Olenko ainut äiti, joka...

...KOROTTAA ÄÄNTÄ lapsille??

En siis puhu huutamisesta vaan äänen korottamisesta niin, että se kuuluisi edes jotenkin lasten möykän yli.

Naapuri valittaa, että huudan (ja mä en huuda, koska huutaminen on eri asia kuin äänen korottaminen) ja on nyt uhannut tehdä musta vallituksen.

Onko siis tosiaan niin, että on täysin väärin korottaa ääntä lapselle tai siis lapsille, joita mulla on 3. Heidän leikeistä lähtee joskus "aika" kova meteli ja silloin olen joutunut puhumaan kovempaan ääneen, että viesti on mennyt perille. Mutta pitäisikö tässä vaan puhua??

Olen varmaan ihan kamala äiti, jos kerran äänen korottaminen on väärin. Huutamisen mä ymmärrän, siitä en tykkää minäkään.

 

Olet varmaan sitten. Me kaikki muut äidit välillä nimittäin huudetaankin.

 

Minä korotan ääntäni. Joskus intoudun huutamaankin. Eipä nuo normaalia puheääntä kiljuessaan kuule.

 

Minäkin "korotan ääntäni" joka päivä ja joka toinen päivä huudan... :xmas:

 

Korotan ja huudankin jos hermostun, eikä sana tunnu menevän perille. Onko teillä ohuet seinät?

 

Mun lapset ja mies ovat kaikki ihan normaalikuuloisia. Jos niilllä on ymmärryksessä vikaa, ei se auta, jos mä huudan. Siksi en huuda.
Huutaminen on turhaa ja rumaa. Normaaliälyiselle ja normaalikuuloiselle ihmiselle asiat pitää saada perille puhumalla.

 

Minäkin "korotan ääntäni" joka päivä ja joka toinen päivä huudan... :xmas:

Näin minäkin. Tai ehkä aamupäivällä toista ja iltapäivällä toista...

 

Siis kyllähän mä JOSKUS huudan, mutta en läheskään joka päivä.
Naapuri tarkoitti huutamisella sitä, kun korotan ääntä. Hänen mielestä huutaminen ja äänen korottaminen on sama asia. Onko todella?

 

Korotan ja huudan jos ei sana tehoa

 

Huudan lähes päivittäin, joskus karjaisen niin rumasti että itseäkin hävettää.

 

Mun lapset ja mies ovat kaikki ihan normaalikuuloisia. Jos niilllä on ymmärryksessä vikaa, ei se auta, jos mä huudan. Siksi en huuda.
Huutaminen on turhaa ja rumaa. Normaaliälyiselle ja normaalikuuloiselle ihmiselle asiat pitää saada perille puhumalla.

Nostan sinulle hattua. On hienoa, että sulla on sellaiset lapset jotka tottelevat AINA puheesta eikä heille tarvitse koskaan korottaa ääntä, saati huutaa.

Ja meillä on ihan normaalit rivarin seinät. Kiveähän ne on, mutta kyllähän niistä läpi kuuluu jos hiljaa istuu himassaan jokaista ääntä kuunnellen...

 

Minä korotan ääntäni ja huudan päivittäin, ihan tavallinen perhe ollaan . Syy tohon huutamiseen on se, että vilkas 3-vuotias lällättelee tms. päälleni eikä peruspuhe edes kuulu sen mekkalan keskeltä. Kerran kun kiekaisen, menee perille .

 

No hoh" Minä saisin varmaan remmiä jos huutaisin miehelleni.

 

Mun mielestäni ei ole mitään väliä, korottaako ääntään vai huutaako, sehän nyt on mielipideasia mikä nyt kenekin mielestä on huutoa ja mikä ei. Sen sijaan se, mitä tekstiä sieltä suusta pääsee, se kait se oleellisin juttu on. Onko se "ruoka on valmista" vai "v***u, nyt kakara turpa kiinni"...

 

Ei tässä muuta, mutta alkaa tää eläminen tässä olemaan aika tuskaisaa kun yks kuuntelee seinän takana korva kii seinässä kaikkia helv ääniä mitä meiltä kuuluu ja hakkaa seinää/pattereita HETI jos korotan ääntäni. Siis heti. Jos sattuu olemaan kotona (mitä tuo ilmeiseti vielä hyvin usein tuntuu olevan).
Hän sanoi mulle, että lapselle ei tarvitse huutaa. Hänellä yksi lapsi, ei ehkä tarviikaan, jos on vaan se yks. Mutta jos niitä on 3 (3,5 ja 8 vuotta) niin tilanne on vähän eri kun se, että sulla on 11 vee lapsi...

Huoh!!

 

No hoh" Minä saisin varmaan remmiä jos huutaisin miehelleni.

Jaa, mistä maasta miehesi on kotoisin?

 

Mä en kiroile lapsille. En koskaan. Joskus saatan puoliääneen purnata yksikseni, mutta lapsille en "huuda" vi**uperkelettä ikinä.

Tämä mun "huutaminen" on siis sitä "voisitteko lopettaa", "nyt pesulle" -tyylistä komentamista eikä mitään saatanan kakarat pesulle nyt -tyylistä. Tämän minäkin ymmärtäisin, että valitetaan jos kielenkäyttö olis tuollaista.

 

onhan noita ahdistuneita, jotka vaanii pienintäkin ärtymyksen merkkiä äänessä. sepä onkin tarttuvaa ahdistusta, voin kuvitella mitä tuommoinen tilanne sulle teettää.

en ymmärrä semmoista kasvattamista, että negatiiviset tunteet on kiellettyjä. vaikka niitä on hyvä opetella hallitsemaan, niin kyllä lapsen tarttee saada jollain iällä nähdä, mikä äitiä risoo ja mikä ei

 

En kans kiroo pojalle tai pojan kuullen, joskus kun jotain on varpaalle tippunu on se vittuperkele sieltä tullu mut se siitä. Mut korotan kyllä ääntäni eikä lapsi siitä traumatisoidu. Tosin meiän jätkä on tajunnu sen, että mitä hiljasempi äiti on sitä vihasempi se on.

Joskus ku olin vaa väsyny se kysy et kui sä äiti oot kiukkune ku hän söiki reippaasti. Herätti huomioimaan että sehän on kasvanu