Osa 17 Mieluisin muistoni

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Mummeliisa
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti

Mummeliisa

Tunnettu jäsen
28.08.2010
34 446
106
63
60
Oulu
www.viipaleita.net
Tähän olisi ollut monta tarjokasta. Elämä on ollut näillä(kin) kohdin minulle hyvin antelias. Voisin kertoa rakkauden hetkistä, kauneuden hetkistä, lasten syntymistä. Vaikka mistä.

Yksi on kuitenkin ylitse muiden ja tulee varmasti sellaisena koko tarinani ajan pysymään. Niinpä päädyin jälleen kopsaamaan ja vähän lyhentämään yhtä yhteen kirjaani kirjoittamaani lukua. Kierrätystä, mutta eikös uusiokäyttö ole muodikasta ja ekologistakin?

Minun mieluisin muistoni, elämäni onnellisin päivä, se millä kohtalo kuittasi maksetuksi kaiken ennen sitä olleen ja millä se pyysi anteeksi kaikkea ikinä, koskaan tai milloinkaan sen jälkeen tulevaa, oli 8.12 2005.

Pohjustukseksi tekstille pitää kertoa niille, jotka eivät ole kirjoituksiani ennen lukeneet, että vajaata viikkoa ennen tuota tekstiä olimme saaneet tietää, että esikoiseni kohdussaan kantama vauva ei ollutkaan terve ja vahva niin kuin kaikissa edellisissä tutkimuksissa oli annettu ymmärtää. Lisätutkimukset vain huononsivat ennustetta ja lääkärit pitivät hyvin todennäköisenä sitä, ettei tulokas kykenisi elämään lainkaan kohdun ulkopuolella. Syntymän hetki olisi kuoleman hetki ja oman suruni keskellä kannoin veilä hätää nuoristakin; tyttärestä ja miehestään, joiden esikoinen oli niin, niin toivottu ja kaivattu, pitkien unelmien täyttymys. Olimme Tampereella ; esikoinen, puolisonsa, minä, minun puolisoni ja oma kuukauden ikäinen kuopukseni. Odotimme, pelkäsimme, keikuimme puhtaan kauhun rajamailla.

Kappale 7 on nimeltään KUMINKÄRYÄ KÄYTÄVILLÄ

"Lopulta se koittaa, perjantai. Nainen ei halua herätä aamulla. Jos ei herää, ei tarvitse kohdata – mitään. Yön uni on ollut katkonainen kauhusta.
9.30 ovat ne maagiset numerot jolloin leikkaus on sovittu alkavaksi. Nainen, puoliso ja Wilma istuvat pliisun beesissä odotushuoneessa keinonahkatuoleilla. Aamuinen kahvi korventaa vatsaa ja kurkkua eikä koskaan maailmassa aika ole kulunut näin hitaasti. Tämä valtava kasvoton kolossi on nielaissut jonnekin syvyyksiinsä Tanjan ja Andreasin. Siellä kohtaavat nuoret elämänsä suurimman koitoksen.
Ja nainen istuu tässä, turhana ja toimettomana vuoroin rukoillen, vuoroin Jumalan kanssa kauppaa käyden: ”Isä. Minä tässä taas. Sinä näet meidät. Auta. Kanna. Siunaa.”
Kertaakaan ei nainen pääse edes aameneen asti, ennen kuin jo mielessään deletoi pyynnön ja yrittää korvata uudella, sopivammalla, tarkemmalla:
”Isä, Suojele Tanjaa. Suojele Tulevaa. Ja jos sinä tämän minulle annat, elävän lapsenlapsen tänään, niin en enää ikinä valita mistään…”
Ei sekään. Ei noin. Lopulta kaikkein syvimmältä kumpuaa nöyrä pyyntö: ”Isä. Tee minut kyllin vahvaksi. Tulevalle ja sille mitä tulossa on.”
Menee ja tulee miten vain: ”Auta minua tekemään se, mikä minun tehtäväkseni kuuluu.”
Siihen nainen tyytyy, sitä toistaa, joka solullaan.

Kello nykii itseään eteenpäin lyhyen askeleen kerrallaan. Jokaisen nykäyksen välillä nainen ehtii miettiä kokonaisen elämällisen verran asioita. Menneet ja tulevat virtaavat hänen lävitseen ja välillä tuntuu kuin osa tuskastaan ei olisikaan hänen tuskaansa vaan jo aiemmin olleiden ja menneiden. Kollektiivinen muisti? Kaikkien naisten kaikkien aikojen synnytystuskat aaltona geeniperimässä? Jossain kromosomien katveessa uinuu tietoa kaikkien maailman äitien kaikkien maailmoiden huolista aina siitä asti, kun Eeva pohti mikä Kain ja Aabelin kasvatuksessa lipsahti pieleen? Ja lähempää omansa maansa mytologioita hän tuntee Lemminkäisen äidin päättäväisyyden osana itseään. Pelätä saa ja pitääkin, mutta äitien ja isoäitien rakkaus on verbi eikä substantiivi.

Näin vanhetaan, nainen hymähtää jossain vaiheessa ja yrittää ravistella itsensä takaisin Järkeviin Ajatuksiin. Ei ihme jos rupsahtelee, kun elää vuoden joka minuutissa. Millaista ryppyvoidetta tulisi sielulleen levittää aikoina, jolloin yhdessä aamupäivässä ehtii vanhenemaan vuosituhannen poikineen? Peptidiä, liposomeja ja kollageenia kuorma-autollinen kerrallaan?
Nainen takertuu ajatuksiin, ettei hukkuisi hätään. Absurdit hullutukset auttavat hengittämään. Mikään ei kuitenkaan kanna kovin pitkälle. Huolen taakka on liian iso, liian musertava.
Kuinka kauan se voi kestää?
KUINKA KAUAN SE VOI KESTÄÄ?

Minä käyn naisen luona silloinkin. Hän on liian täynnä tuskaansa, että huomaisi sen, mutta jotenkin tuntuu oikealle käydä. Pikavisiitti. Ehkä jossain kaiken alla hän kuitenkin tuntee häivähdyksen läsnäolostani ja se auttaa pikkuriikkisen.
Ehkä niin.
Ehkä ei.
Valitettavasti juuri siinä ja silloin olen kovin kiireinen myös muualla, oman tarinani parissa.
Pitkään en siis viivy, mutta palaan kyllä.

Kellon viisarit näyttävät aika tarkkaan yhtätoista, kun kännykkä pärähtää soimaan. Nainen ojentaa Wilman sylistään isälleen ja haparoi puhelimen käteensä. Jokin kertoo hänelle, että on kiire, vaikka mielen järkevä osa huomauttaa, ettei tämän sairaalan seinien ulkopuolella juuri nyt ole mitään, mikä merkittävyydessä mittaisi itseään sen kanssa mitä täällä on tapahtumassa. Näytöllä vilkkuva nimi saa naisen hetkeksi ulos uriltaan. Andreas? Miten hän…? Hänhän on leikkaussalissa? Mitä tämä…? Kädet vapisevat niin ettei sormi meinaa osua vihreään luuriin.
Oliko vävyn äänensävy jotenkin erilainen? Olisiko siitä voinut lukea jotain? Naisen pelko hipoo kauhua. Hän ei pysty tulkitsemaan mitään. Ei mitään sävyjä ja nyansseja, ei arvoituksia ei uumoiluja. Kerro minulle. Kerro heti!
Andreas ei kerro mitään.
Sen sijaan hän pyytää. ”Tuletko tänne. Tuletko nyt heti.”
”Tänne?” Nainen ei ymmärrä. ”Minne tänne?”
”Niin tänne. Tänne teholle, missä kävimme tutustumassa. Osaatko tien?” Nainen muistaa sokkeloisen käytävän eikä emmi hetkeäkään. Jotenkin, jollain lailla hän Tietää, ettei hän eksy. Hän haistaa tien. Joku tai jokin kutsuu. Mutta sydän pamppaillen hän luurin laskettuaan tajuaa, ettei vielä tiedä mikä tai mikin. Sitä Ande ei kertonut.
Nainen ei siis tiedä mitä kohti pinkaisee juoksuun.

Nainen ei ole enää nuori eikä hän ollut edes nuorena urheilullinen. Ne, jotka hänet tuntevat hymähtäisivät ajatuksellekin hänestä juoksemassa. Naisen kaltaiset Queen Maryt eivät juokse, kiireisimmilläänkin he vain lyllertävät kiivaasti. Mutta nyt nainen juoksee. Hän juoksee odotushuoneesta käytävään ja painaa kaikkien hissien kutsunappeja yhtä aikaa. Hitaasti, aivan liian hitaasti vaihtuvat digitaaliset numerot ovien päällä. Naisella ei ole aikaa tuollaiseen. Ei nyt. Hän juoksee hissiaulan poikki, tempaisee oven auki ja jatkaa portaisiin. Kaksi askelmaa kerrallaan hän harppoo ylös ja tempaisee jälleen uuden oven auki. Pitkiä käytäviä, kulmia, ovia, esteitä. Painitossut pureutuvat lattian linoleumiin ja pitävät otteensa tiukoissakin käänteissä. Sairaala on muuttunut kuumeunien käytäviksi. Tämä ei lopu ikinä. Pienen hetken ajan nainen on vakuuttunut että tämä on koko maailma, helvetti maan päällä, loputon ikuinen juokseminen kohti Tulevaa, kurottaminen kohti koskaan tavoittamatta. Jollain lailla se sopisi tähän painajaiseen jota nainen on hereillä nähnyt jo päivien ajan.

Ja sitten yhtäkkiä, jälleen yksien portaiden päässä nainen on ovella jossa lukee ”Vastasyntyneiden teho-osasto”. Oikea ovi. Oikea summeri. Oven pielessä purkki käsien sterilointiainetta. Nainen painaa summeria ja roiskaisee purkista monta kertaa väärään; paidalle, kasvoille, lattialle, ennen kuin kirpeän hajuista lopulta osuu käsillekin. Ovi aukeaa ja vielä muutama askel, hoitajien kopille.
Sen ovella nainen pysähtyy ja tajuaa, ettei tiedä mitä tai ketä kysyä.
Ääni on hengästynyt kun hän takeltelee vävyn nimen, kuvailee Tulevan: ”Storbacka… Poika… Missä..?”
Hoitajan pään pudistus osuu kuin nyrkin isku vastaan. ”Ei täällä ole ketään sellaista.”
Mutta… Naisen pää kieltäytyy yhteistyöstä. Mutta… Andreas käski…
Hämääntynyt hoitaja kääntyy toiseen päin ja kohtaa saman päänpudistuksen. Kummankin silmissä läikähtää sääli. Naisen hätä on niin näkyvä, etteivät he voi olla tajuamatta kysymyksen vakavuutta, Sitten valkotakkinen olento, jonka nainen vasta myöhemmin tajuaa ja muistaa siksi omahoitajaksi, jonka on jo tavannut toistaa muiden sanat ja naisen tunnistettuaan jatkaa hymyillen. ”Ei tänne ole tuotu mitään Storbackan poikaa. Vain Krokvikin tyttö. Mites on? Kelpaako mummille sellainen?”
Hän!
Hän se on!
Nainen melkein tyskähtää.
Kelpaa!
Oi Kelpaa!
Missä hän on?
Ja hoitaja osoittaa ovelle käytävän toiselle puolelle.

Oli niin kiire tänne, niin kova kiire. Nainen on hikinen ja hengästynyt. Millään muulla ei ollut väliä kuin vain päästä tänne. Nyt hän pysähtyy ja vetää henkeä ovella
.
On kaksi asiaa, jotka pitää nielaista tässä ja nyt. Ensinnäkin se ennuste oli mitä oli. Mieleen nousee vävyn tuhahdus 3 D -ultran jälkeen: ”Kasvoja ei saatu näkyville lainkaan. Vauva piti koko ajan kättä edessä. Ehkei hänellä kasvoja olekaan. Tai otsassa kasvaa sarvi. Tai peukalo on kiinni nenäss䅔 Huolen litistäminä päivinä siitä oli tullut absurdi sanaleikki, jotain millä Andreasia kiusoitella. Sarvella, joka kasvaa Tulevan otsalla. Peukaloisen peukalonenällä.
Nainen on menossa tapaamaan kasvotonta yksisarvista lastenlastaan ihan ensimmäistä kertaa. Epämuodostumista hän ei oikeastaan ole huolissaan. Niin valtavasti hän tätä lasta rakastaa, ettei mikään sellainen enää pelota. Mutta se muu. Ensitreffit ja väräjävä odotus. Hymähtäen nainen tajuaa, että häntä pelottaa, ei se kuka ja millainen Tullut on vaan se, millaisen vaikutuksen hän itse Tulleeseen tekee. Jos olisi kampa, hän vetäisi sen kuontalonsa läpi. Jos olisi huulipunaa, hän sipaisisi sitä huulilleen. Hän, joka ei juuri koskaan meikkaa!
Hän on menossa Tapaamiseen, treffeille, jotka mieltää elämänsä tärkeimmiksi.
”Voi sinua”, minä nauran hänelle hänen selkänsä takaa. ”Mene jo. Kyllä sinä kelpaat.”

Mikään kuluneissa päivissä ei ole valmistanut naista siihen mitä oven takana odottaa..
Katse hapuilee huoneessa, kohtaa tuolilla nyyhkyttämässä istuvan Andreasin ja kiertää sitten tilaa etsien Häntä. Se ohittaa yhden lämpökaapin ja jatkaa toiseen, joka on tyhjä. Mitä..? Missä…? Sitten katse palaa takaisin ja todellisuus iskee päin naista.
Kyyneleet purskahtavat ulos silmäkulmista ja jotain tervehdyksen ja vaikerruksen sekaista karkaa huulilta. Ne kyyneleet eivät kuivu koko päivänä. Tämä ihminen, joka poikansa ja miehensä haudattuaan ajatteli, ettei hänen silmäkulmistaan enää ikinä, koskaan eikä milloinkaan heru yhtään ainutta suolaista pisaraa tulee vuotamaan poskilleen koko päivän, uneen asti ja vielä unessakin.
Niin onnellinen hän ei ole koskaan ennen ollut.
Ja mitään niin uskomattoman kaunista hän ei ole koskaan ennen nähnyt.

Keskoskaapissa makaavalla pienokaisella on suuret, syvät siniset silmät, suloinen nöpönenä, mutrusuu, jonka nainen tirskahtaen tajuaa lapsen isän suun kopioksi. Juuri tuolta Ande näyttää, kun yrittää vedota anoppiinsa ja houkutella tämän hemmottelemaan kahvilla ja pullalla, kerjätä kyytiä, apua, paidannapin ompelua! Kaksi jalkaa, kaksi kättä, kymmenen varvasta, kymmenen pientä sormea tiukasti puristuneena nyrkkiin.
Naista naurattaa ihanankamalat 80-luvun salihousujen tyyppiset pöksyt, jotka pienokaiselle on puettu. Että tuollaisiakin vielä on! Miten jokin noin kamala voi olla noin kaunista.
Vävyn nyyhkytykset kumpuavat niin syvästä helpotuksesta, ettei sen kaivon pohjaa ihmissilmin näe. Lauseet kaikuvat naisen korviin kaukaisina, kuin tunnelin perältä: ”Elintoiminnot vahvat, veriarvot ok, hengittää reippaasti omin avuin ja söikin muutaman tipan jo”
Kaikki se on hyvää ja tärkeää. Nainen kuulee ja rekisteröi, mutta samalla ei kuule lainkaan. Koko hänen olemuksensa, jokainen solunsa, kaikki se mitä hän on ja on koskaan ollut, on suuntautunut kohti pientä lasikaappia ja Tullutta.
Kyyneleiden virta ei aiokaan ehtyä, mutta naisen ääni on soi vahvana, kun hän painaa kasvonsa aivan kiinni lasiin. ”Hei Lyyli. Minä olen Satu, sinun Mummosi. Tervetuloa maailmaan. Et ikinä arvaakaan, kuinka sinua on odotettu!”

Tietenkin sitä seuraa pitkä rivi päätöntä lepertelyä. Väliin nainen sopertelee lapselle, joka näyttää aivan kuin nauraisi heille molemmille hupsuille aikuisille. Väliin nainen halaa vävyä ja he itkevät yhdessä onnea ja helpotusta. Hoitaja käy ja hymyilee hänkin. Hän tuo lisää ruokaa vauvalle ja sydän sykkyrällä nuori isä syöttää sen pullosta pienokaiselle. Sitten Ihme nostetaan isoäitinsä syliin ja isä menee heräämöön kertomaan kaikesta tuoreelle äidille, joka ehti omansa vain häthätää tavata ennen kuin tämä kiidätettiin tutkimuksiin.

Mummo nyyhkyttää yhä, mutta vaimeammin. Ei saa häiritä Lyylis Lylleröä. Hänellä pitää olla hyvä ja rauhaisa tässä. On varmasti kovin outoa olla ulos kohdun suojasta. Ei sitä tarvitse vielä oudommaksi tehdä siten, että heti alkuun pelotellaan vauvaa hysteerisillä mummeleilla.
Hoitaja käy taas katsomassa ja auttaa tyynyä paremmin. Nainen on hoitanut montaa lasta, mutta tämän pää on erilainen. Tarvitaan erilaisia otteita. Pää on painavampi ja niskaa pitää tukea aivan toisin. Kestää aikansa ennen kuin kädet löytävät varmuuden. Vesipää. Iso pää. Paljon isompi se on kuin vastasyntyneillä tavallisesti, mutta jollain absurdilla tavalla se on silti juuri täydellinen. Kasvot ovat niin, niin kauniit. Lapsi on virkeä ja ihan kuin nauraisi koko tälle hauskalle tapahtumaketjulle. Säikäytimpäs teidät! Siitäs saitte, kun menitte uskomaan elämän jo tasaantuneen!

Hoitajakin nauraa mummolle, joka loruaa vanhoja runoja ja taikoja pienelle, joka on vielä kyllin vastasyntynyt ne ymmärtääkseen. Käsi laskeutuu naisen olkapäälle ja tämä tunnustaa mielessään epäämättömän todeksi sen, mitä hoitaja sanoo: ”Tällaisina hetkinä tämä on maailman paras työpaikka. Mihinkään en ikinä vaihtaisi.”

Viikkoja myöhemmin, kun nainen käytävällä törmää samaan hoitajaan halaamassa toista, lohduttomasti nyyhkyttävää hoitajaa, nainen muistaa tämän hetken ja tajuaa miten isoja ne asiat todella ovat, mitä tällä osastolla kohdataan. Näiden valkoisten enkeleiden arkeen kuuluu hillitön vuoristorata onnen huipulta epätoivon pohjille. Se toinen hoitaja iski pohjaan sinä toisena päivänä. Vaikka osastolla vallitsee tarkka yksityisyyden suoja, eikä kenenkään asioista kerrota toisille, ellei sitten kertoja ole yksi asianosaisista, niin jokainen siellä yhtään pidempään kulkeva muuttuu kovin herkäksi ja oppii lukemaan ilmapiiriä. Tahtomattaankin sitä herkistyy kuulemaan mitä betoniset seinät kuiskivat. Sinä toisena päivänä he neljä ja molemmat pienokaiset Lyyli ja Wilma, istuvat kahvihuoneessa. Pienet syövät; toinen ahnaasti, toinen tippa kerralla pitkän houkuttelun myötä. Aikuiset juttelevat. Joku juo kahviakin. Ja ilman, että kukaan sitä heille oikeastaan kertoo, jokainen heistä tajuaa, mitä tapahtuu. Sen miltei näkee, sen miltei tuntee kylmänä tuulena, kuinka Kuolema kulkee osastolla ja vanhempien, hoitajien ja lääkäreiden sankarillisesta taistelusta huolimatta vie sen kolmoshuoneen pikkuriikkisen pojan.
Nainen, mies, vävy ja tytär tietävät paljon ennen kuin kukaan heille kertoo. He tietävät ennen kuin omaiset saattavat itkevät vanhemmat ohitse käytävällä. He käpertyvät omien pientensä suojaksi kylmää kosketusta vastaan, ja heidän sydämensä vuotaa verta niiden tuntemattomien vuoksi, joiden pienelle ei suoja riittänyt.
Myöhemmin portaikossa nainen sitten näkee Lyylin omahoitajan kädet sen toisen lapsen omahoitajan ympärillä, kuulee itkun ja vaikerruksen, ja tajuaa miten kalliin hinnan nämä ihmiset maksavat niistä ihmeellisen onnen hetkistä, joita myös saavat väliin jakaa.
Sairaanhoitajakoulutuksessa hoitajia opetetaan etäännyttämään itsensä potilaistaan. Tällä osastolla heitä kannustetaan päästämään lähelle. Nyanssit pienten potilaiden voinnissa ovat niin pieniä, että ne aistii vain jos sallii itsensä herkistyä. Maailman paras työpaikka, muistaa Nainen ja nyökkää vakavana sisäänpäin. Helpoin se ei taatusti ole, mutta ainakin se on maailman Tärkein ja Tosin paikka, vahvojen naisten ja miesten paikka.
Isä heitä siunatkoon.

Siihen on kuitenkin vielä aikaa. Nyt on tämä hetki, nainen tässä ja nyt, käsi pienokaisen pään päällä, silmät tihkuen, sydän laulaen. En koskaan ja Aina ovat isoja sanoja. Nainen on joutunut moneen kertaan elämässään nielemään tyhmät puheensa, joihin moisia sanoja ripotellut. Nyt ei ole ketään, jolle sanoa, ei uhoa eikä luuloa. Syvällä sisimmässään nainen Tietää, että sitä minkä hän nyt rauhallisesti itselleen toteaa, hän ei joudu koskaan nielemään. Tämä on Ei Koskaan ja Ainan paikka. Tämä on hetki, joka jää ikuisuuteen. Koskaan ennen hän ei ole ollut näin onnellinen. Aina tulisi tämä hetki, tämä ihme, kulkemaan hänen kanssaan.

Kardiologi tutkii vauvan ja antaa täydet pisteet pienelle vahvalle sydämelle. Kaikki elintoiminnot ovat vakaita. Lapsessa ei ole fyysisesti mitään muuta erilaista kuin salaisuus hänen päänsä sisällä. Vahva lapsi, vakaa vointi. Vävy kulkee osastojen väliä ja nainenkin pakottaa itsensä pieneksi toviksi pois pienokaisen viereltä. Puolisolle pitää kertoa Ihmeestä ja Wilmakin ruokkia täyteyttään tihkuvista rinnoista. Pitää soittaa puheluita, muille lapsille, naisen sisaruksille, isoisovanhemmille, ystäville, kaikille niille, jotka ovat kulkeneet päivässä sydän pamppailleen ja rinnalla rukoillen. Nainen yrittää selittää kyyneleitään Heikille, mutta kun tämä palaa Lyylin luota, minne vävy on ylpeänä itseään nuoremman isoisän visiitille vienyt, nainen tajuaa, ettei hänen tarvitse. Puoliso on toisenlainen kuin nainen. Hän on lähempänä Järkeä kuin Mystiikkaa, mutta yhtä kaikki Ihmeen tunnistaa hänkin.

Se on omituinen päivä. Monta kertaa synnyttäneenä Nainen tuntee ja tietää syntymän hetken. Hän tietää millaista se on, kun aika aukeaa ajattomuuteen ja todellisuuteen tulee hetkeksi railo, josta rohkea voi katsoa sinne, mikä on mennyt ja mikä on tuleva. Mutta aina se on ollut vain ohikiitävä hetki, jonka hädin tuskin ehtii tajuamaan ennen kuin se on jo kadonnut.
Nyt on kuin portti olisi jäänyt auki ja ilma väreilee odotusta. Jokaisen sairaalan käytävän mutkan takana nainen odottaa astuvansa toiseen todellisuuteen. Tai ehkä oikeampi olisi sanoa, ettei hän olisi lainkaan hämmästynyt jos niin olisi käynyt.
Mouhet möyryävät. Mahtavan mehevän muhevat mouhet laulavat ikiaikaisia laulujaan.

Lääkäreitä tulee ja menee. Lasta tutkitaan. Lasta ihastellaan. Paljon hymyjä ja onnitteluja. Osastonhoitaja hymyää naiselle ja tuumii, että ”Kaikki pienokaiset ovat kauniita, mutta minun onkin on pakko myöntää, että vaikka olen satoja kauniita täällä nähnyt niin yhtä kaunista kuin tämä, en koskaan ennen.”
Ihme.
Erilainen lapsi.
Valo.
Nainen tallettaa jokaisen sanan sydämeensä, niin kuin se toinen kaimansa kauan sitten. Tutkiskellakseen niitä myöhemmin.

Synnyttäneiden osastolla Lyylin äitiä korventaa levottomuus. Leikkaushaava on kipeä ja olo yhä heikko. Epiduraalin aiheuttama pahoinvointi ja vapina kuitenkin hellittänyt ja sydän laulua täynnä. Tanja on nähnyt lapsensa ennen kuin tämä kiidätettiin teholle ja tutkimuksiin. Hän tietää syntyneen vahvaksi. Hän on saanut kuvia ja kuulumisia, mutta tyhjää syliä kivistää. Hän on onnellisempi kuin koskaan ennen ja silti kaipuuta täynnä. Lopulta kaikkien testien ja kuvausten jälkeen pienokainen viedään äidilleen. Nainen perääntyy huoneen toiseen nurkkaan puolison ja oman vauvansa kanssa. Tämä on maaginen hetki, kuuluu vain noille kolmelle, uuden perheen pyhä hetki.
Pian Tanja ja Ande kuitenkin pyytävät naisen takaisin lähelle. He ovat vahvoja ja anteliaita onnessaan. Tämä on jotain niin isoa, ettei se jakamalla vähene. Olemme kaikki osa toistemme tarinaa, te meidän, me teidän. Tytär silittää pienokaisen hiuksia ja suutelee suurta otsaa. Edessä on paljon, sen tajuaa heistä jokainen. Mutta sen sijaan että pelko varjostaisi tätä kaunista tovea, sitä kirkastaakin toivo.
Iso ero.

Reilua tuntia myöhemmin hoitaja ilmaantuu ovelle. Hän ilmoittaa tyttärelle ja vävylle, että lastenlääkärit tapaisivat heidät nyt. Oli tullut aika kuulla tutkimusten tulokset.
”Tule sinäkin, äiti.” toteaa Tanja rauhallisesti ”Sinunkin varmasti hyvä tietää, mitä tämän jälkeen tulee ja kolme kuulee aina enemmän kuin kaksi.” Niinpä nainen seuraa, kun tyttären sänky tippapulloineen kärrätään pitkin käytävää lääkärin huoneeseen. Hän tajuaa, että tulossa on vakavia asioita. Hän tietää, että uutiset voivat olla huonojakin. Pahimpia ne eivät kuitenkaan ole. Pienokainen vävyn sylissä on vahva ja virkeä. Mitä ikinä hän kuulisikaan, niin sydämensä ei tänään lakkaisi laulamasta kiitosta. Sen tietää nainen.

Lääkäri aloittaa vakavasti. Hän kuvaa leikkauksen kulun. Lapsen pää oli niin iso, että leikkaushaava on paljon tavallisen keisarinleikkauksen haavaa isompi. Tanja tulee olemaan kipeä vielä pitkään. Esikoinen melkein huitaisee pois tuon tiedon. Mitä sellaisella on väliä? Fyysinen kipu on vain kipua ja laantuu kyllä aikanaan.

Seuraavaksi lääkäri selittää mikä hydrogefalia on. Hän kertoo sen erilaisista syntymekanismeista ja hoitomahdollisuuksista. Internetistä saatavalle tiedolle hän tuhahtaa kärsimättömänä ja vähän paheksuenkin. Sen verran nainenkin on jo tajunnut, että kaiken toden ja totisen ohella netissä on paljon huutakin haalla höystettynä. Bittiavaruudessa sikiävät tämän ajan urbaanit kauhulegendat ja elävät toinen toistaan päättömämmät kertomukset, joihin ei edes keltainen lehdistö kepillä koskisi. Monelle internet tuntuu olevan myös paikka suoranaisen pahuuden harjoittamiseen, sellaisiin ilkeilyihin mihin mieleltään terve ei missään muualla ikinä ryhtyisi. Lääkärin nettiä kohtaan kohdistaman kritiikin ja epäluulon, nainen siis hyväksyy, mutta myöhemmin hän tulee oivaltamaan myös internetin positiiviset mahdollisuudet. Kylmän faktan hakemiseen se ei ole paras paikka. Yhä vielä henkilökohtainen tapaaminen lääkärin kanssa pääsääntöisesti kertoo sellaisista eniten. Mutta netti on myös vertaistuen viidakko ja vaelleltuaan pois keskustelupalstojen ilkeilevien häiriköiden ulottuvilta blogeihin ja suljetuille sivuille, hän tulee tulevina aikoina kohtaamaan ihmisiä väliin liki syvemmin kuin livessä.

Sen aika ei kuitenkaan ole nyt. Nyt ollaan tässä. Ollaan tuomiolla vaikkakin jo armahdettuja. Naista ei pelota, mutta silti hän terästäytyy. Ei tästä helppoa tule. Pienokaisen lyhyt tähänastinenkin elämä on ollut yhtä vuoristorataa. On noustu huipulle, iloittu ja riemuittu, on pudottu pohjalle. Nyt mennään taas, ajattelee nainen ja ottaa tukevan otteen mielenpielistään pudotusta odottaen. Lääkäri on ohittanut kaiken yleisen tiedon ja siirtynyt Lyyliin.
Sanat putoilevat hiljalleen huoneeseen.

Pitkään on ihan hiljaista.
Nainen vetää syvään henkeä.
Häntä huimaa.
Katse hapuilee tytärtä ja vävyä. Hän kuulee Tanjan vaimean parahduksen ja näkee kuinka Andreas kääntyy syleilemään puolisoaan, Tytär itkee, vävy itkee. Nainenkin itkee. Tyrskimällä, kaikkea muuta kuin herkästi ja hienostuneesti. Räkä poskella, nenä punaisena mieli vereslihalla hän toistaa yhä uudelleen ja uudelleen mielessään lääkärin sanoja. Monenlaiseen hän oli varautunut, montaa vastaan itseään ja mieltään rokottanut. Tämä oli kuitenkin jotain täysin odottamatonta.
Aivan kuin olisi tajunnut, miten vaikea näiden ihmisten on hänen sanojaan sisäistää, lääkäri toistaa viestinsä. ”Niin. Kaiken tutkitun perusteella minä kyllä sanoisin että tämän nuoren neidin ennuste on varsin hyvä. Sunttileikkauksen jälkeen odotettavissa pitäisi olla täysin normaali kehitys.”

Täysin normaali kehitys.
Lyylistä tulee terve.
Lyyli on turvassa!"
 

Yhteistyössä