"käki"
Olen ollut koko ikäni vl, eli uskovainen. Vanhempani olivat, ystäväni olivat, suurin osa sukulaisistani olivat. Menin tuon uskonyhteisön tapojen mukaisesti nuorena kihloihin ja naimisiin, sain lapsen ennen kuin ehdin täyttää 21. Kaikki tehtiin niin kuin muutkin tekevät, saman kaavan mukaan. Lapsen myötä heräsin kapinoimaan elämääni ja uskonyhteisöä. En ole yhtään äitityyppi ja minulla oli vaikeuksia sopeutua äidin rooliin ja hyväksyä se, että minulla on lapsi tästä lähden aina.
Meni muutamia vuosia yksin asian kanssa pohdiskellessa. Koin yhä vain vieraammaksi kaikki vl-yhteisön opit ja uskomukset. Kapinoin, mielessäni. Viimein rohkaistuin ja tein päätöksen. Irrottauduin vl-yhteisöstä ja koin huumaavan vapauden tunteen. Olin sitä mieltä, että elämäni ei muutu muuta kuin vl-usko jää pois. En ajatellut tutustua alkoholiin tai baarikulttuuriin. Pidin noita asioita säälittävinä. Olihan minulla paljon ystäviä vl-piireistä ja ihana aviomies. Sitten kerran, ihan puolivahingossa lähdin melko tuntemattoman kaverini mukaan suurelle dj-keikalle. Se avasi silmäni ja nautin klubi-illasta mahdottomasti. Tuolloin koin ensimmäisen humaltumiseni, lähes 25-vuotiaana. Tätä tahdoin ehdottomasti lisää. Koin suurta tuskaa ja harmitusta siitä, että minulla oli jäänyt ns. normaali nuoruus elämättä ja kokematta. Nyt minulla oli lapsi ja aviomies ja asuntolaina. Enhän minä voinut muuttua takaisin 19-vuotiaaksi.
Olen uusien ystävieni kanssa käynyt muutamia kertoja baareissa ja ulkona. Alkoholin kera. En kehtaisi tätä tunnustaa vanhemmilleni tai vl-ystävilleni, he halveksisivat minua, ihan niin kuin minä itse halveksin ennen sellaisia ihmisiä, joiden hauskanpito koostuu alkoholista ja tanssimisesta. Nyt minua kuitenkin polttelee koko ajan. Haluaisin vain bailata, kokea kaiken sen mistä olen jäänyt paitsi. Mutta en minä voi, minun täytyy vain hyväksyä se, että juna on ajanut jo asemani ohitse. Läheltä pitää etten katkeroidu tällaisen asian takia taustani vuoksi.
En haluaisi koskaan, ikinä, kenenkään tajuavan 25-vuotiaana, naimisissa olevana, lapsen tai lapsien äitinä tätä tunnetta. Sitä, että haluaisi elää uudelleen nuoruuden, josta on jäänyt paitsi. Pinnallista, turhamaista ja säälittävää -ajattelee varmaan moni. Toivon, että vl-yhteisössä elävät nuoret uskaltaisivat elää ja olla niin kuin itse haluavat. Toki kohtuus kaikessa, mutta tapoja noudattamalla ei kenenkään elämästä tule hyvä, ellei niihin tapoihin enää uskokkaan.
Minulle kävi näin. Olen jäänyt paitsi normaalista nuoruudesta. Joudun olemaan vastuuntuntoinen ja järkevä aikuinen. En koskaan saa enää kokea sitä, miltä tuntuisi olla villi ja vapaa, lentää kuin linnut ja kokea kaiken sen, mitä haluaa kokea.
Onkohan muita vl-uskosta eronneita äitejä paikalla? Kuinka te olette kokeneet ns. tämän synnillisen elämän? Miten usein käytte ulkona ja miten saatte lapset hoitoon? Käyttekö yhdessä puolisonne kanssa, missä lapset?
Meni muutamia vuosia yksin asian kanssa pohdiskellessa. Koin yhä vain vieraammaksi kaikki vl-yhteisön opit ja uskomukset. Kapinoin, mielessäni. Viimein rohkaistuin ja tein päätöksen. Irrottauduin vl-yhteisöstä ja koin huumaavan vapauden tunteen. Olin sitä mieltä, että elämäni ei muutu muuta kuin vl-usko jää pois. En ajatellut tutustua alkoholiin tai baarikulttuuriin. Pidin noita asioita säälittävinä. Olihan minulla paljon ystäviä vl-piireistä ja ihana aviomies. Sitten kerran, ihan puolivahingossa lähdin melko tuntemattoman kaverini mukaan suurelle dj-keikalle. Se avasi silmäni ja nautin klubi-illasta mahdottomasti. Tuolloin koin ensimmäisen humaltumiseni, lähes 25-vuotiaana. Tätä tahdoin ehdottomasti lisää. Koin suurta tuskaa ja harmitusta siitä, että minulla oli jäänyt ns. normaali nuoruus elämättä ja kokematta. Nyt minulla oli lapsi ja aviomies ja asuntolaina. Enhän minä voinut muuttua takaisin 19-vuotiaaksi.
Olen uusien ystävieni kanssa käynyt muutamia kertoja baareissa ja ulkona. Alkoholin kera. En kehtaisi tätä tunnustaa vanhemmilleni tai vl-ystävilleni, he halveksisivat minua, ihan niin kuin minä itse halveksin ennen sellaisia ihmisiä, joiden hauskanpito koostuu alkoholista ja tanssimisesta. Nyt minua kuitenkin polttelee koko ajan. Haluaisin vain bailata, kokea kaiken sen mistä olen jäänyt paitsi. Mutta en minä voi, minun täytyy vain hyväksyä se, että juna on ajanut jo asemani ohitse. Läheltä pitää etten katkeroidu tällaisen asian takia taustani vuoksi.
En haluaisi koskaan, ikinä, kenenkään tajuavan 25-vuotiaana, naimisissa olevana, lapsen tai lapsien äitinä tätä tunnetta. Sitä, että haluaisi elää uudelleen nuoruuden, josta on jäänyt paitsi. Pinnallista, turhamaista ja säälittävää -ajattelee varmaan moni. Toivon, että vl-yhteisössä elävät nuoret uskaltaisivat elää ja olla niin kuin itse haluavat. Toki kohtuus kaikessa, mutta tapoja noudattamalla ei kenenkään elämästä tule hyvä, ellei niihin tapoihin enää uskokkaan.
Minulle kävi näin. Olen jäänyt paitsi normaalista nuoruudesta. Joudun olemaan vastuuntuntoinen ja järkevä aikuinen. En koskaan saa enää kokea sitä, miltä tuntuisi olla villi ja vapaa, lentää kuin linnut ja kokea kaiken sen, mitä haluaa kokea.
Onkohan muita vl-uskosta eronneita äitejä paikalla? Kuinka te olette kokeneet ns. tämän synnillisen elämän? Miten usein käytte ulkona ja miten saatte lapset hoitoon? Käyttekö yhdessä puolisonne kanssa, missä lapset?