutta joskus ottaa silmään jotkut sun jutut, kun ne on vielä niin hyökkäävästi kirjoitettu. Ihan niinkuin sun mielestä sun mielipiteet on kiveen hakattu ja ainoita oikeita..?[/QUOTE]

Vaikka voisin olla kanssasi samaa mieltä, niin juuri tästä PölyEsterin lausahduksesta en tajua kommenttiasi. Miksi toisesta välittäminen ja rakastaminen tekisi naiiviksi?
 
En mä käyttäisi nimitystä sielunkumppani, mutta mies on läheisin ihminen, ketä mulla on ja paras ystävä. On kauhean helppoa olla yhdessä. Ei ole itsestäänselvää, että niin on, olisi voinut mennä toisinkin.
 
Niin kornilta kuin kuulostaakin niin on. Ainakin paras ystävä ja sielunkumppani.
Koko elämä mulla oli aina tosi levoton olo ja kiire jonnekin mutta kun löysin mun miehen niin löysin samalla jonkun sisäisen rauhan :heart:
 
Mulle mies ei ole koskaan ollut paras ystävä, enkä mäkään ole hänelle. Enkä ymmärrä sitä että jotkut näin sanoo. Mihin ne ystävät ennen miestä on joutuneet, vai onko niitä silloin edes ollut?

Tärkeä hän on, ehdottomasti. Tuntisinko oloni vajaaksi jos menettäisin hänet, kyllä, mutta en sillä tavalla että musta ITSESTÄNI puuttuisi jotain. Vaan elämästä yleensä. Ollaan alettu seurustelemaan 17-vuotiaina joten kyllähän ton tuntee näitten vuosien jälkeen varsin hyvin. Mä tiedän mitä mies ajattelee milloinkin, osaan lukea tunnetilat hartioiden asennosta. Ja varmaan osataan täydentää toistemme lauseetkin. :D

Kyllä me ollaan ihan perusonnellisia. Tietysti tämä pikkulapsiaika on raskasta parisuhteelle monellakin tavalla, mutta me ollaan sen verran monta vastamäkeäkin yhdessä selvitty ettei tässä mitään hätää ole. En tiedä ollaanko onnellisina yhdessä hamaan vanhuuteen asti, sen näkee sitten. Se on kuitenkin lähtökohta ja sen eteen tehdään töitä.
 
Miten voi olla, että näin monella palstalaisella on miehenä sielunkumppani? Mä en tunne elävässä elämässä ketään, kenellä olisi. No, ehkä tunnen sitten ihan vääränlaisia ja outoja ihmisiä :)
 

Yhteistyössä